Itsenäinen johtaja

Todellinen itsenäisyys on oikeanlaista riippuvaisuutta toisista. Miten toista voi auttaa tulemaan itsenäiseksi?

Kuuluisassa kirjoituksessaan ”Mitä on Valistus?” Immanuel Kant yhdistää Valistuksen ja itsenäisyyden.

”Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisen johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisen johdatusta. Sapere aude! Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!”

Kantin tekstissä asettuvat vastakkain ”oman” järjen käyttö ja ”toisen” johdatettavana oleminen. Onko oikea itsenäisyys siis jonkinlaista puhdasta luottamusta omaan itseen? Onko väärin luottaa toisen arvioon? Molempiin käsityksiin lienee luontevinta vastata kielteisesti.

Kuvittele henkilöä, joka luottaa aina vain itseensä ja epäilee aina muita. Häntä ei ole kukaan koskaan opettanut, eikä hän ole koskaan lukenut kenenkään muun tekstejä (ainakaan oppiakseen niistä mitään) vaan hän on selvittänyt aina kaiken itse. Hän ei kysy koskaan neuvoa eikä ota vastaan minkäänlaista kritiikkiä.

Kuvittele sitten toinen henkilö, joka ei koskaan luota omiin arvioihinsa, vaan toimiakseen hänellä täytyy olla aina joku, joka kertoo miten asioiden tulee olla. Hän tekee aina niin kuin käsketään eikä koskaan enempää kuin on käsketty.

Molemmat tapaukset ovat selkeästi epätoivottavia, ellei jopa niin omituisia, ettei niitä sellaisenaan esiinny oikeastaan missään.

Mutta mistä itsenäisyydessä sitten on kysymys?

Kreikankielen itsenäisyyttä kuvaava sana on autonomos, joka tarkoittaa jotakuinkin ”olla itse itselleen laki” eli autonominen henkilö on sellainen, joka itse säätelee omaa toimintaansa. Autonomian vastakohta olisi heteronomia, joka tietenkin tarkoittaa jonkin ulkoisen tekijän säädeltävänä olemisesta. Sekä puhdas autonomia että puhdas heteronomia ovat ilmiselvästi patologisia tiloja.

Todellisessa itsenäisyydessä on kyse autonomian ja heteronomian tietoisesti reflektoidusta suhteesta.  Tai: todellinen itsenäisyys on oikeanlaista riippuvaisuutta toisista.

Kritiikkiä, nöyryyttä ja itseluottamusta

Millä eri tavoin toinen voi auttaa meitä tulemalla itsenäisiksi?

Ensinnäkin olemme automaattisesti riippuvaisia toisten tuottamasta tiedosta. Itsenäisyys merkitsee tällöin kykyä hakea tietoa oikeista lähteistä, nöyryyttä kysyä neuvoa sekä itseluottamusta omien kykyjen suhteen arvioida saamaansa tietoa. Itsenäistä henkilöä motivoi rakkaus tietoon, joka ohjaa hänen toimintaansa. Kaikkein luovinkin ja riippumattomin henkilö on aina jollain tapaa riippuvainen toisista. Esimerkiksi (edes) taiteessa on mahdotonta olla täysin omaperäinen, vaan kaikkein luovinkin yksilö on aina velkaa jollekulle.

Toiseksi toinen voi toimia kriitikkona. Edistymisemme on pitkälti riippuvaista kyvystämme oppia. Parhaiten opimme silloin, kun seinä nousee meitä vastaan kritiikin muodossa, edellyttäen että kritiikki on hyvää. Itsenäinen ajattelija ja toimija osaa nähdä milloin kritiikki osuu kohdalleen (hän ei ala puolustella virheitään) ja milloin se menee ohi maalin. Epäselvissä tilanteissa hän osaa laittaa kriitikkonsa koville ja vaatia heiltä enemmän.

Kolmanneksi toinen voi olla meille esikuva. Mallin ottaminen on meille luontaista, usein jopa täysinalitajuista. Karismaattisen esimiehen alaiset tai professorin oppilaat alkavat helposti jäljitellä hänen tyyliään kirjoittaa, puhua ja pukeutua. Tämä voi toki johtaa epäterveeseen riippuvaisuuteen, jossa kriittisyys ei enää ole mahdollista.

Lapset toimivat hyvässä tai pahassa monesti samoin kuin vanhempansa. Varsinkin pienet lapset ovat tarkkoja siitä, että vanhemmat eivät luista itse sellaisista säännöistä joiden noudattamisesta heiltä vaaditaan (oma poikani huomautti minua tänä aamuna vetelehtimisestä liian pitkään yöpuvussa). Tässä tilanteessa poikani osoitti tervettä itsenäisyyttä ja kykyä arvioida kriittisesti esikuviaan. Itseltä itsenäisyyden osoitus oli tunnustaa poikani arvio oikeaksi ja ryhdistäytyä hieman.

Neljänneksi toinen voi olla auktoriteetti. Auktoriteetilla tarkoitetaan henkilöä tai instituutiota, jolla on omalla toimialueellaan prima facie oikeus esittää käskyjä tai kieltoja, joita tulee totella. Joillakin voi olla auktoriteetti heidän tiedollisen asemansa puolesta (asiantuntijat, silminnäkijät). Toisilla on auktoriteetti asemansa puolesta (upseerit, poliisit, opettajat) Jotkut ovat auktoriteetteja tietyn suhteen vuoksi (vanhemmat lapsilleen, esimies alaisilleen).

Auktoriteetin rajat

Auktoriteetin oikean luonteen ymmärtäminen kuitenkin edellyttää auktoriteetin rajojen ymmärtämistä. Minulla ei ole samanlaista valtaa jonkun toisen lapseen kuin omaani. Poliisi ei voi käskeä minua ajamaan ylinopeutta (ilman syytä). Genetiikan professoria ei kannata välttämättä uskoa silloin, kun esittää filosofisia tai teologisia väitteitä.

Itsenäinen henkilö ymmärtää ja osaa nähdä auktoriteettien rajat ja mahdollisesti ideologiset motiivit. Jos pyydän poikaani valehtelemaan vaimolleni, että olen koko illan suunnitellut kylpyhuoneen remonttia (kun oikeasti olen vain pelannut Xboxia), käytän asemaani väärin ja poikani tekee oikein vastustaessaan pyyntöäni. Tämä kuitenkin edellyttää häneltä itsenäisyyttä, joka tässä tapauksessa tarkoittaa kyky huomata auktoriteetin tehneen laittoman rajanylityksen.

Psykologiassa tässä yhteydessä kuuluisin ja usein käytetty esimerkki on Stanley Milgramin tutkimus kuuliaisuudesta auktoriteeteille. Milgram loi koetilanteen, jossa henkilöiden tuli antaa sähköshokkeja koehenkilöille (jotka olivat näyttelijöitä), mikäli nämä vastasivat kysymyksiin väärin. Milgramin tulokset olivat melkoisen järkyttäviä. Koehenkilöistä 65% antoi kuolettavan tällin huonoille oppijoille, koska joku vain käski heidän toimia niin.

Näyttää siltä, että ihmiset, jotka muuten ovat ihan kivoja heppuja, muuttuvat joissakin tilanteissa hirviöiksi käytännössä sormia napsauttamalla. Milgram kuitenkin huomioi, että useat koehenkilöt vastustivat koetta, ja he käyttäytyivät hermostuneesti ”motivoidessaan” koehenkilöitä  (eli he tiesivät toimivansa väärin). Silti heidät oli sangen helppo palauttaa ruotuun kokeenvalvojan kehotuksella.

Tahto on heikko

Näyttää siltä, että tyypillisesti useimmat hyveet (ei siis vain itsenäisyys) ovat tilannesidonnaisia. Joissakin tilanteissa me osaamme toimia hyveellisemmin kuin toisissa. Lisäksi jotkut meistä ovat herkempiä noudattamaan joitakin hyveitä kuin toiset, kun taas jotkin hyveet eivät saa osakseen niin suurta huomiota. Esimerkiksi antiikin filosofien toiminta voi olla joskus meistä hieman erikoista. Tätä kuvaa kiinnostavalla tavalla tv-sarja Rooma, jossa hyveistä paatoksellisesti saarnaavat filosofit ja hallitsijat toimivat pahemmin kuin Tony Soprano.

Lisäksi asteittainen eteneminen tuntuu mahdollistavan paheellisen toiminnan. Muutaman pienen erheen jälkeen hieman suurempi erhe ei tunnu enää niin paheelta, kuin jos siihen tulisi lähteä aivan kylmiltään. Tunnetun esimerkin mukaan sammakon saa keitettyä hengiltä, jos sen laittaa kuumalle hellalle kattilassa, jossa on kylmää vettä. Mutta jos sammakko laitetaan jo valmiiksi kuumaan veteen, se loikkaa välittömästi pois.

Ryhmäpaine vaikuttaa myös vahvasti harkintaamme. Mainio (ja surullinen) esimerkki on Christopher Browningin kirja Aivan tavallisia rivimiehiä, jossa hän analysoi puolalaisen reservipataljoonan toimia II maailmansodan aikana. Ryhmä koostui melko lailla tavallisista kansalaisista, jotka kuitenkin osallistuivat satojen viattomien joukkotuhoon. Kiintoisaa on, että vaikka ryhmän jäsenille annettiin mahdollisuus olla osallistumatta surmatöihin ilman sanktioita, vain ani harva käytti tätä mahdollisuutta hyväkseen.

Jotkut harvat yksilöt kykenevät kuitenkin tilanneriippumattomuuteen. Tällainen henkilö olisi välittömästi kieltäytynyt Milgramin kokeesta, eikä ainoastaan kieltäytynyt, vaan alkanut suostutella kokeen suorittajia luopumaan aikeistaan. Mutta ikävä kyllä, tällaisia ihmisiä on aina aivan liian vähän.

Hyveissä ei koskaan ole kyse pelkästä teoriasta, vaan käytännöstä. Milgramin kokeen uhrit luultavasti hyvin tiesivät, että tässä on jotain mätää. Teoreettisella tasolla suurta ongelmaa ei ollut, sen sijaan heiltä puuttui luonnetta toimiakseen vakaumuksensa mukaan. Lisäksi kyseessä oli kyvyttömyys reflektoida tarpeeksi tarkoin auktoriteetin luonnetta ja rajoja. Se että Milgramin koehenkilöt  epäonnistuivat kertoo karua kieltä ihmisluonnosta: meillä on suuria ongelmia ymmärtää auktoriteettien luonne oikein.

Kuten sanoin, emme koskaan kykene olemaan täysin toisista riippumattomia. Toimintamme edellyttää aina alistumista jonkin auktoriteetin alle samalla kun vastustamme jotakin toista auktoriteettia. Itsenäinen henkilö tietää miksi hän hylkää jonkun toisen auktoriteetin ja hyväksyy jonkun toisen. Tavallisesti meidän ei ole tarpeen (eikä edes mahdollista) osata perustella kaikkia asioita yhtä tarkoin. Tällöin me luotamme joihinkin auktoriteetteihin, jotka olemme havainneet hyviksi. Tämä ei kuitenkaan takaa, että tietomme olisi vapaata virheistä, vaan luottaessamme otamme aina riskejä.

Ulkoa sisään

Jotta suhteemme auktoriteettiin olisi terve ja itsenäinen meidän tulee osata sulauttaa se osaksi itseämme.  Tämä tapahtuu ensinnäkin pyrkimällä ymmärtämään kyseistä auktoriteettia mahdollisimman hyvin. Tämä edellyttää ei vain omien auktoriteettien luonteen tarkkaa ymmärtämistä, vaan myös niiden auktoriteettien, jotka hylkäämme. Itsenäinen toimija ymmärtää hylkäämänsä auktoriteetin ei vain ulkoisesti (tai toisen auktoriteetin perusteella), vaan sisältäpäin siten, että hänellä on paras mahdollinen käsitys kyseistä auktoriteetista siten kuin se itse näkee itsensä.

Tämä edellyttää jonkinasteista empatiakykyä ja taitoa astua ulos omia ympyröistään. Toisin sanoen hän ymmärtää miksi jotkut antautuvat kyseisen auktoriteetin alle ja miksi hän seuraa jotakin toista auktoriteettia. Tämänkaltaisen reflektion kautta henkilö voi alkaa epäillä jotakin auktoriteettia ja alkaa luottaa johonkin sellaiseen, jota hän ei ole aiemmin pitänyt luottamuksen arvoisena.

Toinen auktoriteetin omaksi tekemisen aspekti on sen muodostuminen luontaiseksi osaksi henkilön toimintaa. Sen sijaan, että hän alituiseen tarkistaisi toimintaansa jostain ulkoisesta lähteestä hän osaa intuitiivisesti ja luovasti toimia kyseisen auktoriteetin mukaisesti.

Kolmas aspekti on tietoinen tahto toimia kyseisen auktoriteetin mukaisesti. Joskus itsenäisyys esitetään ”etäännyttämisenä”, eräänlaisena akateemisen viileytenä, jossa henkilö siirtää omat mielipiteensä syrjään ja tarkastelee jotakin asiaa ”objektiivisesti”.

On hieman epäselvää, onko tässä kyse autonomisuudesta, koska henkilön minuus (kr. autos) siirretään tällöin syrjään. On oma kiinnostava kysymyksensä voiko ihminen todella koskaan tehdä näin, ja jos hän väittää tekevänsä näin, mitä hän tosiasiassa tekee. On mahdollista (joskaan ei välttämätöntä), että hän tällöin toimii motiivien mukaan, jotka eivät ole täysin tietoisia, harkittuja ja avoimia. Toisin sanoen pyrkiessään autonomiaan, hän sortuukin pahimmanlaatuiseen heteronomiaan.

Summa summarum: itsenäisyydessä ei ole kyse täydellisestä riippumattomuudesta (eikä myöskään ”neutraaliudesta”), vaan tietoisesta ja itse valitusta riippuvaisuudesta.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Kiitos jälleen mielenkiintoisesta artikkelista!

    Jäin pohtimaan itsenäisyyden ja vapauden käsitteitä. Oskari Juurikkala kirjoitti viimeksi syyskuussa vapaudesta ja tuntuu siltä siinä käsiteltiin samoja teemoja kuin tässä kirjoituksessasi. En kuitenkaan aivan saa kiinni siitä, miten nämä käsitteet suhteutuvat toisiinsa… Osaisiko joku valistaa minua? 🙂

  • Olli-Pekka Vainio

    Yhteys lienee siinä, että sekä itsenäisyys että vapaus (ihanteellisessa muodossaan) ovat "ekstaattisia" tai "eksosentrisiä" käsitteitä; ne ovat riippuvaisia jostakin joka on niiden ulkopuolella, ja niiden oikea toteutuminen edellyttää oikeaa suhdetta siihen mikä itsen ulkopuolella on. Molemmat ovat viime kädessä lahjoja, jotka ihminen saa (eikä hän voi asettaa niitä voimaan omin voimin) ja joita hän ei voi pitää voimassa puhtaan immanentissa/solipsistisessa järjestelmässä, joka voi ainoastaan orjuuttaa ihmisen.

  • Jason Lepojärvi

    ”Molemmat [vapaus ja itsenäisyys] ovat viime kädessä lahjoja… joita hän ei voi pitää voimassa puhtaan immanentissa/solipsistisessa järjestelmässä, joka voi ainoastaan orjuuttaa ihmisen.”

    Tarkoittaako loppu suomennettuna sitä, että itseensä sulkeutunut ihminen joka ei anna itseään toiselle lahjana, paradoksaalisesti orjuuttaa itsensä?

    Kuva ainakin puhuu tämän puolesta. Jos voisimme kuvitella absoluuttisesti ”vapaan” ihmisen, joka ei saa eikä halua vaikutteilta keneltäkään, hän muistuttaisi kalaa kuivalla maalla.

  • Olli-Pekka Vainio

    Tai oikeastaan: Ihmisen täytyy voida ottaa itsensä lahjana ennenkuin hän voi antaa itsensä lahjaksi. Lisäksi hänen täytyy voida nähdä toinen yhtä lailla lahjana, joka saa olemassaolonsa lahjaksi samasta lähteestä kuin hän itse (eli heidän tulee kuulua samaan "tarinaan").Vasta jos toinen on aidosti toinen ja olemassa riippumatta omasta suhteestani häneen, voi hän olla myös lahja minulle, ja minä voin olla lahja hänelle. (Huom. "lahjan" käsite kuvaa yllä persoonallista vuorovaikutusta)

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€