Kiitos palautteesta! En itse ole lukenut Nicholsin tai Murphyn kirjoja, mutta mainitsemasi kokoomateos Druckerin kirjoituksista on omasta mielestäni erinomainen, ehdottomasti useamman lukukerran arvoinen!

Toistaiseksi näistä kirjoista ei ole kirjoitettu, joskin Druckerin kommentteja löytyy aika lailla lainauskokoelmastamme, joka pyörii oikean laidan palkissa. Vastaavasti muutama lainaus on sivulla, joka sisältää lainauksia johtajuudesta.

Huomasin, että kirjoititte Tie Menestykseen -kirjasta(omistan itsekin sen), niin ajattelin, että oletteko lukeneet/kertoneet mitään seuraavista kirjoista;

Johtajan Ajatuksissa (Peter F. Drucker & Joseph A. Maciariello),
Onnistut – tuli mitä tuli (Lisa Nichols)
Alitajuntasi Voima (Joseph Murphy)

Nämä kirjat ovat vaikuttaneet vahvasti elämääni ja ajattelutapaani, joten lukisin mielelläni teidän mielipiteitänne, analysointejanne näistä kirjoista.

“Tavoite kirkkaana mielessä!”

Mun mielestä se on edelleen loistavasti sanottu.

Sitä kannattaa miettiä. Sitä kannattaa tavoitella. Sen puolesta voisi antaa vaikka koko elämänsä.

Huomasin myös tämän:

(Miten muuten viisaus voi edellyttää moraalisia hyveitä ja toisaalta moraaliset hyveet voivat edellyttää viisautta? Aion kirjoittaa siitä pian enemmän.)

Tuskin maltan odottaa. Hyveiden ykseys ja yhteys on loputon, ja loputtoman kiinnostava, teema. Upeaa, että joku jaksaa pohtia syy-yhteyksiä enemmän.

On kuitenkin tehtävä tiettyjä erotteluja sanojen kanssa. Kun kirjoitin teon olevan toimijan mielessä “hyvä”, tarkoitin sillä subjektiivista arviota teon hyvyydestä hänelle itselleen, eli sen sopivuudesta hänen onnellisuuden tavoittelulleen, tai ainakin epäonnen välttämiselle.

Klassisen käsityksen mukaan luonnollisen moraalilain lähtökohta on “bonum faciendum, malum evitandum”. Kyse ei ole vain laista “käskynä”, vaan laista periaatteena, jota ihminen ei voi paeta (siinä mielessä ihminen on “deterministinen”). Tämä periaate on kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohta ja moottori.

Kun viittaat “virheellisen hyvän etsintään”, ilmaiset saman ajatuksen toisin sanoin. Mutta nähdäkseni on eri asia sanoa “valita huonosti tahallaan” ja “tehdä pahaa tahallaan”. Jälkimmäinen tuntuu viittaavan moraaliseen pahaan, käsitykseen oikeasta ja väärästä. Henkilö voi ajatella, että “teko X on väärin (moraalisesti paha), mutta se on minulle hyvä, se tekee minusta onnellisemman (tai vähemmän onnettoman”.

Miksi joku valitsisi tietoisesti ja tahallaan teon, jota pitää (moraalisesti) pahana? Augustinuksen päärynävarkaus osoittaa, että henkilö voi todella tahtoa pahaa. Mutta mikä häntä motivoi siihen? Toisin sanottuna: miksi hän pitää sitä itselleen hyvänä ratkaisuna (eli tekona, joka antaa hänelle jotain hyvää tai auttaa häntä välttämään jotain pahaa)?

Arvelisin, että yleensä on kyse juuri siitä, mistä Genesis puhuu: “teistä tulee Jumalan kaltaisia”. Tottelemattomuus lienee aina tavalla tai toisella pyrkimystä olla Jumalan kaltainen – riippumaton, rajoitteista vapaa. Ja ne ovat “hyviä”! Mutta tottelemattomuus Jumalaa kohtaan perustuu “virheeseen”, koska se ei johda paholaisen lupaukseen, vaan päinvastoin alkuperäisen vapauden ja pyhyyden menettämiseen. Kristinuskon mukaan ihminen ei oman luontonsa perusteella voi olla riippumaton ja rajoitteeton, vaan voi saavuttaa ne ja onnellisuutensa vain valitsemalla Jumalan yli kaiken muun – Jumalan, joka on Rakkaus ja jolle kaikki on mahdollista.

Myös mainittu Genesis-teksti paljastaa tämä “intellektuaalisen” ulottuvuuden, joka on aina läsnä tottelemattomuudessa. Käärme sanoi: “Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia…” (1. Moos. 3:4-5). Toisin sanoen käärme kylvi ensin ihmisen sydämeen epäilyksen Jumalan hyvyyttä ja totuudellisuutta kohtaan.

(On muuten syytä korostaa sitä, että kun puhutaan moraalisesta pahasta sekä tottelemattomuudesta, valinnan tasolla kyse on aina henkilön subjektiivisista käsityksistä, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän virheellisiä. Tämä on keskeistä, kun halutaan ymmärtää esimerkiksi vahvasti – ainakin näennäisesti – uskonnollisesti mutta rakkaudettomasti kasvatetun henkilön “kapinoivaa” käyttäytymistä. Samoin se lienee hyvin relevantti islamilaisen uskonnollisen käyttäytymisen dynamiikan ymmärtämiseksi.)

Intellektuaalisen puolen korostaminen ja analysoiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi ainut tekijä. Ihminen on ykseys, ja konkreettisessa valintakäyttäytymisessä yhtyvät kaikki järjen, tahdon ja tunteiden vaikuttimet, joita ei voi reaalisesti täysin erottaa toisistaan. Siksi klassinen hyve-etiikka katsoo, että prudentian hyve edellyttää moraalisia hyveitä: ihminen, joka esimerkiksi takertuu aistillisiin hyviin (eli jolta puuttuu itsehillinnän hyvettä), ei näe selvästi, ei hahmota todellisuutta objektiivisesti. (Miten muuten viisaus voi edellyttää moraalisia hyveitä ja toisaalta moraaliset hyveet voivat edellyttää viisautta? Aion kirjoittaa siitä pian enemmän.)

Tähän liittyy Ángel Rodríguez Luñon mielenkiintoinen toteamus: kun henkilö uskoo rajoittamattoman vapauden sekä materiaalisten ja aistillisten hyvien olevan onnellisuutensa lähde, hän kokee tiettyä “konnaturaalista vastenmielisyyttä” sellaista maailmankatsomusta kohtaan, joka perustuu käsitykseen Jumalasta kaiken luojana, lainsäätäjänä ja päämääränä. Tämä tarjoaa selityksen sille perinteiselle käsitykselle, että ateismin (ainakin tietoisen, aggressiivisen ateismin) juuret ovat usein (myös) moraaliset, eivätkä (vain) intellektuaaliset.

Mutta en tiedä kuinka oikeassa on ajatus siitä etteikö kukaan tekisi pahaa tai valitsisi huonosti tahallaan, vaan että kyseessä olisi aina virheellisen hyvän etsintä. Augustinus kuvaa tunnustuksissaan pitkästi päärynänvarastustaan ja analysoi kaikki syyt ja päätyy lopulta siihen että hän halusi tehdä pahaa vain siksi että tiesi sen olevan pahaa. Samoin Paavali Room. 7:ssä puhuu kuoleman ruumiista joka tekee sitä minkä tietää pahaksi eikä sitä minkä tietää hyväksi.