- Voiko hyvyyden ja pahuuden valtasuhteet tunnistaa ihmisissä? (tästä olisi kovasti hyötyä esim. rekrytoinnissa).

Hyvä ihmistuntemus auttaa. Joskus mennään metsään, siksi on olemassa koeaika (kai koeaika pitää niputtaa "valvonnan" kategoriaan). Lisäksi ystävyyden hyve, josta tällä sivusta on puhuttu moneen otteeseen, on lyömätön vahvuus. Mutta se ihan rekrytointivaiheessa auta, vaan vasta myöhemmin, mikäli ei tehdä kohtalokasta "työ vs. muu elämä" -erottelua.

- Voiko valtasuhdetta muuttaa eli voiko pahasta tulla hyvä?

Ystävyyden hyve auttanee myös tässä. Jollei pahasta voi tulla hyvä, voimme heittää hanskat tiskiin.

- Miksi ongelman ratkaisuksi ehdotetaan aina valvontaa eikä itse juurisyyn poistamista?

Sanopa se! Juurisyyn kohtaaminen ja poistaminen lienee paljon vaikeampaa. Kahdessa mielessä vaikeampaa: ei haluta kohdata, mutta myöskään ei ihan aidosti tiedetä. Mitä voisi tehdä? Miten tukea luonteenkasvatusta esimerkiksi yrityksessä? Suomessa on syvälle juurtunut tuo edellä mainittu "työ vs. muu elämä" -erottelu, joka on epäinhimillinen ja myös epätaloudellinen.

Olet oikeassa: todella ikävä tilanne, jos henkilö on lähtökohtaisesti epäilevä. Epäilevä johtaja on yliherkkä ja epätasapainoinen. Jarkko Hämäläinen kirjoitti hyvin huonosta johtajuudesta täällä. Varas näkee joka puolella varkaita. Puolison uskollisuuden jatkuva epäileminen voi kieli omasta taipumuksestaan "vilkuilla ympärille".

Mutta lähtökohtainen epäluuloisuus palauttaa kysymyksen siihen, voiko pahasta tulla hyvä. Epäileviä ystäviä ja kollegoita voi tukea näkemään asioissa ja ihmisissä hyvää. Elämä, jota dominoi dna-asteinen epäluulo, on kaikille sietämätöntä.

Kirjoituksessa ja kommenteissa ollaan hyvin syvällisen haasteen porteilla, onko ihminen sisimmiltään hyvä vai paha.
Tämä herättää heti lisäkysymyksiä:
- Voiko hyvyyden ja pahuuden valtasuhteet tunnistaa ihmisissä? (tästä olisi kovasti hyötyä esim. rekrytoinnissa)
- Voiko valtasuhdetta muuttaa eli voiko pahasta tulla hyvä?
- Miksi ongelman ratkaisuksi ehdotetaan aina valvontaa eikä itse juurisyyn poistamista?

Ongelma on eräänlainen noidankehä. Jason täydensi hyvin aforismia muotoon "Luottamus hyvä, valvonta parempi — luotettavuus paras.". Mitäpä jos luottamuksen on menettänyt? Tällöin lisätään valvontaa ja samalla estetään mahdollisuus palauttaa luottamus ja sitä kautta luotettavuus. Pahin tilanne on varmaankin se, että henkilö on jo perusluonteeltaa epäilevä, minkä vuoksi luottamuksellista suhdetta ei missään olosuhteessa pysty syntymään.

Tulkitsit kuitenkin väärin, jos ymmärsit minun dissaavan valvontaa. Et ole kuitenkaan yksin. Eräs hyvä ystävänikin nimittäin kommentoi tyyliin: "Jos perussanomasi oli se, että ihmiset ovat luotettavia, en ole kanssasi samaa mieltä."

Mutta se ei ollut perussanomani. Perussanomani oli se, että ihmisistä pitäisi tehdä luotettavia.

Tunnustin myös valvonnan tarpeellisuuden: "Mutta mitä tästä pitäisi päätellä? Että valvontamekanismit ja tarkastukset ovat yhtä tyhjän kanssa? Ei." Ja aivan lopuksi: "Ne kodit, koulut, yritykset ja valtiot, jotka kohdistavat voimavaransa luonnekasvatukseen (valvontaa unohtamatta), tekevät viisaasti ja ovat tulevaisuuden vaikuttajia."

Minusta mainitsemassasi johtamisen perusteoreemassa oli pointtia. Itse tekisin siihen kuitenkin yhden muutoksen:

"Luottamus hyvä, valvonta parempi — luotettavuus paras."

Olet täysin oikeassa siinä, että vaikka luonnekasvatus tekeekin paluuta, se tapahtuu pitkän kaavan kautta. Tulevaisuuden vaikuttajia.

P.S. Eiköhän tuohon 5 min. kuittaussysteemiikiin löydy pian joku porsaanreikä…

Johdannon ongelma on valtaväestöön sisäänrakennettu täällä Afrikassa, jos kukaan "omistaja" ei valvo tekemistä on edesvastuutonta edes odottaa tuloksia. Toisaalta historiallisista syistä työvoiman määrällinen saatavuus on liian helppoa, ja tuottavuutta korjataan usein – johtajan laiskuudesta johtuen – lisäämällä työtekijäiden määrää. Alhaisista työvoimakustannusten vuoksi se on vielä mahdollista muutamilla markkinoilla (vrt. Kiina, Intia, Afrikan valtiot), mutta tilanne tulee muuttumaan myös näiltä osin hyvin nopeasti, varsinkin Aasiassa.

Siemen tälle vastuunotolle tosiaan kylvetään jo lapsena, ja kestää sukupolven ennenkuin muutosta tämän suhteen voi edes odottaa. Yhteiskunnan yksi keskeinen tehtävä on varmistaa että tämä vastuunotto turvataan myös jatkossa.

Ps. Meillä vartijoilla on nykyään painikkeet, jotka vaativat kuittauksen 5 min. välein, muuten tulee iso häly…

Ajatuksenvirtaasi lukiessani jäin pohtimaan tuota "itsekkyyttä", minkä olit paikantanut mielihyvässä ja empatiassa (ja jonka Jussi Ruokomäki löysi myös pelosta). Kysymykseni kuuluu: onko kaikki "itsekkyys" pahaa itsekkyyttä?

Mielestäni ei.

Me teemme samat huomiot, mutta eri johtopäätökset. Minustakin itsekkyyttä, ainakin ripaus sitä, on löydettävissä inhimillisessä toiminnassa, myös moraalissa. Mutta tästä on vielä pitkä matka johtopäätökseen, että hyvän tekeminen olisi pohjimmiltaan vain (pahaa) itsekkyyttä.

On totta, että äiti tuntee mielihyvää rakastaessaan lapsiaan, ja aviomies yllättäessään vaimonsa jollakin kauniilla teolla. Mutta "myrkyttääkö" tämä mielihyvä teon niin, ettei sitä voida kutsua enää epäitsekkääksi ja rakastavaksi teoksi?

Todellisuus vaikuttaa olevan rakentunut niin, että oma onnellisuus riippuu tosiaan itsensä antamisesta muille. Jos itsensä antaminen muille (palvelukset, hyvät teot, rakastaminen, uhrautuminen) tuottaa myös hyvän olon, no hyvä juttu. Hyvähän se meille on, että asiantila on näin.

Ei kaikki itsestään välittäminen ja huolehtiminen ole pahasta. Paha itsekkyys on jotain muuta.

En osaa varmasti sanoa, voidaanko moraalin sanoa olevan vain itsekuria (varsin laajaa suosiota nauttivien) seurausetiikan järjestelmissä (esim. utilitarismi/hyötyetiikka), mutta tämän tyyppistä rajausta ei voida tehdä hyve-etiikan kanssa, jossa yksi tärkeimmistä elementeistä on kyky nähdä todellisuus oikein sekä hahmottaa mahdollisten valintojen aiheuttamat vaikutukset — eli viisaus. Tämä tulee siis jo ennen itsekuria.

Toinen asia, johon voisin lisätä ajatuksen, on tuo mielihyvän tavoittelu. Havaitsit alussa kolme kivijalkaa, mutta rajasit kaksi lopulta pois, ilmeisesti siitä syystä, että ne tähtäävät mielihyvän tavoitteluun. Samalla periaatteella, ja aivan perustellusti, olisit voinut poistaa myös pelon, sillä sekin tähtää lopulta mielihyvään. Pelko ohjaa meitä pois valinnoista, jotka vievät kauemmaksi mielihyvästä.

Tämä näkemys tulee vastaa myös Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa, jossa todetaan kaiken toiminnan tähtäävän eudaimoniaan, eli onnellisuuteen tai mielihyvään. Kaiken.

Moraali, tai hyve-etiikassa hyve, ei kuitenkaan ole vain keino eudaimoniaan, se myös on eudaimoniaa.

Onko empatiakin syvimmältä olemukseltaan taikauskoista toivomusta tai yhteiskunnallista vaihtokauppaa siitä että myös itseämme kohdellaan hyvin tai meille tehdään palveluksia. Onko empatiassa ja kultaisessa säännössäkin lopulta kyse itsekkyydestä?

Jos näin on, jää jäljelle enää pelko. Tuo kurin isä, äiti sekä saksan paimenkoira.

Niin se vaan on. Konkreettiseen uhkaan perustuva kuri aikaansaa riittävän ajan kuluessa abstraktiin pelkoon perustuvan itsekurin.
Häpeän, kivun ja yksinäisyyden pelolla on kasvatettu sukupolvia kuriin ja sittemmin sisäsyntyiseen itsekuriin tuhansien vuosien ajan ja mekanismi toimii edelleen.

Ehkä ylin kasvatuksen viisaus onkin löytynyt ihan härmästä
"joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" tai "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

Kirjoituksesi pohjalta ryhdyin pohtimaan omaa itsekurin käsitystäni ja sen perusteita. Moraalisuudessahan lopulta on kysymys itsekurista. Mikäli moraali perustuu vain ulkoisen rangaistuksen välttelemiseen ei mielestäni voida puhua moraalisuudesta. Kivijaloiksi itsekurilleni löysin lähinnä kolme tunnetta: pelko, empatia ja kehittymisenhalu.

Pelko toimii motiivina monelle kieltäytymiselle eri houkutuksista. Pelko siitä että antautumalla houkutukselle menetän myöhemmin jotain parempaa. Antautuminen liialle viinalle pilaa hyvän aamupäivän; liialle ruualle ulkonäön ja terveyden; lihan himolle parisuhteen muutaman esimerkin mainitakseni.

Empatia motivoi sekä kieltäymyksiä sekä myöntymyksiä ohjenuoranaan kultainen sääntö. Saatan vastikkeetta ja pyytämättä tehdä jonkin teon tai jättää sen tekemättä, koska taikauskoisen kosmisella tasolla toivon että joku saattaisi tehdä samanlaisen vastapalveluksen.

Kehittymisenhalu puolestaan ajaa toistuvasti allekirjoittanutta erilaisiin vähemmänkin miellyttäviin tekoihin joiden uskon tuottavan itsessäni hyödyllistä kapasiteettia tulevaisuudessa. Ottaen huomioon havaitun kehityksen aiheuttaman mielihyvän, voidaan tyystin kysenalaistaa onko kyseessä itseasiassa itsekuri vai pidemmän tähtäimen mielihyvän tavoittelu?

Jääkö siis jäljelle vain pelko ja empatia?

Ei ihme että viisaat ovat aikoinaan kiteyttäneet elämän ohjenuorat lauseisiin:
"todellinen vapaus on vapaus himosta" ja
"tee muille niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän"