Pienet asiat ovat suuria asioita

Old Couple 2Mikä on uskollisuuden salaisuus? Rakkaus. Mutta mikä on rakkauden salaisuus? Pienet asiat.

Helsingin puistot ovat aina olleet mukavia. Mutta viime aikoina niihin on ilmestynyt miellyttävä yksityiskohta. Nimittäin kyltit, joissa lukee: "Pienet asiat ovat suuria asioita."

Viisaasti sanottu. Se on myös loistava yhteenveto hyveistä.

Haluaisin lyhyesti soveltaa ajatusta hyveeseen, joka ei ehkä ole muodissa, mutta jota juuri siksi tarvitaan erityisesti. Sen nimi on uskollisuus.

Uskollisuus on kuitenkin varsin abstrakti käsite, enkä aio tehdä tästä filosofista tutkielmaa, joten menen heti asian ytimeen ja haavan paikkaan: uskollisuus avioliitossa.

(Mitä tekemistä muuten avioliitolla – ja perheellä – on johtajuuden kanssa? Ensinnäkin, että vanhemmat ovat perheen johtajia: heillä on valta – ja vastuu. Toiseksi, että perhe on kaikkien vanhempien tärkein bisnes.)

Uskollisuuden salaisuus

Pienet asiat ovat suuria asioita. Aloitetaan positiivisista. Mikä on uskollisuuden salaisuus? Rakkaus. Mutta mikä on rakkauden salaisuus? Pienet asiat.

Nykykulttuurimme vaarallisimpia sairauksia on ns. emotivismi. Tunteista on tullut elämän ja valintojen ohjenuora. Samalla ovat jääneet jalkoihin ne kyvyt, jotka erottavat ihmisen muista eläimistä: järki ja tahto.

Eläimillä tunteita? Mitä ihmeen animistista egalitarismia? Ei suinkaan. Tietenkin eläimillä (ainakin osalla) on tunteita. Tunne-elämä on fysiologinen asia. Mutta eläimet eivät silti muodosta avioliittoja.

Avioliitto – antautuminen toiselle koko loppuelämäksi, kaiken jakaminen toisen kanssa – perustuu ennen kaikkea järkeen ja tahtoon. Se ei tarkoita, että tunteilla ei olisi väliä. Mutta tunteet ovat kuin meren aallot: ne tulevat ja menevät, eikä niiden päälle voi rakentaa mitään pysyvää ja kaunista.

Elämän sankareita

Rakkautta – ja siis uskollisuutta – täytyy vahvistaa tietoisilla valinnoilla, jotka yleensä ovat pieniä ja huomaamattomia. Otetaan esimerkkejä.
– hymyileminen
– iloisuus, positiivisuus
– hienotunteisuus
– toisen mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden tunteminen ja kunnioittaminen
– toisen heikkouksien tunteminen – ja jatkuva taistelu olla kiinnittämättä niihin huomiota.
– kukat (miten moni mies onkaan unohtanut, että kaikkien teennäisten "vallankumousten" jälkeen naiset ovat yhä naisia!)
– vilpittömyys
– avoimuus
– keskustelu
– anteeksipyytäminen
– anteeksiantaminen
– kuunteleminen. Kuunteleminen. Ja vielä kerran kuunteleminen.

Ja kaikki tämä elettynä sankarillisesti päivästä toiseen – myös silloin, kun töissä on paineita, lapset riitelevät… ja aviopuoliso ei ole enää niin "hyvän näköinen" kuin suhteen alussa.

(Hassua, miten ilmaisut muuttuvat: ennen vanhaan puhuttiin kauneudesta. Mutta kauneus – toisin kuin "hyvän näköinen" – on pohjimmiltaan hengellinen käsite. Kauneus voi jopa kasvaa ihmisen tullessa vanhaksi. Minun äitini ainakin on maailman kaunein nainen. Ainakin minun silmissäni… Vai johtuuko se siitä, että rakastan häntä niin paljon?)

Myrkkyä rakkaudelle

Sitten negatiiviset. Positiiviset asiat ovat tärkeitä, mutta ei riitä vain vahvistaa hyvää. Täytyy myös suojella pahalta. Aion puhua suoraan – pidä kaiteesta kiinni.

TV. Miten paljon aikaa vietän päivittäin "töllön ääressä"? Ymmärränkö, että 95 % siitä on käytännössä aivokuolemaa – ja helposti "aviokuolemaa", koska yhdessäoloaikanamme emme kommunikoi, toisin sanottuna emme antaudu toisillemme ja jaa toistemme tunteita, ajatuksia ja elämiä?

Mitä ohjelmia katson? Millaisia elokuvia? Ymmärränkö, että ne heijastavat ja välittävät tekijöidensä arvomaailmaa? En ole asiantuntija, mutta tietääkseni perhe ja avioliitto eivät ole suuressa huudossa Hollywood-eliitin keskuudessa.

Moni elokuva on suoranaista myrkkyä uskollisuudelle.

Kulutusyhteiskunnan uhrit

Eikä siinä kaikki. Eräs media-alalla New Yorkissa pitkään työskennellyt ystäväni selitti hiljattain, että runsaat 10 vuotta sitten suuret tuotantoyhtiöt ja mainostoimistot palkkasivat isolla kädellä palvelukseensa psykologeja, jotta audio-visuaalisesta viestinnästä saataisiin irti kaikki mahdollinen aistillinen ja alitajuinen viestintä: äänimaailma, musiikki, kuvat, värit… kaikki pantiin palvelemaan kulutusyhteiskunnan ruhtinaita. Suurin osa siitä menee tiedostamattomasti selkärankaan, ja katsoja ajattelevaa vain: "Ha ha ha, onpas hauskaa!"

Miten ystäväni suhtautui asiaan? Hän ei ole katsonut televisiota moneen vuoteen. "I walked out. I didn't want to be manipulated. I wanted to read, reflect, and understand the world, make my own judgments about things."

Internet. Melkein kaikki sama pätee nettiin yhtä hyvin kuin televisioon. Lisäksi netissä on olemassa erityinen vaara, jota kutsutaan eufemismilla "aikuisille tarkoitettu". Parempi nimitys olisi eläimille tarkoitettu.

Jotkut puolustautuvat väittämällä, että kyseessä on yksityisasia. Entä vaimon oikeus uskollisuuteen ja kunnioitukseen? entä lasten oikeus vanhempien puhtaaseen rakkauteen?

Jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.

Elämän lahja

Anteeksi, jos puhun suoraan. Mutta on vielä eräs pieni yksityiskohta, jota en voi olla mainitsematta. Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi. Moni ei ymmärrä, että niin viattomalta näyttävä pieni asia nakertaa avioliiton aitoutta yhtä varmasti kuin termiitit talon perustaa.

Asia on tämä: avoimuus elämälle. Uudelle elämälle.

Olenko hullu? En todellakaan. Mutta kaikkihan käyttävät ehkäisyä? Ei pidä paikkaansa. Uskonnollisten hapatusta? Ei sillä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Vain uskollisuuden kanssa.

Kyse on seksuaalisuuden lahjan käyttämisestä sen todellista tarkoitusta varten: joka on aviopuolisojen keskinäinen rakkaus sekä sen jatkaminen – "ruumiilliseksi tekeminen" – uudessa elämässä, jälkeläisissä.

Ei liene sattumaa. Sitä mukaa, kun ehkäisykulttuurista tulee yleinen tapa, myös avioerosta tulee yleinen tapa.

Tulee liikaa lapsia? Ei välttämättä. Ja riippuu siitä, millä mitataan. Kaksi sukupolvea sitten Suomessa oli useita tyttöjä ja poikia, joilla oli yhdeksän tai kymmenen sisarusta. On niitä nykyäänkin. Ja ilmeisen onnellisia ovat, sekä lapset että vanhemmat – ja uskollisia.

"Minä syyllistän aikuisia"

Mikä ero on keskustelulla ja riitelyllä? Totaalinen. Erimielisyyksiä ei voi välttää. Mutta kysymys on, miten ne käsitellään.

Olen usein kuullut avioeroa perusteltavan seuraavasti: "Riitelimme jatkuvasti. Oli niin kamalaa elää yhdessä, että ero oli helpotus."

Epäilemättä! Enkä todellakaan halua syyllistää. Taustat ja historiat voivat olla vaikeita. Samoin ulkoiset olosuhteet. Olemme monin tavoin erilaisten asioiden "uhreja", jos niin voi sanoa.

Mutta toisaalta sen tietävät myös ne, jotka ovat olleet voittaneet vastoinkäymiset. Olosuhteet eivät poista vastuutamme. Järki ja tahto ovat yhä (toivottavasti) tallella.

Sitä paitsi, mitä syyllistämiseen tulee, olen pitkälti samaa mieltä Tommy Hellstenin kanssa, joka kommentoi lasten kasvavaa pahoinvointia: "Jotakuta pitää syyllistää. Minä syyllistän aikuisia."

Yksi ruumis ja yksi sydän

"Kasvoimme erillemme." Kyllä. Koska ette kasvaneet yhteen.

On totta, että avioparista tulee vihkimyksen voimasta "yksi ruumis". Mutta vasta ajan ja koitosten myötä siitä tulee "yksi sydän".

Kenellä on vastuu yhteen kasvamisesta? Lapsilla? Koiralla? Työkavereilla?

Vielä riitelemisestä: sikäli kuin sillä tarkoitetaan huutamista ja syyttelemistä, se ei ole pelkästään uhka uskottomuudelle. Se on jo uskottomuutta. Mitä aviovalassa sanottiinkaan?

Miten moni avioliitto onkaan kuollut tuhansien tikarinpistojen seurauksena. Ei sikäli, ettei sitä olisi voitu elvyttää. Mutta ei olla elvytetty. Ei olla ymmärretty. Ei olla huolehdittu pienistä asioista.

Ja toisaalta, miten moni "vaikea" tai "mahdoton" liitto onkaan kestänyt, vaikeuksista huolimatta, vastoinkäymisistä huolimatta, kylväen ympärilleen rauhaa, rakkautta ja ymmärtäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, toisista välittämistä, heikoista huolehtimista, vanhojen kunnioittamista, kiitollisuutta ja onnellisuutta – etenkin aviopuolisoille ja heidän jälkeläisilleen.

Oskari Juurikkala

Oskari Juurikkala on hyvefilosofiaa harrastava juristi ja taloustieteilijä, joka on toiminut mm. tutkijana ja talouspoliittisena neuvonantajana.

 
  • Aika tiukkaa tekstiä, ystävä hyvä. Ihme, että kukaan ei ole kommentoinut tätä ennen. Hyviä pointteja.

    Syyllistäminen on tosi inhottavaa, mutta kyllä sitä pitää silti tehdä.

    Tuo erilleen kasvaminen on toinen – mun suosikki-inhokkeja. Yhteen kasvaminen on valinta, ja jos se valinta jätetään tekemättä, tehdään valinta kasvaa erilleen.

    Ehkäisystä en ihan allekirjoita sun näkemystä ehkäisyn ja avioeron korrelaatiosta, mutta siinä on kyllä vahva case siinä mielessä, että ehkäisy lisää mahdollisuutta olla edesvastuuton. Ja varmasti lisää irtosuhteita.

    Tuo media-huomio on myös hyvä. Mediasta saa sen mielikuvan, että sinkut jyräävät, avoliitot ovat suosiossa ja avioliitto on vain vähemmistön juttu. Mutta tarkemmin tutkittuna ydinperheessä (ts. avioliitossa) elää muistaakseni 70-80 prosenttia väestöstä. Media tietää mitä tekee: sinkut kuluttavat eniten, sen takia sitä promotaan erityisesti televisiossa. Kaiken kaikkiaan sinkkuuden ihannointi on minusta surullinen juttu. Ei ihminen ole onnellinen yksin.

  • Musta sinkkuutta ei mediassa ihannoida niin, että sinkkuus ymmärretään yksin olemisena. Päinvastoin ajatellaan, että sinkuilla on paljon "seuraa". Sarjamonogamia-mielessä, kuten englanniksi sanotaan.

    Olen kuullut myös vastakkaisen syytöksen: avioliiton ihannointi on surullinen juttu.

    Kai totuus löytyy jostain tästä välistä. Sekä yksin että yhdessä voi olla onnellinen – tai onneton. Kuinka moni aviopari viettää iltaa eri huoneissa, koska samassa huoneessa on yksinäisempää?

  • Kovaa tekstiä Oskari, mutta aamenet saa multa!
    Ehkäisystä ja avioerosta: ehkäisyä käyttävien parien avioeroprossat n. 50%, luonnollista perhesäätelyä käyttävien n. 2%…
    Jatka samaan malliin!

  • Emil, en kiellä noita tilastoja (ja mielelläni ne näkisinkin), mutta lähinnä korrelaation nostin esille yritin siis puhua kausaliteetistä (menee senat ihan sakaisin). Eli mikä on seurausta mistä.

    Avioeroprosentit ovat toinen tosi mielenkiintoinen juttu. Samainen kirja, josta edelliset prosentit lainasin sanoi, että Riitta Jallinojan mukaan ensimmäisessä avioliitossaan elää yli 80%, jolloin avioeroprosentit voidaan tulkita olevan 20%. (En vaan löydä noita tilastoja mistään webistä – joka on tunnetusti kaiken totuuden lähdeä – joten voi olla että minä tai se kirja on väärässä.)

  • Olipas hyvä ja napakka juttu!

  • Pirkko

    Tämä artikkeli on hyvä, kiitos siitä.

    Lisään kuitenkin ajatukseni artikkelin yhteyteen. Nykypäivänä moni tuntuu olevan hieman eksyksissä tässä maailmassa, jolloin on tarjolla monta vaihtoehtoa. Kun on monta vaihtoehtoja niin on paljon houkutuksia. Mikä tie on kaikista jännittävin -kysyy elämysmatkailija. Mikä on turvallisin – kysyy turvallisuudenhakuinen.

    Kun on monta vaihtoehtoa niin pitää valita jonkun vaihtoehdon ja sitoutua siihen. Voiko toiseen ihmiseen sitoutua – yksilöllisyyden aikana siihen tuntuu olevan kaksijakoinen suhtautumistapa. Ajatusmalli, että sitoudun kun minä haluan – mitä sitten tapahtuu jos ei enää haluakaan sitoutua? Miltä toisesta tuntuu – kyse on myös tois(t)en tunne-elämästä.

    Sinkkuus- sitoutumiskammoisten ihannetila. Voi sitä huolettomuuden oloa, vapautta ja ihanuutta.
    Osaako sinkku sitoutua mihinkään? – tietenkin vain omaan haluun. Tiedän kyllä monta sinkkuystävää, jotka haluavat sitoutua, mutta ei ole vain ketään, johon sitoutua. Sinkkuutta mainostetaan usein tänä päivänä -mielestäni liikaakin. Moni kuitenkin kaipaa sitä toista rinnalleen ja saada sisäiselle levottomuudelle rauhan. Jatkuva yksinäisyyden tunne voi olla toivottomuuden huippu. Tiedän kuitenkin muutamia sinkkuystävää, jotka ovat onnellisia. Heillä on kuitenkin yhteinen piirre – laaja ystäväverkko.

    Miksi avioerot yleistyvät – ihmiset kasvavat tosiaankin erilleen – ikävä kyllä. Mutta pitää kuitenkin myöntää, että joskus se on helpotus. Avioero saa aina ikävän sävyn, mutta joskus se antaa lähtölaukauksen henkiselle kehitykselle. Kenties tulee uusia mahdollisuuksia nähdä elämän monimuotoisuuden.
    Mutta joskus käy huonosti. Esimerkiksi jos on jäänyt edellisessä liitossa lapsia. Surullisinta on silloin, kun vanhempi hylkää lapsensa uuden elämän takia. Jos on lapsia- niihin pitää sitoutua oli vanhempi yhdessä tai ei. Huonosti voi käydä jos asennoituu elämään katkeraksi eron jälkeen eli henkinen kehitys kääntyy taantumaan.

    Sitoutumisen liima-aineosat ovat luottamus, rakkaus ja molemminpuolinen kunnioitus. Niistä muodostuu suhteen perusta ja turva. Ilman näitä mainittuja pari/ihmissuhde on koetuksella.

    Ihannetilanne on se,että suhde nähdään matkana -joka tehdään yhdessä. Suhde ei ole itsestään päämäärä tai tavoite – vaan ennenkaikkea matka.

  • feri

    niin hyvin sanottu että, oli napakka ja realisti.
    syyllisyyttä on tosi pelottava ja media on tosi hyvä sanotaan näin ja kiitos

  • Sanna

    Hyvä kirjoitus, niinkuin useat kirjoitukset tällä sivustolla. Haluaisin kommentoida Pirkon kommenttiin erästä asiaa. Hän mainitsee avioeron mahdollisuutena henkiseen kasvuun. En ikinä ole ymmärtänyt tätä argumenttia. Minkä ihmeen vuoksi ihmisen tulisi erota pystyäkseen kasvamaan henkisesti?

    Monesti sama kasvu pystyttäisiin varmasti saavuttamaan ajan oloon myös suhteessa, mutta kärsivällisyyden puute ja halu mennä siitä mistä aita on matalin ovat monesti useammin syynä avioliiton kariutumiseen. Sitten jälkikäteen tietysti on monia syitä minkä vuoksi ratkaisu nähtiin ainoana oikeana (psykologisesti on helpompaa nähdä oma valinta parhaana vaihtoehtona) ja tienä henkiseen kasvuun. Kasvua erilleen voi myös yrittää välttää pitämällä puoliso koko ajan kartalla omista kasvuhaasteistaan ja kokemistaan muutostarpeista. Ongelmaksi muodostuu ennemminkin se, että jompi kumpi puolisoista ei yksinkertaisesti halua muuttua ja kasvaa, ja silloin ollaan ongelmissa. Jos siis kaikki ottaisivat vastuun omasta kasvustaan, asettaen sitoutumisen ja parisuhteen hoidon ykkössijalle elämässään, avioeroluvutkin näyttäisivät hieman toisilta.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€