Kirjoittaja Ηeidi Rοberts on lääkäri (LL). Hän syventyy psykoterapiaan, harrastaa taiteita ja on erityisen kiinnostunut mielen tutkimuksen ja kristillisyyden leikkauspisteistä.

 

Neuroosit, huolimatta vuosituhannen vaihtumista, voivat edelleen hyvin ja kukkivat koko kirjolla. Historian hautaan hysteeristen naisten kanssa eivät painuneet neuroosit, ainoastaan niiden aikaan ja kulttuuriin sidottu ilmiasu. Miten neurooseista voi parantua tai defensseistä oppia pois?

Useimmat tunnistavat termin neuroosi, mutta tuskin myöntävät tai edes tietävät kärsivänsä ilmiöstä. Sinänsä tämä ei hämmästytä, eihän amerikkalainen psykiatrinen DSM IV sairausluokitus edes mainitse neuroosia luokituksessaan.

Pyrin artikkelissani avaamaan neurooseja lukijalle siten, että tälle syntyisi käsitys niiden merkityksestä jokapäiväiseen elämään. Minän eritasoiset puolustuskeinot valottavat neuroosien taustaa ja toisaalta jättävät tulkinnanvaraa normaalin ja sairauden harmaalle alueelle. Neuroosit asettavat hoidollisen haasteen monimuotoisuudessaan, ja haluan artikkelissani esittää oman näkemykseni lääketieteen rajoittuneisuudesta.

Lääketiede voi vastata osaltaan haasteeseen, mutta piiraasta riittää jaettavaksi muillekin tieteenaloille. Poikkitieteelliset konsultaatiot voivat antaa parantujalle vastauksia kysymykseen kehen voin luottaa, mikä elämässä kantaa?

Mikä on neuroosi?

Jung näki neuroosit osana myös normaalin ihmisen repertuaaria. Ihmisen, joka sinänsä sukkuloi sosiaalisten standardien mukaan yhteiskunnassa, mutta kamppailee elämänsä merkityksellisyyden kanssa.

”Olen useasti nähnyt ihmisten neurotisoituvan heidän tyytyessään puutteellisiin tai vääriin vastauksiin koskien heidän elämäänsä liittyviä kysymyksiä.” (Vapaa käännös; Jung, [1961] 1989:140.)

”Nykyaikainen ihminen on sokea sille tosiasialle, että huolimatta kaikesta rationaalisuudesta ja tehokkuudesta, hän on silti sellaisten voimien hallitsema, joiden kontrolli on hänen ulottumattomissa. Hänen jumalansa ja demoninsa eivät ole kadonneet mihinkään, ne ovat vaihtaneet nimiä. Ne pitävät hänet levottomuudessa, liikkeessä, häilyvässä pelossa ja huolestuneisuudessa, psykologisissa komplikaatioissa ja kyltymättömässä tarpeessa ruokaan, alkoholiin, lääkkeisiin, tupakkaan ja ennen kaikkea laajaan kirjoon neurooseja.” (Vapaa käännös; Jung, 1964:82.)

”Suurin osa potilaistani eivät ole niitä, joilla on usko, vaan niitä, jotka ovat menettäneet uskonsa.” (Vapaa käännös; Jung, [1961] 1989:140).

Neuroosi käsitteenä kuuluu psykodynaamiseen kielenkäyttöön ja siten eurooppalaiseen perinteeseen. Amerikkalainen perinne nojautuu pitkälti kognitiivis-behavioristiseen maastoon ja tautiluokitus noudattaa samaa linjaa.

Neuroosi ilmiönä, vaikka ei siis tautiluokituksena, kuvaa kuitenkin hyvin sitä arkipäiväistä kamppailua, jota suurin osa ihmisistä käy eriasteisena. Neuroosilla viitataan sisäiseen ristiriitaan tai tasapainon häiriintymiseen, joka ei johda realiteettitajun hämärtymiseen. Toisin sanoen ihmisen rationaalinen kyky ajatella säilyy, mutta hänen tunteiden säätelyssä ilmenee vaikeutta.

Tämä epätasapaino tai ”mielenrauhan häiriintyminen” kanavoidaan psyykkiseen, fyysiseen ilmiasuun, oireiluun, sairauteen tai persoonallisuuden rakenteiden pysyvämpiin muutoksiin.

Olenko minä neuroottinen?

Symptoomien kirjo on sidottu niin aikaan, kulttuuriin, sukupuoleen kuin ikään. Psyyke on luova ja vaikka ”Mitään ei ole uutta auringon alla” löytää ahdistus kanavansa, ja hyvä niin. Ahdistus sinänsä on merkityksellinen tunne. Parhaimmillaan se toimii psyykettä suojaavana varoitussignaalina. Häiriönä ahdistuneisuudesta voidaan puhua silloin, kun se jatkuu tarpeettoman kauan tai kun siihen ei ole todellista uhkaa ja se haittaa jokapäiväistä elämää.

Yleensä oireet ovat lievät ja lieventyvät edelleen iän myötä. Vain harvoin sairaalahoito on välttämätön. Suurin osa kompensoi oireita ilman apua ja edelleen apua tarvitsevat hyötyvät avohoidon psykoterapiasta ja modernista lääkehoidosta.

Käyttäytymisessä oireet voivat ilmetä foobisena välttelynä (esim. alennusmyyntien väentungos aiheuttaa ahdistusta ja siten tilaisuuden välttämistä), ylivirittyneisyytenä (esim. kokoustilanne saa aikaan ylivirttyneisyyden ja henkilö kokee uhaksi pienenkin vastustuksen), impulsiivisena ja kompulsiivisena käytöksenä (esim. henkilö epäilee jättäneensä kahvinkeittimen päälle ja kokee vastustamatonta tarvetta käydä tarkistamassa asian, vaikka tietää sammuttaneensa keittimen) tai saamattomuutena (esim. kroonisena ”vetämättömyytenä” ilman fysiologista syytä tai alisuoriutumisena).

Kognitiivisina oireina voi olla epämiellyttäviä, häiritseviä ja toistuvia ajatuksia, keskittymiskyvyn vaikeutta, obsessiivisia eli pakonomaisia ajatuksia, fantasiaan pakenemista, negatiivisuus ja kyynisyys.

Interpersoonalisina oireina ihmissuhteissa voi esiintyä riippuvuutta, aggressiivisuutta, perfektionismia, eristyneisyyttä ja sosiokulttuurillisesti ei-hyväksyttyä käyttäytymistä.

Tarkastellessa ja paneutuessa syvemmin oirekuvaan, huomataan kuinka jokapäiväisistä ilmiöistä on kyse. Oireet eivät yksinään täytä sairasluokitusta, mutta pääosin toimivat yksilöä vastaan. Merkityksellistä on, että neuroosi ei kosketa ainoastaan yksilöä, vaan koko kulttuuri voi ikään kuin olla neurotisoitunut.

Mitä tietoisemmaksi henkilö tulee neuroosin käsitteestä, syntymekanismeista ja ilmenemisestä, sitä kriittisemmin hän voi suhtautua eri ajatuksiin, impulsseihin ja toimintatapoihin, sekä yhteiskunnan viesteihin, toiminta- ja rakennemalleihin, kasvatukseen, mediaan jne.

Vakavammat merkit

Astetta vakavampi ongelma on, kun neuroosit alkavat häiritä siinä määrin päivittäisiä toimintoja, että ne vaikeuttavat tai estävät sosiaalisia kontakteja, yksilön toimintaa yhteiskunnassa tai aiheuttavat kohtuutonta psyykkistä kipua. Tällöin liutaan häiriöstä sairauteen.

Ahdistuneisuushäiriöksi luetaan (tukiasema.net/teemat):

• Yleistynyt ahdistuneisuus. Pitkäaikainen ahdistus, joka ei liity mihinkään tiettyihin olosuhteisiin tai tekijöihin.
• Paniikkihäiriöt. Ahdistuskohtaukset, jotka eivät liity mihinkään tiettyyn tekijään kuten paikkaan tai tilanteeseen, voivat ilmaantua ennustamattomana.
• Kammot eli fobiat. Tiettyyn ilmiöön, asiaan tai esim. paikkaan liittyvät kammot (ahtaanpaikan kammo, lentopelko, ahdistus ihmisruuhkassa).
• Pakkoajatukset ja -toiminnot. Tyypillistä toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Pakkoajatukset ovat yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat uudelleen mieleen. Pakkotoiminnot ovat toimintamalleja, joita toistetaan uudelleen ahdistuksen lievittäjänä. (Esim. seuraavien ilmiöiden takana voi esiintyä pakonomaista toimintaa: asioiden tarkistelu, rituaalinen rukoilu, toistuvat pelot uhkaavasta vaarasta, pakonomainen liikunta, pakonomainen ahmiminen, ortorexia, toistuva kasien pesu.)
• Sosiaalinen ahdistuneisuus. Toisten ihmisten huomion kohteena olemisen pelko. Voi johtaa sosiaalisten tilanteiden välttelemiseen.
• Trauman jälkeiset stressireaktiot.

Fyysisenä oireena, joskaan ei spesifisenä, voi esiintyä:

• Hikoilua
• Sydämentykytystä
• Hengenahdistusta, ilman loppumisen tunnetta
• Huimausta
• Pahoinvointia
• Vatsaoireita
• Ahdistava tunne rinnassa
• Tihentynyt virtsaamisen tarve

Neuroosit voivat johtaa depressioon, pakko-oireiseen häiriöön tai persoonallisuuden rakenteiden muutoksiin, persoonallisuushäiriöihin, kuten rajatilahäiriöön tai pakko-oireiseen persoonallisuushäiriöön.

Mistä neuroosit tulevat?

Neuroosien etiologialle on etsitty syitä infektioista, hermoston kehityksestä, perintötekijöistä, temperamenttieroista sekä ympäristötekijöistä. Ihmisorganismi on haavoittuva ja altis lukuisille vaikutteille. Oletettavaa siis on, että ilmiö on monitekijäinen. Tämän hetkinen käsitys on, että yksittäisenä ja monisävytteisenä tekijänä ympäristöllä on suurin merkitys. Tiivistettynä tällä käsitetään kasvuolosuhteita tai yksittäisiä traumoja, jotka ovat jättäneet itsetuntoon ”läpimenoaukkoja”. Kokemustasolla ne liittyvät häpeään; mitätöidyksi tulemisen tunteeseen, kokemukseen, ettei persoonana riitä, ole hyväksytty.

Näiltä kokemuksilta ei sinänsä välty kukaan. Langenneessa maailmassa ei kehity absoluuttista, haavoittumatonta itsetuntoa. Kyseessä on aste-erot tai pikemminkin stabiliteetin vaihtelu.

Minän puolustuskeinot — totuutta värittävät silmälasit

Minä kehittää joukon puolustuskeinoja pyrkiessään ylläpitämään mielen ja tunteiden tasapainoa. Nämä defenssit toimivat pääosin tiedostamattomalla tasolla ja automaattisesti. Niiden tarkoituksena on vähentää hallitsemattomuuden tunnetta, ahdistusta, pelkoa. Liian voimakkaiden ja kontrolloimattomien negatiivisten tunteiden kokemusta voidaan kuvata sisäisen kuoleman tunteella. Defenssit ikään kuin häivyttävät, neutralisoivat näitä tunteita ja toimivat puskurina minän haavoittuvaisuuden ja realiteettien välillä. Defenssit antavat tunteet hallinnasta ja mahdollistavat yksilön toiminnan.

Defenssit voidaan jakaa seitsemään eri tasoon riippuen todellisuuden vääristävästä asteesta. Primitiivisimmässä tasossa todellisuus murtuu psykoottisella tavalla. Mitä korkeampaa defenssitasoa ihminen käyttää, sitä realistisemmin hän havainnoi todellisuutta. Kehittyneiden defenssimekanismien monipuolinen käyttö korreloi hyvän mielenterveyden kanssa. Kääntäen, mitä matalampaa kirjoa puolustusmekanismeista käytetään, sitä rajoittuneemmin ja yksipuolisemmin yksilö tulkitsee ympäristön viestejä ja vääristyvä kuva itsestä sekä ympäristöstä korostuu.

Huomionarvoista on, että kehittymättömätkään defenssit eivät aina korreloi psyykkisten sairauksien kanssa. Toisaalta vanha viisaus elämän suurimmasta tragediasta – tosiasioiden kieltämisestä – antaa viitettä siitä, millä hinnalla tuota tasapainoa pyritään ylläpitämään. Hallinnan tunteen saavuttamiseksi yksilön elämä voi kapeutua huomattavasti ja terveiden ihmissuhteiden ylläpitäminen vaikeutua. Defenssien ja neuroosien välillä on psykoanalyyttisessa teoriassa yhteys, mutta termit eivät ole synonyymeja.

Usein defenssimekanismeja on luokiteltu neuroottisiin, kypsymättömiin ja kehittyneisiin defenssimekanismeihin (luokitus George Eman Vaillantilta). Tämä luokitus eri defenssityyleihin on saanut jonkin verran tukea myös itsearviointikyselyihin perustuvissa faktorianalyyttisissä tutkimuksissa (mm. Bond ym., 1983).

Neuroottisille (neurotic) defenssimekanismeille (mm. reaktionmuodostus, pseudo-altruismi) on ominaista voimakas, ankara superegon toiminta. Tilanteet havaitaan realistisesti mutta niihin liittyvä merkitys muutetaan käänteiseksi.

Kypsymättömille (immature) defenssimekanismeille (mm. kieltäminen, projektio, acting out) on ominaista uhan olemassaolon kieltäminen tai siihen liittyvän vastuun siirtäminen muualle.

Kehittyneille (mature) defenssimekanismeille (mm. sublimaatio, huumori) on ominaista, että uhkaava tilanne havaitaan realistisesti, mutta uhkaan liittyviä tunteita hallitaan kunnes uhkaava tilanne on ohi.

Suurella osalla terveistä ihmisistä ilmenee sellaista itseä koskevan tiedon vinoutunutta käsittelyä, joka palvelee itsearvostuksen säilyttämistä.

Yleisimmät puolustusmekanismit

• Altruisimi (I) Henkilö omistautuu kohtaamaan toisten tarpeet sisäisessä ristiriidassa uhrautumatta (jota voi tapahtua reaktionmuodostuksessa toisinaan). Mielihyvä syntyy eräänlaisesta sijaiskärsimyksestä tai vastakaiusta.
• Liittyminen toisiin (I) Henkilö kääntyy toisten ihmisten puoleen jakaen ongelmiaan, mutta ei katso heidän olevan niistä vastuussa.
• Itsehavainnointi (I) Henkilö pohtii omia ajatuksiaan, tunteitaan, motivaatioitaan ja käyttäytymistään sekä reagoi asianmukaisesti.
• Itsevarmuus (I) Henkilö ilmaisee tunteitaan ja ajatuksiaan suoraan pakottamatta, manipuloimatta toisia.
• Ennakointi (I) Henkilö ennakoi tulevien tapahtumien seurauksia ja pohtii realistisia vaihtoehtoratkaisuja kokien etukäteen emotionaalisia reaktioita.
• Sublimaatio (I) Tunteiden kanavoiminen sosiaalisesti hyväksytyllä käyttäytymisellä, esim. henkilö ei lievitä ahdistusta alkoholilla vaan lenkkeilyllä.
• Suppressio (I) Henkilö välttää tahallaan ajattelemasta häiritseviä ongelmia, tunteita. Esim. ”En ajattele sitä nyt kun olen töissä, sen aika on kotona.”

• Repressio (II) Tunteet ja mielikuvat eristetään toisistaan karkottamalla häiritsevät tekijät tietoisuudesta, käsitellessä ongelmia, ahdistavia asioita. Esim. henkilö muistaa koulukiusaamisesta yksityiskohtaisesti tapahtumat, muttei koe siihen liittyviä tunteita kyseisellä hetkellä.
• Älyllistäminen (II) Henkilö antautuu kohtuuttomaan käsitteelliseen ajatteluun välttääkseen häiritseviä tunnetiloja. Esim. lääkäri ei huomioi potilaan psyykettä, vaan redusoi ongelman mekaaniseksi sarjaksi toimenpiteitä ja lääkehoitoa.
• Tunteen eristäminen (II) Esim. traumaattisen tilanteen yhteydessä henkilö muistaa asiasisällön, mutta ei saa kosketusta tunteisiinsa.
• Tyhjäksi tekeminen (II) Ahdistusta käsitellessä henkilö toimii tavalla, jonka tarkoitus on symbolisesti korvata aiempia ajatuksia, toimintoja tai kieltää niiden olemassaolo. Esim. krapulassa henkilö lähtee punttisalille ”korvaamaan” edellisen illan juhlinnan.
• Dissosiaatio (II) Tunteiden, tapahtumien ja muistojen erottaminen toisistaan. Esim. onnettomuuksien yhteydessä mahdollistaa asiallisen toiminnan.
• Reaktionmuodostus (II) Ahdistusta käsitellessään henkilö korvaa ei-hyväksytyn käyttäytymisen, ajatukset, ja tunteet vastakkaisella käyttäytymisellä. Esim. tullessaan kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, vihan sijaan alkaakin pyytelemään sovittelevaan sävyyn anteeksi.
• Siirtäminen (II) Henkilö siirtää ahdistuksen herättämän tunnereaktion johonkin toiseen, vähemmän uhkaavaan, kohteeseen tai henkilöön.

• Idealisaatio (III) Henkilö liittää itseensä tai toisiin liioitellun positiivisia ominaisuuksia.
• Kaikkivoipaisuus (III) Henkilö selviää ahdistuksesta toimimalla tai tuntemalla ikään kuin hänessä olisi erityisiä kykyjä, joiden ansiosta hän on muita parempi.
• Mitätöinti/vähättely (III) Henkilö liittää liioitellun kielteisiä ominaisuuksia itseensä tai toisiin käsitellessään ahdistusta.

• Kieltäminen (IV) Henkilö on kykenemätön myöntämään muille selviä ulkoisia tosiasioita.
• Projektio (IV) Käsitelleessään ahdistusta, henkilö lukee omat, tiedostamattomat, impulssinsa, tunteensa tai ajatuksensa virheellisesti toisiin henkilöihin kuuluvaksi. Esim. syyttää toisen olevan vihainen, kun itse todellisuudessa on tätä. Prosessi on tiedostamaton.
• Rationalisaatio (IV) Käsitellessään ahdistusta henkilö löytää itselleen edulliset, mutta virheelliset, selitykset omalle/toisten käyttäytymiselle. Esim. henkilö selittää veropetosta itselleen: ”Kaikkihan sitä tekevät, joten ei se ole niin vakavaa.”

• Autistinen fantasia (V) Ns. liiallinen day-dreaming. Pakeneminen uneksimiseen voi korvata ihmissuhteet, estää suoremman ja tehokkaamman ongelmanratkaisun.
• Splitting (V) Henkilö näkee itsensä tai toiset mustavalkoisesti joko hyvänä ja pahana kykenemättä samaan aikaan yhdistämään näitä ominaisuuksia koskemaan kyseistä henkilöä.

• Projektiivinen identifikaatio (VI) Henkilö kohdistaa omat ei-hyväksytyt tunteensa, toiveensa, impulssinsa ja ajatuksensa toiseen henkilöön pitäen omia tunteitaan tämän aiheuttamina. Esim.: ”Sinä sait aikaan sen, että vihastuksissani löin sinua.”
• Passiivinen aggressiivisuus (VI) Aggressiivisten tunteiden epäsuora ilmaisu. Päällepäin sävyisän käyttäytymisen takana ilmenee vastarintaa, kaunaa tai vihamielisyyttä. Ilmenee usein vaadittaessa riippumatonta toimintaa tai kun toisista riippuvat toiveet eivät toteudu.
• Valittäminen ja tarjotun avun hylkääminen (VI) Henkilö valittaa tai esittää toistuvia avunpyyntöjä. Niihin naamioitu vihamielisyys tai toisten syyttely ilmaistaan kieltäytymällä toisten avusta.
• Acting out (VI) Henkilö reagoi toiminnan, ei harkinnan kautta, ottamatta huomioon kielteisiä seurauksia. (Psykiatria; Lönnqvist, Heikkinen 2001.)

Neuroosien yhteydessä defenssien haltuunottoa ja käyttöä kuvaa jäykkyys, yksipuolisuus, joka voi osaltaan vahvistaa neuroosia ja täten ahdistusta. Neuroosissa tyhjäksi tekemisen tai symbolisen toiminnan tarkoituksena on siis vähentää psykologista kipua, mutta symbolisena toimintana se ei voi koskaan tavoittaa minän todellista tarvetta, ja tämän oivaltaminen on keskeinen toipumisen edellytys.

Neuroosia siis kuvaa heikentynyt adaptaatio sisäisiin ja ympäristön haasteisiin. Neuroosin yhteydessä kyvyttömyys toimia joustavasti ja tilannekohtaista harkintaa käyttäen ei mahdollistu.

Elämän typistyminen sarjaksi suorituksia uhkaa luovuutta ja todellista autonomiaa. Ihminen jää enemmän tai vähemmän ulkoisten tekijöiden vangiksi, ja todellisen minän rikas, luova ja monikerroksinen kehitys ikään kuin jäätyy.

Toipumisen tiellä

Jonkin verran tutkimustulosta on psykodynaamisen terapian vaikutuksesta defenssien muuttumiseen ja niiden joustavammasta käytöstä terapian seurauksena. Ongelmana kaiken kaikkiaan psykodynaamisessa terapiassa on vähäinen näyttöön perustuva tutkimus.

Kognitiivisessa terapiassa lähestymistapa ongelmaan on hieman erilainen. Vaikka tutkimustulosta on enemmän kuin psykodynaamisesta terapiasta, loppujen lopuksi terapeutin ja potilaan välinen vuorovaikutus on keskeisemmässä asemassa kuin itse terapiasuuntaus.

Käytännössä tämä merkitsee terapeutin kykyä luoda toivoa, tarjota uusia näkemyksiä ja vaihtoehtoisia toimintamalleja, kykyä luoda luottamuksellinen ja avoin suhde potilaaseen, arvojen muuttuminen terapian myötä, terapeutin kykyä selittää ongelmia sekä armollista ilmapiiriä, jossa potilaan on mahdollista purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan avoimesti.

Mikäli Jung on oikeassa uskon merkityksestä yksilön psyykkiselle terveydelle, myös kristinusko voi ottaa vastaan häpeän haasteen aktiivisemmin. Vaikuttaa siltä, että monille terveen ja sairaan häpeän ero on epäselvä ja sekoittuu syntiin. Usein yksiselitteisesti tarjotaan synninpäästöä vastaukseksi ongelmaan. Häpeä neuroottisena ilmiönä, kuten aiemmin mainittu, ei siis kohdistu tekoihin moraalisella akselilla, vaan minän kokemukseen ei-hyväksytyksi tulemisesta.

Anteeksianto on vapautus rikkomuksesta, se ei vastaa ensisijaisesti kysymykseen olenko arvokas. Sen sijaan vuorovaikutuksellinen jumalasuhde, jonka perustana on rakastetuksi tuleminen ilman suoriutumisen vaatimuksia, luo levon ja hyväksynnän ilmapiirin.

Potilastyössäni tapaan päivittäin ihmisiä, joiden elämää ei yksin varjosta vaan orjuuttaa neuroosit. Mitä laajemmasta kirjosta ja varhaisemmasta syntyajankohdasta on kyse, sitä huonompi ennuste. Kokemus minän tiedostamattomasta turvattomuudesta, tyhjyydestä ja häpeästä lienee tällöin perustavanlaatua syvä.

Ironista kuitenkin on, että suuri osa näistä sidotuista ihmisistä voi suoriutua työelämässä korkeassakin asemassa ja ns. kipukynnys voi olla korkealla. Paljon riippuu neuroosin ”outlet:sta”, kuinka monimutkaiseksi arkipäivä muodostuu. Esim. työnarkomania palvelee pinnallisesti yhteiskunnassa suoriutumista ja oireena voi kehittyä huomattavankin kauan ennen kuin raja tulee vastaan, jos tulee.

Kokemukseni mukaan henkilö, jolla on omakohtaista näkemystä toivosta, luottamuksesta ja rakkaudesta, voi löytää pohjakokemuksensa jo alhaisella kipukynnyksellä, hakea apua ja uskaltaa tulla autetuksi. Defenssit eivät tällöin muokkaa todellisuutta liian vääristäväksi.

Yksilölle mahdollistuu uskallus kohdata tosiasioita; hahmottaa itsensä, tilanteen ja tulevaisuuden sellaisessa valossa, joka on avoin muutokseen. Muutos on mahdollista vasta kun kipu sen hetkisestä tilanteesta on suurempi, kuin pelko tulevasta.

Toisin sanoen yhteiskunnassamme voi toimia korkeassa profiilissa henkilöitä, joiden defenssien realiteettia vääristävä taso on niin voimakas, ettei avun hakeminen ole mahdollista. Ja vastavuoroisesti henkilö, joka tippuu pohjalle nopeasti, kovaa ja kolisten, voi todellisuudessa olla tosielämän parantuja.

Nöyryys, jos se määritellään uskalluksena kohdata tosiasiat, ei siis ole suorassa suhteessa sosiaaliseen kyvykkyyteen.

Uskallus kohdata heikkoutensa ja hypätä tyhjän varaan, luottaa kannatteleviin voimiin tai rakenteisiin, toimii nähdäkseni siis keskeisenä toipumisen edellytyksenä. Jos en omaa riittävää aiempaa kokemusta tästä, en myöskään uskalla päästää irti.

Kuinka paljon ihminen on siis menneisyyden määrittelemä, defenssiensä uhri ja missä määrin tahto on vapaa? En usko, että yksin luonnontieteet, teoriat filosofian tai psykologian puolelta antavat tähän vastausta. Näkisin, että kysymys toivosta, luottamuksesta ja rakkaudesta saa laajemman perspektiivin, jos avaamme siihen mahdollisuuksia myös teologian puolelta.

Lisää aiheesta:

• Vihan voima
• Pomot tiedostavat etiikan tärkeyden
• Hyvä johtaja tietää elämän tarkoituksen
• “Hyvejohtajuus ja arvojohtajuus — miten ne eroavat?”