Kutsumuksesta

Mitä on kutsumus? Omakohtainen kertomus erään kutsumuksen löytymisestä.

Huomasin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana, että osasin piirtää. Siis oikeasti osasin. Riipustukseni olivat poikkeuksellisen taidokkaita sen ikäiselle. En ollut harjoitellut: minulla oli lahja. Lempipiirustusaiheitani olivat alusta alkaen eläimet ja ritarit ja – hiukan vanhempana – kauniit naiset. Joskus nämä kolme teema yhdistyivät, kuten taulussa, jonka annoin kämppikselleni hänen 18-vuotispäivänään: aseistettu ja vähäpukuinen Amazon-soturi yhdessä kahden hänelle uskollisen terävähampaisen tiikerin kanssa. Olen allerginen psykologisoinnille, mutta teemat eivät liene mitenkään epätyypilliset tuon ikäiselle nuorukaiselle.

Suunnittelin monta vuotta taitelijan uraa. Pyrkisin Taidekorkeakouluun lukiosta päästyäni. Harkitsin myös arkkitehdin uraa, mutta luovuin siitä pian, sillä kymmenvuotinen tutkinto ei innostanut. Tämä ei estänyt minua suunnittelemasta tulevaisuuden ihannekotiani, johon kuului luonnollisesti kolme asuinkerrosta läpäisevä tropiikin värejä kuhiseva akvaario.

Jossakin vaiheessa kuitenkin luovuin taiteellisista pyrkimyksistäni, ainakin uran muodossa, kokonaan.

Pelkäsin, että taiteelliset intohimoni kuihtuisivat, jos sijoittaisin ne perustoimentulon arkisiin haasteisiin. Nautin piirtämisestä sen itsensä vuoksi – kämppikseni oli vain yksi monista, joka sai minulta lahjaksi yksilöllisen taulun. Ajatus tilaustöistä sen sijaan oli ahdistava. En muista koskaan piirtäneeni mitään maksusta.

Minua alkoi kiehtoa ajatus lakimiesurasta. Hyvä lakimies, ei ainoastaan taitava vaan oikeasti hyvä lakimies, oli verrattavissa jaloon ritariin, joka taisteli heikompien puolesta. Näin itseni pro bono -juristina ristiretkellä hyvän puolesta. Ajatus lakimiespestistä jossakin kasvottomassa suuryrityksestä sen sijaan viehätti yhtä paljon kuin ajatus prostituutiosta.

Paljon väärää kunnianhimoa ja lapsellisuuttakin, myönnän, mutta johtavin motiivini oli vilpitön. Näin ainakin uskon. (Omista motiiveistaan ei voi koskaan olla täysin varma. Tahratonta epäitsekkyyttä tuskin on olemassakaan – mutta ei myöskään puhdasta itsekkyyttä.) Aloittaessani asepalvelukseni Uudenmaan prikaatissa kesällä 1999 päällimmäisenä mielessäni, ammatin näkökulmasta, oli oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeet.

Mutta lakimiestä minusta ei koskaan tullut. Miksi?

Erään viikonloppuloman aikana hyppäsin kotipysäkiltäni Espoon Matinkylässä bussiin numero 132, niin kuin niin monesti aiemmin. Olin menossa Helsingin keskustaan, mitä lie tekemään. Nojasin bussin ikkunaan ja katselin ohikulkevia, Länsiväylän suurkuluttajille niin tuttuja, kauniita merimaisemia. Mieleeni pulpahti kysymys, johon vastaaminen tulisi muuttamaan elämäni suunnan. Kysymys oli seuraava.

Jos vanhempani olisivat monimiljonäärejä ja lupaisivat minulle loppuelämäkseni ylelliseen elämään riittävän kannatuksen sillä ehdolla, että olisin jossakin – ihan missä vain – töissä, mikä tämä työ olisi?

Toisin sanoen:

Mitä työtä tekisin silkasta ilosta ja kiinnostuksesta, rahasta riippumatta?

Pyörittelin kysymystä mielessäni ja pohdin vastausta. Se valkeni minulle yllättävän nopeasti.

Olisin opettaja.

Uskonnon ja filosofian opettaja. Opiskeluni ja työni puolesta joutuisin – saisin – lukea kirjoja, joita lukisin intohimonani muutenkin, lopullinen työtoimenkuvani sisältäisi paljon ihmisläheistä kanssakäymistä työtovereiden ja opiskelijoiden kanssa ja paljon keskustelua elämän ihmeellisyydestä.

Selvä. Näin tekisin. Ymmärsin, että kuukausipalkkani kuihtuisi yhteen kolmannekseen, mutta sillä ei ollut suurta väliä. (Erään ystäväni isä, menestynyt liikemies, joka oli nähnyt minussa lahjakkuutta, sanoi kuultuaan opiskelevani opettajaksi: ”Ai. Haluat siis olla köyhä?”) Ennen kuin satakolmekakkonen saapui Kampin bussilaiturille, jota nykyään peittää ostoshel…paratiisi, olin päättänyt toteuttaa vastaukseni.

Otin vaihtoehdoistani selvää. Niitä oli kaksi: joko filosofian opiskelu humanistisessa tiedekunnassa tai opinnot teologisessa tiedekunnassa. Näistä valitsin jälkimmäisen periaatteella ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”. Armeijan jälkeen luin pääsykokeisiin, luin hyvin, ettei tarvitsisi kahdesti hakea, ja aloitin opintoni syksyllä 2001.

Tästä on yli kymmenen vuotta. En ole kertaakaan katunut päätöstäni. Työtoimenkuvani on sittemmin tarkentunut – tai pikemmin laajentunut, sillä mukaan on tullut uusia teemoja, kuten hyvejohtajuus ja väitöskirjatyö, mutta kutsumukseni punainen lanka, sen kestävä ydin, on säilynyt: pedagogiikka, sosiaalisuus, elämän ihmettely.

Aristoteleen sanotaan sanoneen, että kutsumuksesi on siellä, missä taitosi ja intohimosi kohtaavat maailman tarpeet. Ehkä tässä on jotakin ajatonta, sillä sen viisaus kaikuu esimerkiksi Jim Collinsin tutkimusryhmän kehittelemässä siilikonseptissa, tosin puettuna yritysmaailman jargoniin. Alexandre Havardin mukaan kutsumus on ”kokonaisvaltainen ohjenuora ja perusta, joka antaa elämälle ykseyden” (Hyvejohtajuus, s. 20). Jokaisella on ainutlaatuinen kutsumus tehdä jotakin tai olla jotakin.

Sen löytäminen onkin sitten toinen juttu. Olen tietoinen siitä, että kuulun niihin harvoihin onnekkaisiin, joiden ei tarvitse kipuilla kutsumuksensa kanssa. Millään en voi leuhkia, en edes sanoa, että löysin kutsumukseni, sillä se näytti löytäneen minut. Tiedän, että monet ovat ”levottomia, kunnes vastaavat myönteisesti kutsumukseensa” (s. 20).

Kysymyksestä, jota pyörittelin Länsiväylällä, ei varmastikaan ole kaikille hyötyä. Mutta tämä on vain toinen tapa sanoa, että siitä voi olla joillekin hyötyä.

Onko sinulla neuvoja kutsumuksen kanssa kipuilevalle? Miten itse löysit kutsumuksesi?

Jason Lepojärvi

Jason Lepojärvi on teologian tohtori, rakkaustutkija ja Hyvejohtajuus-sivuston entinen päätoimittaja. Oxfordin ja Helsingin väliä kulkevan ”rakkauden ammattilaisen” sukujuuret ovat Suomen Lapista ja Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän harrastaa kamppailulajeja, metsästystä ja moottoripyöräilyä.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€