Kuka hyötyy kehitysyhteistyöstä ja miten?

Keskustelu kehitysyhteistyöstä käy kuumana, toisin kuin se kuuluisa Tansanian pelloilla ruostuva Valmetin traktori. Voimakkamman kritiikin mukaan kehitysyhteistyö pitäisi lopettaa kokonaan. Toisessa päässä keskustelua on se kansanryhmä, joka pitää sivistysvaltion merkkinä, että Suomi käyttäisi 0,7 % bruttokansantulosta (BKT) kehitysyhteistyöhön. Päättäjien on otettava kaikki kannat huomioon, kun he tekevät päätöksiä kehitysyhteistyön tulevaisuudesta.

Kevään 2011 vaaleissa aktiivisuus kehitysyhteistyöasioissa ei palkinnut edustajiaan. Lähes kaikki kansanedustajat, joille kehitysyhteistyöllä oli arvoa, putosivat eduskunnasta. Otsikoihin nousi jälleen esimerkit kehitysmaissa vääriin taskuihin menevistä varoista. Mukana oli myös se kuuluisa Tansaniassa ruostuva Valmetin traktori.

Tällä hetkellä Suomi käyttää 0,58 % BKT:stä kehitysyhteistyöhön, mikä on kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista. Suomalainen käyttää siis 157€ vuodessa kehitysyhteistyöhön. Silti harva tietää mihin hänen rahansa todellisuudessa menee.

Pääsääntöisesti uutisotsikoihin päätyy yksittäiset uutiset rahojen väärinkäytöstä. Menestystarinat jäävät usein kuulematta. Uskallan väittää, että jos suomalainen tietäisi mitä hänen 157€ on saanut aikaan köyhimmistä köyhien elämässä, niin olisimme onnellisimpia ihmisiä. Auttava ihminen kokee luottamusta siihen, että häntäkin autetaan hädän hetkellä. Välittäminen luo mielihyvää ja turvallisuutta.

Kehitysavun alas ajamista ajavat tahot vetoavat usein siihen, että meidän pitäisi hoitaa ensiksi omat asiamme kuntoon ennen kuin autamme muuta maailmaa. Maailmassa on tällä hetkellä 44 miljoonaa pakolaista, yli miljardi nälkää näkevää ja saman verran työttömiä. Näiden lukujen valossa voimme hyvällä syyllä kysyä; voimmeko enää keskittyä vain omaan sisäpolitiikkaamme ja ”unohtaa” muun maailman? Vai ovatko maailman köyhät ja pakolaiset itse asiassa jo osa sisäpolitiikkaamme?

Suomalaisista on pidetty huolta

Me suomalaiset olemme hyvä esimerkki siitä, että meistä on pidetty huolta. Toisen maailmansodan aikana kotinsa jättäneiden evakkojen määrä oli reippaasti yli 400 000. Suomen jälleenrakentaminen oli taidonnäyte, vaikkei sekään onnistunut ilman virheitä. Sitoutuminen ja toisesta välittäminen loi hyvän pohjan kestävälle kehitykselle maassamme. Hyvä johtajuus ja ”me”-henki olivat menestyksen avaimia.

Varmasti osin kovasta historiallisesta taustastamme, mutta myös korkeasta koulutustasostamme johtuen, maallamme on ollut annettavaa kehitysmaille. Se, että olemme tilastoissa vuosi vuoden jälkeen yksi maailman vähiten korruptoituneista maista ja poliittisesti irti kansainvälisistä konflikteista, ei liene sattumaa. Nämä menestystekijät ovat antaneet pohjaa toimia demokratian puolestapuhujina maailmalla.

Monet kansalaisjärjestöt ovat luoneet vuosikymmenien aikana kestävät suhteet kehitysmaiden vastaaviin toimijoihin ja niiden kansalaisyhteiskuntiin sekä myös viranomaistahoihin. Kasvaneen luottamuksen kautta on pystytty vaikuttamaan köyhien asemaan, ihmisoikeuksiin ja demokratian kehitykseen usein hyvinkin autoritaarisissa valtioissa.

50 vuotta, ihanko suotta?

Meitä suomalaisia ei pääsääntöisesti lueta oman poliittisen agendan kanssa vaikuttajiksi. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat presidentti Martti Ahtisaaren toimet kansainvälisen rauhan puolesta. Ahtisaari on usein linkittänyt halunsa auttaa maailman köyhiä omaan evakkotaustaansa; meitä autettiin ja meidän velvollisuus on nyt auttaa toisia.

Voidaankin kysyä miten paljon kehitysyhteistyötä tekevänä maana olemme etuoikeutettuja siinä, että saamme osallistua köyhien maiden avustamiseen neutraaleina toimijoina? Mitkä ovat lähtökohtamme kuunnella köyhien maiden ääntä, oppia kuulemastamme ja tehdä yhdessä asioita, jotka parantavat köyhistä köyhimpien elämää? Onko kyseessä pelkkä poliittinen ohjelma vai elämää suurempi kysymys ihmisyyden perusolemuksesta?

Suomi on antanut kehitysapua jo 50 vuotta. Suomalainen yhteiskunta on osoittanut välittämisen ja auttamishalun hyveitä kehitysmaille konkreettisesti.

Suomalaisten mielipiteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi kehitysyhteistyötä kohtaan. Ulkoasianministeriön Taloustutkimus Oy:llä teettämän tutkimuksen mukaan keväällä 2011, joka neljäs lisäisi kehitysyhteistyön määrärahoja (23 %). Vuosi sitten vastaava osuus oli 16 %. Vastaavasti niiden osuus, joiden mielestä kehitysyhteistyömäärärahoja pitäisi leikata, on laskenut vuodessa 20 prosentista 14 prosenttiin. Kuvastaako tämä myös yhteiskuntamme arvopohjan muuttumista?

Kuka hyötyy ja miten?

Kehitysyhteistyöhankkeista ja ohjelmista on tehty paljon erilaisia arviointeja. Niistä löytyy runsaasti epäonnistumisia, mutta myös onnistuneita esimerkkejä. (Harvempi Valmet enää ruostuu Tansaniassa.) Kehitysyhteistyön vaikutusten arviointi on haastavaa ja siksi yksittäisten esimerkkien kautta, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia, ei kokonaiskuva täysin avarru. Kehitysyhteistyöhön liittyy aina yllättäviä suunnittelemattomia ja ennalta arvaamattomia vaikutuksia.

Olin kerran eräässä arabimaassa tutustumassa UM:n delegaation kanssa kyläkehityshankkeeseen, jossa kylälle oli järjestetty puhtaan veden saanti, rakennettu vessoja sekä annettu terveysvalistusta. Kun aiemmin kylän naiset olivat käyneet, kulttuuristen koodien takia, luonnollisilla tarpeillaan metsässä aamulla ennen auringon nousua ja seuraavan kerran auringon laskettua, nyt heillä oli omat vessat. Ajattelin mielessäni, että hanke oli tätä kautta vaikuttanut merkittävästi naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksiin ja vessat olisivat varmaan hankkeen merkittävin saavutus.

Kun kysyimme kylän väeltä, joista puolet oli muslimeja ja puolet kristittyjä, mikä oli hankkeen suurin vaikutus, niin vastaus yllätti meidät kaikki. Musliminainen halusi vastata ensimmäiseksi ja sanoi, että hankkeen suurin vaikutus on se, että me muslimit toimimme nykyään hyvässä yhteistyössä kylän kristittyjen kanssa.

Missään hankesuunnitelmassa tuota tavoitetta ei ollut kirjattu ylös.

Seuratessani alkuvuodesta arabimaiden kansannousua, en välttynyt ajatukselta, että tuossa kyseisessä kylässä oli luotu hyvä pohja harmoniseen asioiden käsittelyyn käsillä olevassa kriisissä juuri kehitysyhteistyöhankkeen kautta.

Päättäjien haaste

Vaaditaan pitkän tähtäimen interventioita, että Suomi voisi tehdä kunnolla kehitysyhteistyötä. Ei liene kenenkään edun mukaista, että jokaisen epäonnistumisesimerkin ilmaantuessa alkaa uusi kampanja avun lopettamiseksi. Enemminkin pitäisi tutkia, mikä meni pieleen ja miksi – ja oppia epäonnistumisesta. Ei Suomeakaan rakennettu uudelleen neljän vuoden hankkeella eikä varoja jäädytetty heti, kun jokin meni pieleen.

Silti jos kehitysyhteistyötä tehdään, niin sitä pitää tehdä kunnolla ja laadukkaasti. Avun seuranta ja perillemeno on varmistettava mahdollisimman hyvin. Me suomalaiset haluamme tietää, mihin rahamme menevät. Hallituksen tulisi kuunnella päätöksiä tehdessään laajasti eri kehitysyhteistyöntoimijoita tehdäkseen viisaita päätöksiä varojen käytön suhteen. Vaikka varojen käytön seuranta on tarkkaa, silti sitä pitää tarkentaa.

Samalla meidän on hyvä arvioida myös omia henkilökohtaisia asenteitamme muuta maailmaa kohtaan. Ajattelemmeko, että kehitysmaan ihminen kuuluu oleellisesti omaan lähipiiriimme vai näemmekö hänet kaukaisena uhkana? Vaikka tavallinen kansalainen eksyy helposti ohjelmien ja hankkeiden viidakkoon seuratessaan kehitysyhteistyötä, olisi sen keskiössä aina oltava köyhä ihminen ja hänen oikeutensa. Kyse ei aina ole rahasta, vaan enemmänkin hyvinvoinnin tasavertaisesta jakautumisesta.

En tiedä indikoiko se mitään, mutta näin hiljattain pari Valmet-traktoria Tansaniassa. Hyvin näytti kulkevan.

Olli Pitkanen

Kirjoittaja Olli Pitkänen on Fida Internationalin kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkö. Hän on asunut perheensä kanssa 9-vuotta Tansaniassa. Nykyisiin työtehtäviin kuuluu vastaaminen KYT-ohjelmasta, joka ulottuu 30:een maahan.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€