Auto katukivessä

rengas_lumessaHelmikuisen aamun yksinäiset lumihiutaleet leijailevat pilviseltä taivaalta — iskeytyäkseen tuulilasiini. Meillä on paljon yhteistä. Nekin lähtivät matkaan lopulta kolaroidakseen.

Vihreä. Se on positiivinen väri: "kyllä mä vielä ehdin!"

Keltainen. Punainen. Jarrua, jarrua!

Ikuisuudelta tuntuneiden kahden sekunnin odotuksen jälkeen matka jatkuu. Seuraavasta oikeaan… ohjaus ei tottele ja liikenteenjakaja puskee päin. Jarrua! Eivät pidä. Nyt kolahtaa.

Pysäytetään filmi tähän. Kuinka onnistuin saattamaan itseni tuohon tilanteeseen?

Kuten useimmissa liikenneonnettomuuksissa, nytkin syyllinen — vanha tuttu — oli helposti tunnistettavissa. Kiire, tuo inha, ainainen ahdistaja oli jälleen iskenyt kyntensä aikatauluuni.

Kiire on kuitenkin syynä verrattavissa humalaan: kun sitä käytetään, se sisältää useasti piilevän väitteen "olen syytön". Asiaan voidaan ottaa myös toinen näkökanta.

Jenkkifilosofi Peter Kreeft puhuu kiireestä yleensä:

"Nykysivilisaation sydämessä on syvää hengellistä surua, koska se on koko historian ensimmäinen sivilisaatio, joka ei tiedä mikä se on tai miksi se on, joka ei pysty vastaamaan kolmeen suureen kysymykseen: Mistä minä olen tullut? Miksi olen täällä? ja Mihin minä olen menossa?

Tämä on meille kaikista kauhistuttavin asia, koska se kieltää meiltä ensisijaisen tarpeemme, tarpeen elämän tarkoituksesta. Tämä kauhu on niin suurta, että se on painettava alas, kauas tiedostomattomaan hengellisellä laiskuudella; muuten me tulisimme hulluiksi. Siksi me peitämme sen tuhansilla kiireillä. Näin paradoksaalisesti juuri hengellinen laiskuutemme saa aikaan hermostuneen aktiivisuutemme."

Kreeftin mukaan yleisen kiireen ja stressaamisen taustalla on siis hengellinen laiskuus. Sen sijaan, että pyrkisimme vastaamaan meille äärimmäisen tärkeisiin kysymyksiin, puuhastelemme kaikkea muuta. Toisin sanoen teemme vääriä asioita, mikä lopulta aiheuttaa kaikkea muuta hallitsevan kiireen.

Samaa periaatetta voidaan käyttää myös pienemmässä mittakaavassa, aamuisen kolaroinnin taustojen selvittämiseen. Olisiko niin, että kiireeni aiheutui väärien asioiden tekemisestä?

Jälkiviisaana näin on helppo sanoa. Olisin voinut tehdä monia oikeita asioita.

  • Varata aikaa auton puhdistamiselle lumesta ja jäästä — jolloin olisin päässyt ajoissa matkaan.
  • Selvittää reitin kunnolla ja tulostaa ohjeet — enkä olisi kääntynyt heti ensimmäisestä liittymästä väärin.
  • Tarkistaa tämän vieraan auton renkaat — ja todeta että kas, nepä ovat kitkat, kun olen tottunut ajamaan nastoilla.

Mutta näitä en tehnyt, vaan muita asioita. Soppa oli siis valmis ja ripaus ylpeyttä viimeisteli sen — "kyllähän minä osaan talvella ajaa". Viisas olisi valmistautunut paremmin, nöyrä ajanut varovaisemmin. Riipaisee myöntää, että pamautin auton katukiveen, koska olin tyhmä ja ylpeä (ja nämä mainiot ominaisuudet toi esille laiskuus), mutta totuutta on turha väistellä.

Ai, kuinka siinä lopulta kävi? Vauhti ei ollut kova, joten kuskin vauriot rajoittuivat ylpeyteen. Auton vasen eturengas ja sen ripustus eivät päässeet yhtä helpolla. Mini jäi odottamaan hinausta huoltoasemalle ja korvaavalla kyydillä pääsimme palaveriin toiselle puolelle Suomea vain puolisen tuntia myöhässä.

Oman virheen ja taustalla olevien todellisten syiden myöntäminen keventää kummasti elämää. Tapausta ei tarvitse enää selitellä itselleen — tai muille — ja voimavarat voi kohdistaa tulevaisuuteen. Esimerkiksi oikeiden asioiden tekemiseen.

Jussi Ruokomäki

Jussi Ruokomäki on ohjelmistosuunnittelija ja viisauden rakastaja, joka rentoutuu iltaisin — kun muu perhe on nukahtanut — lukemalla Aristoteleen ikivihreitä koodauksen ohessa.

 
  • Kati Korosuo

    Hyvä kirjoitus! Kiitos Jussi!

  • Heikki P

    Erinomaista tekstiä!

  • Aivan loistava kolumni. Syvääluotaavaa analyysiä ja lohdullista itsekritiikkiä.

    Tuo huomio "hengellisestä surusta", joka piilee monen ylikiireisen ihmisen sydämessä, oli syvällinen.

    Pistää miettimään, mitä vaaditaan sen surun huomaamiseksi ja hyväksymiseksi itsessään.

    Pascal muistaakseni sanoi, että nykyihmisen ongelmasta kertoo paljon se, ettei hän tyyliin pysty istumaan paikallaan hiljaisessa huoneessa joutumatta pian jonkinlaiseen paniikkiin tai ainakin muuttumatta rauhattomaksi.

  • Kiitokset kaikille kommenteista! Tuo Kreeftin teksti on mielestäni tähän maailmanaikaan oikein sopiva. Sitä ja Jasonin nostamaa Pascalin toteamusta sietää miettiä enemmänkin.

    (Tekstin ansioista voin surutta kiittää kielenoikojaani, rakasta vaimoani. Hanna Ruokomäki, olet numero yksi, myös mun oikolukijana!)

  • Joo yhdyn edellisiin eli good one!

    Mistä Kreeftin kirjasta tai artikkelista sitaatti olikaan?

    Tutun kuulonen…

  • Kiitti, Emil! Kirja oli Paluu hyveeseen.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€