”Itse uskon, että arvototalitarismi ja arvorelativismi ovat oikeastaan aika lähellä toisiaan. Kumpikin pitää oven kiinni objektiiviselle totuudelle.”

Mielenkiintoista! Odotellaan jatkoa.

Hyve-ajattelu vaikuttaisi onnistuvan mahdottomana pitämässäni tehtävässä: hyvään johtajuuteen ja ihmisyyteen ylipäänsä liittyvän hiljaisen tiedon eksplikoinnissa.

Sen silmiin katsominen onkin rehellisyyttä arvostavalle yksilölle melkoinen haaste. Niinkuin pitääkin.

Jään odottamaan kirjoituksen jatko-osaa.
Sanaa "totuus" kohtaa nykyisin niin harvoin.

Niidel, olet aivan oikeassa siinä, että arvototalitarismi on hyvin vaarallinen. Itse uskon, että arvototalitarismi ja arvorelativismi ovat oikeastaan aika lähellä toisiaan. Kumpikin pitää oven kiinni objektiiviselle totuudelle. Ja niin kuin Sirkku Ilona aivan oikein sanoo, yksilötaso on ratkaiseva tässä asiassa. Jokaisen on vastattava kysymykseen: kuka minä olen? Mitä minä haluan itsestäni? Mitä varten elään? Nämä kysymykset koskevat jokaisen omaa totuutta (huomathan, etten kirjoituksessani puhunut arvoista vaan totuuudesta. Siinä on pieni mutta tärkeä ero. Tästä puhun lisää seuraavassa artikkelissani).

Sirkku Ilona, kiitos nostamastasi lisäajatuksesta. Jos olen sen ymmärtänyt hyvin, ajatuksesi korostaa esikuvan tärkeyttä: täyttyy olla hyvänä esikuvana jo ennen, kun lähdetään tietoisesti kasvattamaan nuorta, sillä hän on jo katsonut meihin pitkän. "Hiljainen oppiminen" vaikuttaa suuresti. Ajatuksesi siis korostaa hyveiden tärkeyttä. Eikö niin?

Esimerkiksi, monet uskonsotina näyttäytyvät ristiriidat ovat "oikeampien arvojen" kaapuun verhottuja yksilöiden (johtajien?) generoimia valtataisteluja tai koston kierteitä, joilla ei viime kädessä ole kovin paljon tekemistä välineenä käytettyjen uskontojen todellisten arvojen kanssa.

”Yhteisön laki ei koskaan korvaa yksilön moraalia”, sanoi joku minua viisaampi. Pahimmassa tapauksessa yhteisön lain selän taa voi jopa paeta omaa moraalisesti kyseenalaista tekoaan, esimerkiksi, espanjalainen voi ajatella, että on kategorisesti ok harrastaa seksiä 13-vuotiaan kanssa koska laki sanoo niin – ja siten sammuttaa oikeudentuntonsa, joka saattaa ko. tilanteessa antaa erilaisen viestin. Pallo on viime kädessä yksilöllä ja tämän valinnoilla, kasvatuksessakin.

Juuri tänään oli muuten Metrossa kolumni, joka liippaa aihetta läheltä: Suomessa tehdään kuulemma 10 000 (!) lasten huostaanottoa vuosittain. :/

Sinällään on varmasti ihan totta, että arvorelativismi aiheuttaa tiettyjä ongelmia, joita kirjoituksessa käsitellään. Jotkut jopa puolustavat Afrikassa tapahtuvaa tyttöjen ympärileikkaamista (ts. silpomista) sillä, että se on vain "eksoottinen osa kulttuuria, jota emme täysin ymmärrä".

Mutta aiheuttaa ongelmia "arvototalitarismikin": juuri se on ollut lukemattomien uskonsotien taustalla. Jotkut uskovat toisella tavalla kuin toiset, ja ne toiset ovat tietysti vääräuskoisia. Ja kun molemmat osapuolet ajattelevat näin, on tuloksena melkoinen määrä verenvuodatusta.

Samaa problematiikkaa näkyy myös suojaikärajoissa. Suomessahan on rikos harrastaa seksiä alle 16-vuotiaan kanssa. Mutta jo Euroopasta löytyy niinkin alhaisia suojaikärajoja kuin 13 (Espanja, itse asiassa)! Jos ajatellaan niin, että on vain yksi totuus – se, mikä Suomessa on – voidaan lähes kaikki muut Euroopan maat luokitella "pedofilian laillistaneiksi" maiksi, mikä olisi tietysti täysin absurdi väite.

Tässä pari esimerkkiä; varmasti löytyy muitakin. Mielestäni kuitenkin jo nämä osoittavat, että absoluuttiset arvotkaan eivät siis ole aina hyvästä. Tietysti joitain tämmöisiä voi olla – mutta paradoksaalisesti nekin ovat sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

Olen ollut vuosia mukana nuorisotyön johtoryhmässä ja opetusvastuissa seurakuntakentällä. Parhaillani johdan uutta lapsityömuotoa; voi pojat, mikä haaste, vastuu ja etuoikeus.

Nostaisin tässä esille lisä-ajatuksen – joka itse asiassa on koko hyvejohtajuuden ydinjuttu ellen erehdy – että ennen kuin varsinaisiin tietoisiin kasvatus-toimenpiteisiin ja neuvoihin edes päästään, on nuoren ihmisen identiteetti jo pitkälle rakentunut MALLIOPPIJUUDEN kautta. Ihminen alkaa muistuttaa sitä mitä katsoo. Vanhemmuus = johtajuutta = olemista ennen kuin tekemistä.

Esimerkiksi sukupuolinen itsetunto ja kompleksiton suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen, joiden uskallan IMHO väittää olevan melko ytimellisiä asioita tasapainoisen elämän kannalta, tulee lapselle vanhempien toiminnan yhteisvaikutuksena. Oman sukupuolen vanhemmalta saadaan malli ja toisen sukupuolen vanhemmalta vahvistus ja hyväksyntä.

Haluamatta millään tavalla lyödä lyötyjä (!) pohdin, kuinka haastavaa voikaan edellä mainitun valossa olla kasvattaa lasta yksinhuoltajana. Kaikki kunnioitus ja tuki heille.

Tai: kuinka haastavaa minulle naisena on johtaa rasavillejä (syötävän ihania) ala-asteikäisiä poikia, kun joskus haluaisin muuttua mieheksi voidakseni antaa heille miehen mallin. Nyt roolini olisi osoittaa heidän orastavalle miehisyydelleen tukea ja hyväksyntää – mutta jonkun pitäisi pitää miehistä kuriakin. *huokaus* Onko hyviä vinkkejä tähän kasvatustoimintaan?

Pitääpä alkaa ahmia tänään saamani kirjaa…