Humoristinen hyve

Sense of HumourHuumorintaju ei ole vain ulkoinen taito, kyky sutkautella hauskoja vitsejä. Se on hyve, jonka juuret ulottuvat syvälle henkilön luonteeseen.

Olen viime aikoina lukenut Thomas Moren elämäkertaa (Gerard Wegemer: Thomas More. A Portrait of Courage). Kirjoittajan maalaama henkilökuva korostaa Moren positiivista elämänasennetta ja hyvää huumorintajua.

Kuuluisa humanisti-kirjailija-valtiomies-pyhimys oli paitsi sivistynyt renesanssi-ihminen myös harvinaisen hauska seuramies. More oli 1500-lukulaisen Lontoon kuuluisimpia ihmisiä, jota arvostivat niin älymystö ja virkamiehistö kuin tavalliset kaduntallaajatkin. Mikä tilaus huumorintajulle olisikaan rakkaassa Suomessamme, tosikkojen luvatussa maassa.

Huumorin taito

Thomas More ei ollut vain luonnostaan lahjakas ja huumorintajuinen. Hän itse asiassa "opiskeli" huumoria, nimittäin osana klassista retoriikkaa. More ymmärsi, että huumorin tuomalla lempeydellä voidaan tuoda arkeen tarpeellista kepeyttä ja leikkisyyttä. Etenkin kun hänen täytyi virkansa puolesta välittää toisille jokin kova viesti, hän pyrki pukemaan asian siten, että isku olisi mahdollisimman pehmeä.

Mutta huumorintaju ei ole – eikä se ollut Morellekaan – vain ulkoinen taito, kyky sutkautella hauskoja vitsejä. Se on hyve, jonka juuret ulottuvat syvälle henkilön luonteeseen.

Leikkisyys vs. tosikkomaisuus

Huumorin lähtökohta lienee tietenkin mielikuvituksessa. Se on jollain tavalla yhteydessä lapsenmielisyyteen, tuohon siunattuun kykyyn olla ottamatta asioita liian vakavasti. Tosikko takertuu näennäisiin tosiasioihin, ymmärtämättä sitä, että todellisuus usein ylittää havaintokykymme ja ymmärryksemme. Kuivasta teknisyydestä puuttuu henkinen kepeys, leikkimielisyys.

Mielikuvitus ei kuitenkaan yksinään luo huumoria. Se edellyttää lisäksi tietynlaista tarkkanäköisyyttä. Huumorintaju on kykyä havaita todellisuuden paradoksaaliset puolet – ja tarvittaessa nauraa niille.

Mutta näiden lisäksi aito huumorintajuisuus rakentuu etenkin yhden suuren hyveen varaan: aito huumori edellyttää ennen kaikkea nöyryyttä.

Huumorintajuisuuden vastakohta on tosikkomaisuus. Se ei ole vain jokin neutraali luonteenpiirre. Tosikko on sellainen ihminen, joka ottaa asiat liian vakavasti. Erityisesti hän ottaa itsensä liian vakavasti, eikä osaa nauraa itselleen. Siksi voidaan sanoa, että tosikon sisimmässä piilee turhamaisuus, ylpeys.

Helppo tapa "testata" omaa nöyryyttään on kysyä, osaanko nauraa itselleni – myös virheilleni ja heikkouksilleni – ja tarvittaessa asettaa itseni vaikka naurunalaiseksi. Esiintyminen ystävän kunniaksi valmistellussa sketsissä lienee tehokkaimpia tapoja oppia nöyryyttä – ja huumorintajua.

Ironia aseena

On kuitenkin huomattava, että huumorintaju ei ole samaa kuin ironisuus tai sarkastisuus. André Comte-Sponville kirjoittaa: "Ironia ei ole hyve, vaan ase, joka lähes aina suunnataan muita kohti. Ironia on pahaa naurua, sarkastista ja tuhoisaa, pilkkaavaa ja haavoittavaa; se on vihan ja konfliktin naurua, naurua joka voi tappaa…"

Itse asiassa ironia on pahimmillaan huumorintajun vastakohta, koska se ottaa itsensä vakavasti. Ironinen henkilö nauraa muille, mutta ei itselleen. Jopa pilkatessa itseään ironinen pitää minäänsä ikään kuin jonain toisena henkilönä. Huumori sitä vastoin nauraa itselleen – ja kohdistaessaan huumorin muihin, huumorintajuinen ihminen samaistuu toisen persoonaan. Ironia on nöyryyttävää, huumori on nöyrää.

Onko ironia aina väärin? Ei toki. Aseita tarvitaan toisinaan. Mutta niitä pitää osata käyttää varoen ja harkitusti. When in doubt… silloin on parempi olla tarttumatta ironiaan.

Pinnallisuus vs. viisaus

Mikä sitten erottaa toisistaan huumorin hyveen ja pinnallisuuden, joka vääntää vitsiä aidosti vakavista asioista? Vain käytännöllinen viisaus. Prudentia eli käytännöllinen viisaus on kaikkien muiden hyveiden äiti.

Taipumukset voivat erehtyä kahdella tavalla: puutteella ja liiallisuudella. Sama pätee huumoriin. Tarvitaan käytännöllistä viisautta, jotta voidaan sanoa konkreettisessa tilanteessa, onko huumorille tilaa – ja jos on, niin missä muodossa. Vitsailu ei esimerkiksi ole korvike toiminnalle, kun jokin paha voidaan estää tai voittaa.

Toisaalta jos jotain (näennäistä) pahaa ei voida pysäyttää, huumori voi olla paikallaan. Kun pyhää Thomas Morea vietiin teloitettavaksi hänen uskollisuudestaan kirkon opetukselle, hän oli hyväntuulinen ja suorastaan englantilaistyylisen humoristinen.

Kuoleman hetkellä

Matkalla kohti Tower Hilliä eräs nainen tarjosi Morelle viiniä, jotta tuomio olisi helpompi kestää, mutta hän kieltäytyi ja totesi rakastettavasti: "Kristukselle ei hänen kärsimyksessään annettu viiniä, vaan viinietikkaa."

Toinen nainen ilmestyi kansanjoukosta ja valitti, että kanslerina toimiessaan More oli tuominnut hänen tapauksensa epäoikeudenmukaisesti. More vastasi rouvalle: "Muistan tapauksenne liiankin hyvin. Jos minun pitäisi tuomita se uudelleen, päätökseni olisi täsmälleen sama kuin ennenkin."

Saavutettuaan teloituspaikan More rukoili hetken polvillaan. Sitten hän nousi ja pyysi kansaa rukoilemaan kuninkaan puolesta, jotta tämä saisi hyviä neuvoja. Hän lausui silloin kuuluisat sanansa: "Kuolen kuninkaan uskollisena palvelijana, mutta ensin Jumalan palvelijana."

Laskiessaan päänsä pyövelin pölkylle iskua varten More nosti pitkää partaansa ja pyysi, että pyöveli olisi niin kiltti, ettei leikkaisi hänen syytöntä partaansa. Moren huumorintaju ei ollut pinnallisen vitsiniekan nokkeluutta; se oli aito hyve, syvälle luonteeseen juurtunut taipumus.

Oskari Juurikkala

Oskari Juurikkala on hyvefilosofiaa harrastava juristi ja taloustieteilijä, joka on toiminut mm. tutkijana ja talouspoliittisena neuvonantajana.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€