Isä, Poika ja Ukki

Isyys ei ollut mitenkään ongelmallinen asia silloin kun itse tulin isäksi. Vasta nelikymppisenä kohtasin isyyden vaatimukset uudessa valossa.

Omat pojat kasvoivat kovaa vauhtia ja olin menettämässä jollain tasolla otteeni heihin. Minulta luonnistui hyvin vaipan vaihto ja tekniikkalegojen rakentelu, mutta tilanteessa, jossa koin poikien tarvitsevan yhteyttä isään miehenä, olinkin hukassa.

Muistelin omaa isääni, joka oli hyvin arvostettu monella tavalla. Myös isänä. Silti huomasin, että jotain oli jäänyt puuttumaan. Jotain, joka on hyvin tärkeää ja oleellista. Kaipasin isääni. Tarkemmin sanottuna kaipasin hänen syliään. En itse sitä oivaltanut, vaan eräs lukemani kirja avasi tuon naiivilta kuulostavan käsitteen kipeänä eteeni.

En muista koskaan keskustelleeni isän kanssa juuri mistään. Kerran istuimme saman aikaan saunassa kahdestaan. Isä oli jo eläkkeellä ja minä olin juuri aloittanut opinnot teknillisessä koulussa.  Pohdimme lauteilla massan merkityksestä satelliitin kiertäessä maapalloa. Emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta emme myöskään intohimoisesti kiistelleet asiasta. Jälkeenpäin huomasin isän olleen oikeassa, mutta se jäi kertomatta hänelle. Minua harmitti, että olin väärässä ja jonkin ajan kuluttua se, etten ottanut asiaa puheeksi.

Muutaman vuoden kuluttua isä joutui sairaalaan ja kysyin, voinko tehdä jotain hänen puolestaan. ”Ainahan voi rukoilla”, isä sanoi ja lupasin tehdä niin. Ei siinä paljoa muuta puhuttu. Rukouskin siirtyi omaan kammioonsa. Yhteys jäi jälleen vähäiseksi. Isän terveydellinen tilanne ei pitänyt olla vakava ja kun sitten aamuyöstä tuli yllättävä viesti hänen kuolemastaan, minulle nousi sisäisiä syytöksiä. Olin viimeinen omaisista, joka näki hänet elossa, eikä minulla ollut mitään viestiä äidille eikä sisaruksille. Isä lähti kuin varkain elämästämme. Hyvästejä ei jätetty eikä asioita selvitetty millään lailla. Tosin tuolloin en kokenut, että mitään olisi pitänyt erityisesti selvittääkään. Tuo puoli välillämme nousi vasta myöhemmin ajatuksiini.

Isäni itse oli isätön. Hävettää tunnustaa, etten edes tiedä isäni kotioloista mitään muuta kuin, että puutetta oli lähes kaikesta. Sota toi aikanaan omat haavansa. Sirpale lonkassa vaivasi loppuun asti, mutta siitä ei puhuttu. Ei myöskään sodan tuomista henkisistä haavoista.  Myöhemmin olen ymmärtänyt, että puhumattomuus on ollut hyvin tyypillistä monille veteraaneille. Yhteyden rakentaminen omiin lapsiin ei ollut isälle helppoa, koska oma isänmalli puuttui. Hän piti kyllä huolta perheestä ja oli monella tavalla esimerkillinen perheenpää. Me lapset jäimme kuitenkin ilman kannustajaa ja tukijaa.

Kannustuksen puutteeseen liittyy eräs (ja kai ainoa) muistikuvani yhteisestä tekemisestä isän kanssa. Juoksin kilpaa hänen kanssaan. Olinkohan edes koulussa vielä.  Juostava matka oli parikymmentä metriä, pihaportailta mäen päälle. Hän tietysti antoi minun voittaa, mutta syyksi hän ilmoitti jalkavaivansa. Vuosikymmeniä myöhemmin tuo tilanne tuli kipeänä mieleeni. En edes siinä hetkessä saanut kuulla voittaneeni siksi, että olen hyvä. Voitin, koska vastustaja oli huono.

Kun ammattikoulussa ollessani hyppäsin korkeutta itsellenikin käsittämättömät 185 cm, en muista isäni kommentoineen sitä millään tavalla. Tulos oli sama kuin Urho Kekkosen Suomen ennätys aikoinaan ja sentin parempi kuin naisten sen hetkinen Suomen ennätys. Isä seurasi innokkaasti urheilua televisiosta, mutta omien poikien menestys ei liiemmin kiinnostanut. Jalkapallossa toin useita parhaan pelaajan lusikoita kotiin ilman sen kummempaa ihailua. Silloin en sitä osannut edes kaivata. Meillä ei puhuttu tunteista eikä rakkaudesta. Sitä edustivat puhtaat vaatteet ja lämmin ruoka

En halua moittia isääni. Hän teki omista lähtökohdistaan varmasti parhaansa. Minulle oli kuitenkin tärkeää oivaltaa, että oma kasvu aikuisena voi jatkua vasta, kun osaan antaa omille vanhemmilleni anteeksi heidän puutteensa kasvattajina. Anteeksianto on ollut sikäli helppoa, koska kuitenkin olen aina kunnioittanut vanhempiani, eikä meillä ole ollut riitoja. On sinänsä ollut hämmentävää huomata, että olen omien lasteni kanssa toivonut yhteenottoja. Ikään kuin sitä kautta saisin kapinoida isäni vastaan ja syyttää häntä omasta osaamattomuudestani. Mutta ei lastenkaan kanssa ole riitoja syntynyt. Sydämestäni toivon, ettei se ole merkki kierteen jatkumisesta.

Leikin toissapäivänä Oskarin kanssa leluilla. Alle kaksivuotias lapsenlapseni ei paljon puhu, mutta yhteyden muodostamista se ei estä. Istuimme lattialla puujunaradan kahta puolen. Minä työnsin junaa omalla puolellani ja Oskar omallaan. ”Tuf tuf, juna tulee” sanoin samalla kun työnsin junaa Oskaria kohti. ”Tuf tuf”, poika vastasi ja otti junan hallintaan sekä työnsi sen puolestaan takaisin minulle.  Juna liikkui ympyrää tovin aikaa ja tarkastelin omaa merkitystäni tilanteessa. Mietin piiskurimaisesti asiaa tavoitteenasettelun, suorittamisen, oppimisen ja tulosten mittaamisen kannalta. Tuota kesti vain silmänräpäyksen, mutta ehdin sen kuitenkin tunnistaa – ja hyvä niin. Tunnistamisen kautta pystyin sen myös tietoisesti panemaan syrjään. Tärkein tehtäväni ukkina tuossa tilanteessa oli olla vain läsnä. Tuf tuf.

Menestymisen kannalta on vielä syytä mainita eräs merkittävä seikka, joka liittyy myös isyyteen. Sisäistetty moraali edellyttää absoluutin olemassaoloa. Raamattu on minun kohdallani tuon absoluutin sanallinen ilmentymä ja niinpä etsin ohjeistusta sieltä.  ”Kunnioittakaa isäänne ja äitiänne, jotta menestyisitte”. Siinä on annettuna isyyteen liittyvä käsky ja lupaus.  Käsky voi olla joillekin lähes mahdoton toteutettavaksi, koska kielteiset tunteet ovat saaneet ylivallan väärin kohdellussa lapsessa. Asiaa ei voi kuitenkaan ohittaa. Käsky on annettu. Menestys riippuu tottelemisesta.

Edellinen pohdiskelu voidaan tiivistää neljään kohtaan, jotka muistuttavat, että hyvejohtajuus on pikemminkin seuraus, ei toimintamalli.

  • Totteleminen – tee mikä on oikein
  • Anteeksiantaminen – anna anteeksi niin itsekin saat
  • Tiedostaminen – tunnista sisäiset vaikuttimesi
  • Läsnäolo – ja mitä siitä seuraa edellisten myötävaikutuksella, ei voi olla kuin hyvää.

Vaikka rivit ovat kuin askelia täydelliseen vuorovaikutukseen, niin sitä en kuitenkaan tarkoita. Kukin kohta on oma ja jatkuva prosessinsa. Ne eivät myöskään ole toisistaan riippumattomia, vaan edistyminen jossain kohdassa edesauttaa myös etenemään muilla alueilla. Ja päinvastoin.

Helpottaakseni omien poikieni prosessointia, sanon heille isänä: Anteeksi!

t. Isä ja ukki

Pekka Ruokomäki

Kirjoittaja Pekka Ruokomäki on peruskoulutukseltaan tietoliikenneinsinööri ja toimii tällä hetkellä matematiikan opettajana Omnian ammattiopistossa. Työkokemusta hänellä on opetusalan tehtävistä yli 20 vuoden ajalta. Hän on toiminut mm. osastonjohtajana ja aikuiskoulutusjohtajana, mutta siirtyi tietoisesti riviopettajaksi, jonka tehtävän hän kokee paremmin omakseen: ”Opettajan ammatti on maailman paras ammatti.”

 
  • Tämä on varmaan väärin sanoa "hauska huomata" mutta kuitenkin samakaltaisia kokemuksia isyydestä ja anteeksiannosta omalla kohdallani ja omalle isälleni vaikkakin aivan toisista lähtökohdista. Itse olen opetellut antamaan isälleni anteeksi ja yritän häntä parhaani mukaan ymmärtää. Meillä ei kotona koskaan näytetty tunteita eikä oma isäni koskaan kannustanut eikä hyvää sanaa sanonut tekemisistäni, perinnöksi sain vain oman alkoholismini. Tänä päivänä en kuitenkaan jaksa olla vihainen enää omalle isälleni sillä hän on toiminut oman ymmärryksen ja kykyjensä mukaan jotka ovat tuon sukupolven edustajille olleet normaaleja käsityksiä isyydestä (isäni on syntynyt 1930). Omille lapsilleni yritän toimia tämän perinteen katkaisijana, halaan, rakastan, suukotan, näytän tunteeni sekä sallin tunteet myös heille ja olen läsnä kannustaen parhaani mukaan ja ennen kaikkea näytän heille ettemme ole menneisyytemme vankeja vaan voimme selvitä vaikeuksistamme olivat ne sitten mitä tahansa. Toivon voivani päättää jo kolmannessa polvessa isältä pojalle periytyneen alkoholismin tähän sukupolveen ja jos siinä onnistun olen onnistunut isänä jo kohtuullisesti, kaikki muu on jo sitten extraa.

  • Upea kirjoitus. Naureskelin tuolle "piiskurimaiselle mittaamiselle". Tuf tuf.

  • Pekka Ruokomäki

    Kiitos Jarkko kommentistasi ja omien kokemustesi jakamisesta. Siinä oli tuttuja juttuja, mutta tuo alkoholismi toi tarinaasi rankemman sisällön. Teksistäsi loisti valoisa tulevaisuus. Voimia kahleiden katkaisemiseen. Raamatussa puhutaa rangaistuksen siirtymisesta "kolmanteen ja neljänteen polveen". Olkoon se sinun kohdallasi kolmas.

  • "En muista koskaan keskustelleeni isän kanssa juuri mistään."

    Rankkaa tekstiä. Keskustelu (määrä ja laatu) kertoo usein tosi paljon ihmissuhteesta. Juuri tuo ihmisssuhde on asia, jonka tärkeyttä olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään.

    Helpottaakseni omaa prosessointiasi, voin sanoa poikana: saat anteeksi.

    Täytyy muistaa omassa isyydessä. Kun lapset muuttuvat, tulee muutosvaateita myös suhteelle ja sitä kautta itselle. Täydellinen suhde pikkulapseen ei anna takuuta hyvästä suhteesta teiniin. No, eipä kukaan sanonutkaan, että tämä tulisi olemaan helppoa.

  • Pekka Ruokomäki

    Kiitos Jussi!

  • Onneksi olkoon Vuoden Opettajalle!

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€