Miten hyveitä vahvistetaan?

On muodikasta puhua arvoista. Mutta elleivät arvot realisoidu todellisuudessa, jäävät ne vain abstrakteiksi käsitteiksi. Puhe hyveistä palauttaa arvokeskustelun takaisin ihmiseen.

ExerciseHyve on ihmisen hyvä luonteenpiirre tai tottumus, joka näkyy teoissa.

Yleensä puhutaan neljästä ns. kardinaalihyveestä: viisaudesta, rohkeudesta, itsehillinnästä ja oikeudenmukaisuudesta. Johtajuuden suhteen puhutaan lisäksi suurisieluisuuden ja nöyryyden hyveistä. Näitä voitaisiin keksiä monta lisää, ne mitä todennäköisimmin kuitenkin liittyisivät edeltäviin hyveisiin jollain tasolla.

Kaikki hyveet liittyvät orgaanisesti toisiinsa – yhtä ei voi olla, tai ei ainakaan kovin paljon, ilman muita hyveitä, jotka tukevat sitä. Koska hyveet ovat luonteenpiirteitä tai hyviä tottumuksia, ne tosiaan näkyvät myös teoissa. Esimerkiksi rohkea ihminen osoittaa rohkeutensa teoissa, viisas ihminen osaa asettaa itselleen hyviä ja oikeita päämääriä sekä tehdä hyviä päätöksiä.

Hyveet eivät kuulu synnynnäiseen temperamenttiimme vaan luonteeseemme, joka on hankittua. Tästä seuraa, että olipa perhe- tai muu taustamme mikä hyvänsä, voimme harjoittaa ja vahvistaa hyveitä itsessämme. Hyveet eivät diskriminoi.

Miten hyveitä sitten vahvistetaan?

Jokainen vahvistaa hyveitä (tai paheita) kaiken aikaa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Hyveitä nimittäin harjoitetaan tekemällä hyveen mukaisia, hyveellisiä tekoja.

Joka kerta kun esimerkiksi teen oikeudenmukaisen teon tai päätöksen, vahvistan oikeudenmukaisuuden hyvettä itsessäni. Jos pyrin johdonmukaisesti tekemään oikeudenmukaisia tekoja, siitä tulee tottumus – ja hyvien tekojen tekeminen helpottuu pikku hiljaa. Jossain vaiheessa itse oikeudenmukaisuudesta tulee osa minua ja hyvät teot seuraavat lähes itsestään. Samaa pätee kaikkiin muihinkin hyveisiin.

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta. Yhtäältä hyveitä pidetään hyvinä luonteenpiirteinä tai tottumuksina, jotka heijastavat kyseisen hyveen mukaisia tekoja – mutta toisaalta hyvettä voidaan vahvistaaa vain tekemällä näitä tekoja. Herää kysymys: miten voin tehdä esimerkiksi epäitsekkäitä tekoja, jos en ole epäitsekäs? Eikö epäitsekäs käytös edellyttänyt epäitsekästä luonnetta (nöyryyttä ja rakkautta)?

Minua joskus ihan oikeasti häiritsi tämä kysymys. Erään ystäväni käyttämä vertauskuva kuitenkin auttoi minua astumaan ongelman ulkopuolelle.

Puhuessaan hyveistä hän käyttää usein bodaus-analogiaa. Hyveet ovat kuin lihaksia: toimettomina ne surkastuvat, mutta treenaamalla ne kasvavat ja pysyvät kunnossa. On selvää, ettei vasta-aloittanut pysty nostamaan samoja määriä kuin pitemmälle edennyt. Mutta hän pystyy nostamaan jotain. Hänellä ei välttämättä ole vielä superlihaksia, mutta hänellä on jonkin verran lihaksia.

Sama pätee tilanteeseemme, kun haluamme keskittyä jonkun tietyn hyveen harjoittamiseen. Meillä jokaisella on tämän hyveen alku. Ajan myötä se vahvistuu, jos olemme johdonmukaisia ja tiedostavia.

Ajoittain kehitys voi tuntua hitaalta tai ottaa jopa takapakkia, joka voi olla lannistavaa. On kuitenkin muistettava, että paheen opetteluun meni vuosia; sen poisoppiminen ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta poisoppiminen on mahdollista – ja todennäköistäkin.

Jason Lepojärvi

Jason Lepojärvi on teologian tohtori, rakkaustutkija ja Hyvejohtajuus-sivuston entinen päätoimittaja. Oxfordin ja Helsingin väliä kulkevan ”rakkauden ammattilaisen” sukujuuret ovat Suomen Lapista ja Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän harrastaa kamppailulajeja, metsästystä ja moottoripyöräilyä.

 
  • Ehkä tämä voisi olla sopiva artikkeli seuraavalle kysymykselle (jota tosiaan en keksinyt itse, vaan se tuli vastaan (aiemminkin linkittämässäni)) hyve-etiikan artikkelissa: mitkä luonteenpiirteet ovat hyviä? Ja voidaanko vastausta perustella jotenkin?

    En usko että tähän on välttämättä ihan yksiselitteistä vastausta, mutta ehkä eri vaihtoehdoista voitaisiin keskustella?

  • Jussi,

    Tarkoitatko kysymyksellä sitä, miten voimme filosofisesti määrittää luonteenpiireet, jotka ovat hyviä? Kriteerejä, miten niiden normatiivisuus voidaan perustella vai?

    Muistaakseni mainitsemassa artikkelissa tämä esitettiin hyve-etiikan ongelmana. Kritiikki on oikeutettu vain silloin, jos oletetaan, että hyve-etiikassa "hyvä" on määritettävä ilman lainauksia muista etiikan laiesta. Ikään kuin jos kallistuu hyve-etiikkaan ei voisi uskoa samalla normatiiviseen hyvän ja pahan olemassaoloon. Ymmärtääkseni sekä Aristoteles että Tuomas Akvinolainen ankkuroivat ajattelunsa – myös etiikkansa – realismiin.

    Intuitiivisella kansantasolla hyvien luonteenpiirteiden määrittäminen käy taas helposti. Jokainen tietää, mitkä luonteenpiirteet ovat hyviä ja mitkä eivät. Hienosäätöjä lukuunottamatta uskoisin hyveiden olevan pitkälti yleisinhimillisiä eikä aikaan ja paikkaan sidottuja.

    Ehkä saamme lisävalaistusta vielä joltakin?

    Jason

  • Common sense -meininkiä, siis? Jos näin ajatellaan, niin silloinhan jokainen pystyy itse määrittää, mitkä ovat hyveitä, ja jokainen voi niitä omillaan treenata (joskin kaverin apu auttaa, kuten punttisalillakin). Kallistun itsekin aika pitkälti tuolle kannalle.

    Mutta edelleen minua kiinnostaa voidaanko hyveitä määritellä muuten kuin intuitiivisesti, nojaten normatiivisuuteen. Kuinka tarpeellista tuo määrittely sitten on, onkin ihan oma juttunsa..

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€