Hyveet ovat kultaa

Nykyaikaisen hyvejohtajuuden filosofian mukaan hyveet ovat kukoistuksen ja kestävän kehityksen luovuttamaton edellytys.

Markka-aikaan kun matkusti kaukomaille, oli hyvä ottaa mukaan dollareita. Venäjällä 1990-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tai monissa muissa taloudellisesti epävakaissa maissa dollarit olivat kysyttyä tavaraa, kun kotimainen valuutta menetti arvonsa. Jokapäiväiset ostokset voi aina hoitaa epävakaalla valuutalla, jossa nollien määrä vaihtelee. Jos rahaa pitää pitää pitkiä aikoja, ihmiset yleensä haluavat valuuttaa, jonka uskovat parhaiten säilyttävän arvonsa.

Usein erehdytään siitä, mikä on arvokasta.

Viime vuodet olemme eläneet taloudellisesti erittäin epävakaita aikoja. Maailmalla on vallinnut pankkikriisi, ja pörssikurssit ovat heilahdelleet ylös alas. Euroopassa puhuttiin keväällä euron kriisistä, kun euromaa Kreikkaa uhkasi maksukyvyttömyys.

Anekdoottina voin kertoa kuulleeni kesäkuussa Turkissa, että paikalliset olivat tottuneet säästämään Saksan markoissa ja sittemmin euroissa, koska Turkin liira on ollut hyvin epävakaa valuutta. Nyt turkkilaiset hotellisiivoojat sitten ihmeissään huomasivat, että heidän eurotilinsä menettivät arvoaan suhteessa Turkin liiraan, ja vaihtoivat kiireesti säästöjään takaisin.

Epävarmuudella nykyoloja kuvatakseni tarkoitan siis sitä, että luottamalla johonkin yleisesti omaksuttuun käsitykseen, henkilö saattaa huomaamattaan ottaa suuria riskejä.

Nyt jopa ennen mahtavan Yhdysvaltain dollarin asema on heikentynyt, kun amerikkalaisten ylivelkaantumisesta ollaan yleisesti huolissaan. Monet sijoitusasiantuntijat sanovat, että perinteinen raha, kulta on muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen (Yhdysvallat luopui dollarin ja kullan kiinteästä vaihtokurssista vuonna 1971) palaamassa maailmanvaluutaksi, maailmankaupan todelliseksi arvonmitaksi.

Maailmanlaajuisen pankkikriisin aikana kullalla on tiettyä symboliarvoa. Kun pankkikriisistä syytetään pankkien tai finanssijärjestelmän epärehellisyyttä eriskummallisine johdannaismarkkinoineen, niin kullan voi sanoa edustavan jotakin pysyvää ja konkreettista. Pankkitilillä tai setelillä on vain numeroita, illuusiota. Kultakolikko on niihin verrattuna todellinen.

Finanssimarkkinoiden heilunnan ohella voi puhua muunkinlaisen epävarmuuden lisääntymisestä ihmisten elämässä. Esimerkiksi Nokian tarina kännykkämaailman huipulle ja nyt uhanalaiseksi valtauskohteeksi, on vain 20 vuoden mittainen. Monelle nuorelle ei tulisi mieleen omistautua jollekin alalle koko elämäkseen, koska työelämän taitojen kysyntää on vaikea ennustaa kymmenien vuosien päähän. Kansallinen hyvinvointivaltio, jonka 1900-luvulla ajateltiin antavan tukea ja turvaa, on ajatuksena menettänyt vetovoimansa, kun parhaat veronmaksajat voivat häipyä ulkomaille. Kansallisuus ei ole entisenlainen solidaarisuuden lähde: Suomessakin nähtiin keväällä poliitikkojen kilpailevan siitä, kuka pystyy eniten pitämään pilkkanaan vain sukupolven takaista itsestäänselvyyttä ”maassa maan tavalla”.

Epävarmassa globaalitaloudessa varmuuden etsiminen tarkoittaa äärimmillään kahdesta vaihtoehdosta valitsemista: joko yrittää manipuloimalla ja keinottelemalla hyötyä olosuhteista siinä toivossa, että suhdanteet sattuvat kohdalleen ja rikastuu, tai sitten yrittää kehittää itsessään sellaisia ominaisuuksia, joilla on kysyntää ajasta ja paikasta riippumatta.

Jälkimmäinen tarkoittaa hyveiden kehittämistä.

Alkuperäinen maailmankansalaisuuden filosofia eli stoalaisuus, on nimittäin syntynyt aikansa globaalissa imperiumissa, Rooman valtakunnassa. Varhainen kreikkalainen kasvatus oli perustunut homeeriseen maailmankuvaan, joka ilmeni eepoksissa. Maailmankaikkeudella, kosmoksella oli järjestyksensä ja hierarkiansa ja jokaisella sen mukainen paikkansa. Tämä päti pienemmässä mittakaavassa kaupunkivaltioon, polikseen, jonka jäsen jokainen oli. Jumaliakin palvottiin ensisijaisesti paikallisina ilmentyminä.

Jo Rooman valtakuntaa ennen, Aleksanteri Suuren helleenisen imperiumin aikana, oli polikselta hävinnyt sen varsinainen merkitys. Rooman kaltaisessa, ”koko tunnetun maailman” käsittävässä imperiumissa paikallisella yhteisöllä ei ollut enää samanlaista merkitystä kuin ennen. Sitoutuminen paikallisen yhteisön tapoihin ja osaansa siinä ei enää tuonut samanlaista varmuutta kuin ennen, koska suuret päätökset tehtiin kaupungin ulkopuolella. Toisaalta yksilöillä oli suuressa valtakunnassa entistä suuremmat mahdollisuudet liikkua ja tienata toimeentulonsa valtakunnan kansalaisena.

Stoalaisuutta, ainakin sellaisena kuin roomalaiset sen omaksuivat ateenalaisilta, voi pitää tällaisena maailmankansalaisuuden filosofisena koulukuntana. Stoalaisilta periytyy muun muassa käsite ius gentium, ajatus että on olemassa yleinen, järjellä havaittava oikeus, joka on pohjimmiltaan sama kaikissa kansoissa. Kristillisessä ajattelussa vastaava on käsitys, että Mooseksen Jumalalta saamat kymmenen käskyä muodostavat universaalin etiikan perustan.

Hyveen käsite ja hyveiden opettelun välttämättömyys oli tärkeä osa stoalaista koulukuntaa. Aikaisemmassa kaupunkivaltiossa kasvatus saattoi keskittyä oman synnynnäisen aseman mukaisten taitojen ja käyttäytymissääntöjen opetteluun. Helleenisessä tai roomalaisessa imperiumissa sosiaalinen liikkuvuus oli mahdollista: henkilön asema saattoi muuttua, joten henkilön hyvyyttä ei enää voinut mitata siitä, oliko hänen käytöksensä asemaansa sopivaa.

Vielä Aristoteleella, joka oli kiinni vanhassa kaupunkiyhteisössä, jotkin hyveet sopivat selvästi vain vapaille kansalaisille, monien ihmisten ollessa luonnostaan orjia. Stoalaiset tunnustivat lähtökohtaisesti kaikkien ihmisten mahdollisuuden hyveisiin, että kaikki ovat samaa luontoa. Tällainen lähtökohta sopi paremmin sosiaalisen liikkuvuuden oloihin, niin silloin kuin nykyään.

Leniniläisittäin analysoituna objektiiviset edellytykset hyve-etiikan vallankumoukselle ovat siis tällä hetkellä käsillä: modernit etabloituneet kansallisvaltiot, joiden kukoistuskausi oli kenties silloin (1800-luvulta alkaen), kun yhtenäinen koulujärjestelmä sai painaa niihin sääntöeettisen leimansa, ovat menettäneet otteensa kansalaisistaan tasa-arvon ja maailmankansalaisuuden vaikutuksesta. Kansallinen sääntöetiikka ei enää voi toimia, koska ”kansakunnan kaapin päällä” ei enää ole ketään näyttämässä esimerkkiä tai kertomassa lauluin taikka runoin, miten pitää toimia.

Useimpien ihmisten vastaus julkisen etiikan puutteeseen näyttää olevan epikurolaisuus, hedonismi joko nautintojen haalimisen tai kärsimyksen välttämisen muodossa.

Ne, jotka haluavat epävarmoissa oloissa kasata henkistä pääomaa, kehittävät hyveitään. Sillä, kuten uskomme, hyveet ovat todellista kultaa verrattuna muihin ”valuuttoihin”, asioihin joita itsellä on. Erilaisten teknisten tai ammatillisten kykyjen kysyntä vaihtelee, mutta hyveelliselle ihmiselle on kysyntää aina ja kaikkialla.

Toisaalta, kuten stoalaiset opettivat, hyve on myös todellista onnellisuutta. Nautinto unohtuu, mutta se joka käyttää aikansa krääsän hankkimisen sijasta itsensä kehittämiseen, ei lannistu vastoinkäymisistä kulutusriippuvaisen hedonistin lailla.

Matias Forss

Kirjoittaja Matias Forss on koulutukseltaan lakimies, joka toimii tutkijana ja opettajana Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tutkimuskohteenaan maankäytön suunnittelu. Hän harrastaa mökkeilyä, mietiskelyä ja poliittista radikalismia.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€