On muodikasta puhua arvoista. Mutta elleivät arvot realisoidu todellisuudessa, jäävät ne vain abstrakteiksi käsitteiksi. Puhe hyveistä palauttaa arvokeskustelun takaisin ihmiseen.

Hyve on ihmisen hyvä luonteenpiirre tai tottumus, joka näkyy teoissa.

Yleensä puhutaan neljästä ns. kardinaalihyveestä: viisaudesta, rohkeudesta, itsehillinnästä ja oikeudenmukaisuudesta. Johtajuuden suhteen puhutaan lisäksi suurisieluisuuden ja nöyryyden hyveistä. Näitä voitaisiin keksiä monta lisää, ne mitä todennäköisimmin kuitenkin liittyisivät edeltäviin hyveisiin jollain tasolla.

Kaikki hyveet liittyvät orgaanisesti toisiinsa – yhtä ei voi olla, tai ei ainakaan kovin paljon, ilman muita hyveitä, jotka tukevat sitä. Koska hyveet ovat luonteenpiirteitä tai hyviä tottumuksia, ne tosiaan näkyvät myös teoissa. Esimerkiksi rohkea ihminen osoittaa rohkeutensa teoissa, viisas ihminen osaa asettaa itselleen hyviä ja oikeita päämääriä sekä tehdä hyviä päätöksiä.

Hyveet eivät kuulu synnynnäiseen temperamenttiimme vaan luonteeseemme, joka on hankittua. Tästä seuraa, että olipa perhe- tai muu taustamme mikä hyvänsä, voimme harjoittaa ja vahvistaa hyveitä itsessämme. Hyveet eivät diskriminoi.

Miten hyveitä sitten vahvistetaan?

Jokainen vahvistaa hyveitä (tai paheita) kaiken aikaa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Hyveitä nimittäin harjoitetaan tekemällä hyveen mukaisia, hyveellisiä tekoja.

Joka kerta kun esimerkiksi teen oikeudenmukaisen teon tai päätöksen, vahvistan oikeudenmukaisuuden hyvettä itsessäni. Jos pyrin johdonmukaisesti tekemään oikeudenmukaisia tekoja, siitä tulee tottumus – ja hyvien tekojen tekeminen helpottuu pikku hiljaa. Jossain vaiheessa itse oikeudenmukaisuudesta tulee osa minua ja hyvät teot seuraavat lähes itsestään. Samaa pätee kaikkiin muihinkin hyveisiin.

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta. Yhtäältä hyveitä pidetään hyvinä luonteenpiirteinä tai tottumuksina, jotka heijastavat kyseisen hyveen mukaisia tekoja – mutta toisaalta hyvettä voidaan vahvistaaa vain tekemällä näitä tekoja. Herää kysymys: miten voin tehdä esimerkiksi epäitsekkäitä tekoja, jos en ole epäitsekäs? Eikö epäitsekäs käytös edellyttänyt epäitsekästä luonnetta (nöyryyttä ja rakkautta)?

Minua joskus ihan oikeasti häiritsi tämä kysymys. Erään ystäväni käyttämä vertauskuva kuitenkin auttoi minua astumaan ongelman ulkopuolelle.

Puhuessaan hyveistä hän käyttää usein bodaus-analogiaa. Hyveet ovat kuin lihaksia: toimettomina ne surkastuvat, mutta treenaamalla ne kasvavat ja pysyvät kunnossa. On selvää, ettei vasta-aloittanut pysty nostamaan samoja määriä kuin pitemmälle edennyt. Mutta hän pystyy nostamaan jotain. Hänellä ei välttämättä ole vielä superlihaksia, mutta hänellä on jonkin verran lihaksia.

Sama pätee tilanteeseemme, kun haluamme keskittyä jonkun tietyn hyveen harjoittamiseen. Meillä jokaisella on tämän hyveen alku. Ajan myötä se vahvistuu, jos olemme johdonmukaisia ja tiedostavia.

Ajoittain kehitys voi tuntua hitaalta tai ottaa jopa takapakkia, joka voi olla lannistavaa. On kuitenkin muistettava, että paheen opetteluun meni vuosia; sen poisoppiminen ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta poisoppiminen on mahdollista – ja todennäköistäkin.

Lisää aiheesta:

• “Hyvejohtajuus ja arvojohtajuus — miten ne eroavat?”
• Hyvän mielen voimasanat (ts. miten onni löytyy?)