Kun isyys ärsyttää

Onko oma isäsi itsekäs? Toivottavasti ei. Eipä kukaan toivoisi itsekästä isää, mutta joitakin viikkoja sitten havahduin omaan itsekkyyteeni – isänä.

Pidin itseäni epäitsekkäänä, mutten liian sellaisena. Olin juuri sopivan epäitsekäs, sopivan itsekäs. (Uskoisin, että useimmat ihmiset ajattelevat näin.) Kunnes esikoinen syntyi ja omaa aikaa ei enää ollutkaan entiseen malliin.

Kerta toisensa jälkeen olen huomannut että kovasti jokin ärsyttää. Pikku pohdinnan jälkeen syyksi yleensä paljastuu oman ajan puute. Ei enää olekaan aikaa tehdä mitä haluaisi. Ja se rassaa. En ollutkaan kovin epäitsekäs.

Olin ajatuksissani valmis uhraamaan elämäni perheen puolesta, mutten ilmeisesti pystynyt luopumaan edes ajastani. Ainakaan myötämielisesti. Haaveilin että minusta tulee maailman paras isä, mutta käytän mahdolliset leikkihetket sivutöiden tekemiseen, tai puuhailen muiden omien projektieni parissa (jotka eivät häiriötekijöiden vuoksi kuitenkaan etene). Halusin palvella muita, useista syistä – joista osa on varmasti aidon epäitsekkäitä – mutta käytännössä tahdon, ettei tuo palveleminen ole työlästä tai aikaa vievää.

Kai tässä tulee varoa, ettei katkeroidu. Kunhan sen välttää, olen varma, että tämä kokemus on hyväksi. Muutaman vuoden kuluttua epäitsekkyyttä vaativat tilanteet eivät ehkä enää ärsytä. Ainakaan niin paljon. Itsekeskeisyys voi vähentyä. Siihen on pakko uskoa.

Toisaalta, haluaisin ajatella asiaa myös tunteiden kautta. Tunteet ovat viestejä. Hyvä on, olen siis ärtynyt. Olen vihainen. Mistä se kertoo. Mikä tarve jää täyttymättä? Itsemäärämisen tarve? Itsensä toteuttaminen? Nehän ovat jokaisella ihmisellä tarpeita, mutta kuinka suurina ne ilmenevät minussa? Ovatko ne liian isoja?

Ja jos ovat, niin voiko niihin vaikuttaa. Toki ihmisen luonne on muokattavissa. Sitä kutsutaan kasvamiseksi ja minä haluan kasvaa. Mutta kannattaako joitakin tarpeita vaimentaa, pienentää? Ehkä.

Tunnen itseni tässä tilanteessa itsekkääksi. Ehkä tämä kirjoituskin sitä kuvastaa. Sen sijaan, että kyselisin, mitä poikani tarvitsee, tai mitä vaimoni tarvitsee, tai mitä meidän avioliittomme tarvitsee, tai mitä meidän perheemme tarvitsee, kyselen mitä minä tarvitsen. Minä, minä, minä. Helposti järjestän itselleni sellaisen kiireen, etten ehdi yhteisiä tarpeitamme pohtia. En edes omia tarpeitani ja niiden täyttämistä. Saatika sitten perheen tai avioliiton parasta.

Lopulta huomaan kuinka näen paremmin itseni: katsomalla muihin. Keskittymällä siihen, mikä on muille – tässä tapauksessa perheelle – parasta, havaitsen oman parhaani. Tommy Hellsten sanoi hyvin: "saat sen mistä luovut".

Jussi Ruokomäki

Jussi Ruokomäki on ohjelmistosuunnittelija ja viisauden rakastaja, joka rentoutuu iltaisin — kun muu perhe on nukahtanut — lukemalla Aristoteleen ikivihreitä koodauksen ohessa.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€