Hyve-etiikka ja nuorten kasvatus

Kasvattaminen on haastava taitolaji. Epävarmuus ja luottamuspula eivät ole kasvatuksen viimeinen sana. Hyve-etiikka haastaa intellektuaalisen ja eettisen relativismin.

Yksi tärkeimmistä tehtävistä, joka meillä kaikilla on, on kasvattaa tulevia sukupolvia.

Se on hyvin luonteva tehtävä: kaikkihan välitämme niistä, joita rakastamme ja toivomme heille parasta. Haluamme, että he voivat fyysisesti hyvin ja että he myös oppivat löytämään suuntaa elämässään ja erottamaan hyvän pahasta.

Mutta niin luontevia kuin ne ovatkin, koulutus- ja kasvatustehtävät eivät koskaan ole olleet helppo asia. Nykyään näyttää siltä, että ne ovat entistä vaikeimpia. Nykynuoret kun eivät näytä olevan niin vastaanottavaisia kuin aikaisemmin saamaan vanhemmilta ohjeita.

Usein puhutaan sukupolvien välisestä kuilusta. Mikä siis on mennyt pieleen?

Pitäisikö meidän syyttää nykyaikuisia siitä, etteivät he osaa kasvattaa nuoria? Siihen en osaa vastata. Väite tuntuu kyllä jyrkältä. Uskon silti, että voimme syyttää ainakin tiettyjä hallitsevia trendejä, jotka eivät suosi hyviä kasvatustapoja.

Niistä pahin on relativistinen kulttuuri, joka on vakiinnuttanut asemansa aikamme monilla aloilla. Relativistisella kulttuurilla on kaksi pääulottuvuutta:

  • Intellektuaalinen relativismi, jossa haetaan tietoa, muttei totuutta. Ihminen suorastaan pakenee totuutta siinä määrin, että hän kieltää sen olemassaolon. On vaikea kasvattaa – jalostaa ihmisen personallisuutta – jos ei ole mallia, tavoitetta, johon vankasti uskotaan.
  • Eettinen relativismi, jossa haetaan mukavuutta ja sopivuutta muttei hyvyyttä. Siksi moraaliperiaatteita saavat muuttua tilanteen mukaan eikä absoluuttisia eettisiä totuuksia ole.

Sanotaan, että relativismissa on helppo elää. Se ei vaadi vahvaa sitoutumista mihinkään. Monien silmissä relativismi antaa siivet oman vapauden harjoittamiselle, sillä se ei rajoita henkilön valinnanvaraa toisin kuin tietyt eettiset suuntaukset.

Silti hallitsevan relativismin takana piilee usein ihmisten pelkuruus haastaa kiusallisia tilanteita ja kutsua asioita omalla nimellään. Ja mitä pahinta, relativismi ei pysty tarjoamaan ratkaisuja moniin tämän maailmaan tosiasioihin. Tämä korostuu kasvatustyössä.

Yksi meidän kaikkien ja varsinkin nuorten perusarvoista on luottamus. Kaikki haluamme, kaikki tarvitsemme jonkun ja jotakin, johon voimme aina luottaa. Tämä on nuorille varsinaisen tärkeää.

Mutta luottamus perustuu aina jonkinlaiseen varmuuteen, jonkinlaiseen (objektiiviseen tai subjektiiviseen) totuuteen, jonka uskotaan pitävän. Nuoret etsivät varmuutta, joihin tukeutua.

Mutta varmuutta on hankala löytää lehdistön sivuilta tai Facebookista. Relativistinen yhteiskunta ei pysty tarjoamaan vedenpitäviä malleja, jotka tuovat heille varmuutta ja luottamusta, sillä siellä missä ei uskota totuuteen, hallitsee viime kädessä epävarmuus ja epäluottamus. Tämähän on yksi relativismin seurauksista.

Nykymallit siis eivät kykene antamaan nuorten elämälle tarkoitusta, sillä ne eivät pysty tai eivät uskalla tarjota pysyvää käsitystä totuudesta, hyvästä ja pahasta. Niillä on vaikea lähteä rakentamaan henkilön personallisuutta, kun kerran pohjaa ei ole.

Hyvekasvatus puolestaan auttanee paikkaamaan relativismin tekemän aukon. Hyve-etiikka auttaa ymmärtämään totuuden, vapauden, hyvän ja onnellisuuden yhteispelin. Lupaan kertoa lisää seuraavassa artikkelissani.

Santi Martínez

Kirjoittaja Santi Martínez on valtiotieteiden maisteri ja MBA. Santi toimii johtajuuskouluttajana Providentia Oy:ssa, opettaa yritysvastuuta ja etiikkaa Aalto-yliopistossa sekä johtajuutta ja liike-elämän etiikkaa Keniassa. Santin lempiaiheita ovat onnellisuuden ja vapauden välinen yhteys sekä motivaatioon liittyvät kysymykset.

 
  • Sirkku Ilona

    Ompa tärkeä kissa pöydällä! Olen Mr.Martinezin kanssa samaa mieltä joka sanasta (ja malttamattomana odotan seuraavaa artikkelia). Niin, ovatko "sitoutuminen" ja "luottaminen/luotettavuus" seuraavat degeneroituneet sanat?… 🙁

    Olen ollut vuosia mukana nuorisotyön johtoryhmässä ja opetusvastuissa seurakuntakentällä. Parhaillani johdan uutta lapsityömuotoa; voi pojat, mikä haaste, vastuu ja etuoikeus.

    Nostaisin tässä esille lisä-ajatuksen – joka itse asiassa on koko hyvejohtajuuden ydinjuttu ellen erehdy – että ennen kuin varsinaisiin tietoisiin kasvatus-toimenpiteisiin ja neuvoihin edes päästään, on nuoren ihmisen identiteetti jo pitkälle rakentunut MALLIOPPIJUUDEN kautta. Ihminen alkaa muistuttaa sitä mitä katsoo. Vanhemmuus = johtajuutta = olemista ennen kuin tekemistä.

    Esimerkiksi sukupuolinen itsetunto ja kompleksiton suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen, joiden uskallan IMHO väittää olevan melko ytimellisiä asioita tasapainoisen elämän kannalta, tulee lapselle vanhempien toiminnan yhteisvaikutuksena. Oman sukupuolen vanhemmalta saadaan malli ja toisen sukupuolen vanhemmalta vahvistus ja hyväksyntä.

    Haluamatta millään tavalla lyödä lyötyjä (!) pohdin, kuinka haastavaa voikaan edellä mainitun valossa olla kasvattaa lasta yksinhuoltajana. Kaikki kunnioitus ja tuki heille.

    Tai: kuinka haastavaa minulle naisena on johtaa rasavillejä (syötävän ihania) ala-asteikäisiä poikia, kun joskus haluaisin muuttua mieheksi voidakseni antaa heille miehen mallin. Nyt roolini olisi osoittaa heidän orastavalle miehisyydelleen tukea ja hyväksyntää – mutta jonkun pitäisi pitää miehistä kuriakin. *huokaus* Onko hyviä vinkkejä tähän kasvatustoimintaan?

    Pitääpä alkaa ahmia tänään saamani kirjaa… 🙂

  • Hyvä kirjoitus – mutta aihe on ongelmallinen.

    Sinällään on varmasti ihan totta, että arvorelativismi aiheuttaa tiettyjä ongelmia, joita kirjoituksessa käsitellään. Jotkut jopa puolustavat Afrikassa tapahtuvaa tyttöjen ympärileikkaamista (ts. silpomista) sillä, että se on vain "eksoottinen osa kulttuuria, jota emme täysin ymmärrä".

    Mutta aiheuttaa ongelmia "arvototalitarismikin": juuri se on ollut lukemattomien uskonsotien taustalla. Jotkut uskovat toisella tavalla kuin toiset, ja ne toiset ovat tietysti vääräuskoisia. Ja kun molemmat osapuolet ajattelevat näin, on tuloksena melkoinen määrä verenvuodatusta.

    Samaa problematiikkaa näkyy myös suojaikärajoissa. Suomessahan on rikos harrastaa seksiä alle 16-vuotiaan kanssa. Mutta jo Euroopasta löytyy niinkin alhaisia suojaikärajoja kuin 13 (Espanja, itse asiassa)! Jos ajatellaan niin, että on vain yksi totuus – se, mikä Suomessa on – voidaan lähes kaikki muut Euroopan maat luokitella "pedofilian laillistaneiksi" maiksi, mikä olisi tietysti täysin absurdi väite.

    Tässä pari esimerkkiä; varmasti löytyy muitakin. Mielestäni kuitenkin jo nämä osoittavat, että absoluuttiset arvotkaan eivät siis ole aina hyvästä. Tietysti joitain tämmöisiä voi olla – mutta paradoksaalisesti nekin ovat sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

  • Sirkku Ilona

    Niidel: hyviä ajatuksia.
    Luulen silti, että kaikkein suurin relativismin peikko on kohdattava yksilötasolla. Päästämme itsemme liian helpolla jos pidämme yksilön arvorelativismin vastakohtana yhteisöllistä arvototalitarismia. Et tosin niin jyrkästi tarkoittanutkaan; nämä ovat tällaisia rinnakkais-ajatuksia. 🙂

    Esimerkiksi, monet uskonsotina näyttäytyvät ristiriidat ovat "oikeampien arvojen" kaapuun verhottuja yksilöiden (johtajien?) generoimia valtataisteluja tai koston kierteitä, joilla ei viime kädessä ole kovin paljon tekemistä välineenä käytettyjen uskontojen todellisten arvojen kanssa.

    ”Yhteisön laki ei koskaan korvaa yksilön moraalia”, sanoi joku minua viisaampi. Pahimmassa tapauksessa yhteisön lain selän taa voi jopa paeta omaa moraalisesti kyseenalaista tekoaan, esimerkiksi, espanjalainen voi ajatella, että on kategorisesti ok harrastaa seksiä 13-vuotiaan kanssa koska laki sanoo niin – ja siten sammuttaa oikeudentuntonsa, joka saattaa ko. tilanteessa antaa erilaisen viestin. Pallo on viime kädessä yksilöllä ja tämän valinnoilla, kasvatuksessakin.

    Juuri tänään oli muuten Metrossa kolumni, joka liippaa aihetta läheltä: Suomessa tehdään kuulemma 10 000 (!) lasten huostaanottoa vuosittain. :/

  • Santi

    Kiitos Sirkku Ilona ja Niidel kommenteista.

    Niidel, olet aivan oikeassa siinä, että arvototalitarismi on hyvin vaarallinen. Itse uskon, että arvototalitarismi ja arvorelativismi ovat oikeastaan aika lähellä toisiaan. Kumpikin pitää oven kiinni objektiiviselle totuudelle. Ja niin kuin Sirkku Ilona aivan oikein sanoo, yksilötaso on ratkaiseva tässä asiassa. Jokaisen on vastattava kysymykseen: kuka minä olen? Mitä minä haluan itsestäni? Mitä varten elään? Nämä kysymykset koskevat jokaisen omaa totuutta (huomathan, etten kirjoituksessani puhunut arvoista vaan totuuudesta. Siinä on pieni mutta tärkeä ero. Tästä puhun lisää seuraavassa artikkelissani).

    Sirkku Ilona, kiitos nostamastasi lisäajatuksesta. Jos olen sen ymmärtänyt hyvin, ajatuksesi korostaa esikuvan tärkeyttä: täyttyy olla hyvänä esikuvana jo ennen, kun lähdetään tietoisesti kasvattamaan nuorta, sillä hän on jo katsonut meihin pitkän. "Hiljainen oppiminen" vaikuttaa suuresti. Ajatuksesi siis korostaa hyveiden tärkeyttä. Eikö niin?

  • Sirkku Ilona

    Juuri tuota tarkoitin, Mr.Martinez.

    Hyve-ajattelu vaikuttaisi onnistuvan mahdottomana pitämässäni tehtävässä: hyvään johtajuuteen ja ihmisyyteen ylipäänsä liittyvän hiljaisen tiedon eksplikoinnissa.

    Sen silmiin katsominen onkin rehellisyyttä arvostavalle yksilölle melkoinen haaste. Niinkuin pitääkin.

    Jään odottamaan kirjoituksen jatko-osaa. 🙂
    Sanaa "totuus" kohtaa nykyisin niin harvoin.

  • ”Itse uskon, että arvototalitarismi ja arvorelativismi ovat oikeastaan aika lähellä toisiaan. Kumpikin pitää oven kiinni objektiiviselle totuudelle.”

    Mielenkiintoista! Odotellaan jatkoa.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€