Nöyryys ja suurisieluisuus: vihollisia vai veljeksiä?

Nöyryys on elämänilon perusedellytys. Mutta nöyristely on aidon nöyryyden irvikuva. Suurisieluisuus, joka on palaamassa suomalaisten sanavarastoon, on puolestaan nöyryyden kaksoisveli.

Nöyryys ja suurisieluisuusJohtajuuden syvimmät hyveet ovat suurisieluisuus ja nöyryys. Näin asian esittää Alexandre Havard kirjassaan Virtuous Leadership (Scepter, 2007): suurisieluisuus saa johtajan unelmoimaan ja tavoittelemaan suuria asioita; nöyryys ohjaa hänet palvelemaan muita. Näihin kahteen luonteenominaisuuteen rakentuu todellisen johtajan nauttima arvovalta ja luottamus.

Mutta eikö tässä yhdistelmässä ole jotain ristiriitaista? Eikö suurisieluisuus ole suorastaan nöyryyden vastakohta?

Ei ole. Niiden välillä vallitsee syvä toisiaan tukeva suhde, jota voisi suorastaan kutsua riippuvuudeksi: vain aidosti nöyrä voi olla aidosti suurisieluinen. Ja päinvastoin.

Ole nöyrä, mutta älä nöyristele

Meillä on vaikea suhde nöyryyden kanssa. Varsinkin Suomessa. Toisaalta olemme hyvin kunnianhimoisia, mutta toisaalta emme haluaisi, että kukaan huomaa – tai ainakaan huomaa meidän haluavan tulla huomatuksi. Lisäksi olemme varsin jääräpäinen kansakunta, mikä on merkki ylpeydestä.

Itse asiassa olemme yllättävän usein yllättävän ylpeitä. Se ei johdu vain taipumuksista, vaan myös väärinkäsityksestä.

Saksalainen filosofi Joser Pieper kirjoittaa:

Erilaisiin hyviin, joista ihminen luonnostaan hakee olemisensa täyttymystä, kuuluu excellentia: ylemmyys, erityisyys, arvostus. Itsehillinnän hyvettä kutsutaan nöyryydeksi sikäli kuin se suhteuttaa tämän luonnollisen taipumuksen järjen mukaiseen järjestykseen. Nöyryyden perusta on siinä, että ihminen arvioi itseään totuuden mukaisesti. Ja siinä se melkein onkin. (Temperance, luku VI. Humility)

Pieper huomauttaa, että nöyryydestä on tullut kiistanalainen käsite, koska sitä ei useinkaan ole määritelty, saati sitten määritelty oikein. Tämä koskee myös monia kristittyjä. Usein ajatellaan, että nöyryys pitää sisällään periaatteellista ja jatkuvaa itsensä syyttelemistä, omien tekojen väheksymistä ja alemmuuskompleksiin takertumista.

Mutta klassisen hyve-etiikan merkittävin systematisoija, Tuomas Akvinolainen, on toista mieltä. Hänen tutkielmansa nöyryydestä ei sisällä ainuttakaan sellaista viitettä: mainitunlainen käytös ei kuulu nöyryyteen eikä mihinkään muuhunkaan hyveeseen.

Kunnian tähden

Suurisieluisuus on suuntautumista kohti suuria asioita. Suuret asioita ovat niitä, jotka ansaisevat kunniaa tai ovat kunnian arvoisia. Voidaankin sanoa, että suurisieluinen henkilö on "valikoiva": hän ei antaudu mihin tahansa hömpötykseen, eikä tuhlaa aikaansa ja energiaansa turhamaisiin asioihin.

Suurisieluinen on pikkuasioiden yläpuolella ja suorastaan halveksii niitä. Pikkumainen sen sijaan hermostuu epäolennaisista asioista ja kompastuu pieniin vastoinkäymisiin. Suurisieluinen ei toisaalta väheksy pieniä asioita ja yksityiskohtia sikäli kuin ne ovat välttämättömiä suurien asioiden saavuttamiseksi; hän ymmärtää, että suurta taistelua ei voiteta yhdessä yössä, eikä katedraalia rakenneta yhdestä kivestä vaan tuhansista yksityiskohdista.

Eikö ole huonoa, ylpeää, tavoitella suuruutta? Ei, päinvastoin. Tuomas Akvinolainen tähdentää: "olisi moitittavaa halveksia kunniaa siten, ettei huolehtisi asioista, jotka ovat kunnian arvoisia" (Summa Theologiae [STh], II-II, 129, 1, ad 3). Suurisieluinen ei tavoittele kunnioitusta, vaan asioita, jotka ovat kunnian arvoisia; ne ovat kunnian arvoisia, koska ne ovat hyviä.

Hyveen perusta: todellisuuden kallio

Jokainen moraalinen hyve on aina eräänlainen keskitie kahden äärimmäisyyden välillä. Näin on myös suurisieluisuuden laita. Se välttää sekä puutetta että ylilyöntiä. Tuomas erottelee kolme suuruuden tavoittelemisen ylilyöntiä: ylimielisyys (presumptio), kunnianhimo (ambitio) ja turhamaisuus (vanitas). Ne ovat hyvin lähellä toisiaan ja niiden ydinongelma on sama: irtautuminen todellisuudesta.

Suurisieluinen henkilö katsoo olevansa suurten tavoitteiden arvoinen. Mutta ei miten tahansa, vaan ainoastaan sopusoinnussa totuuden kanssa. Jos tavoittelen asioita, jotka ovat tavoittamattomissani, en ole suurisieluinen vaan ylimielinen. Ylimielinen toivoo saavuttavansa asioita, jotka ylittävät hänet todelliset voimansa ja kykynsä.

Suurisieluinen tavoittelee asioita, jotka ansaitsevat kunniaa niiden suuruuden vuoksi. Kunnianhimoinen sen sijaan tahtoo kunniaa vääristyneellä tavalla: esimerkiksi himoitsemalla itselleen kunniaa, jonka arvoinen hän ei tosiasiassa ole. Hän voi myös tavoitella itselleen kunniaa, joka itse asiassa kuuluu Jumalalle, jolta hän on lahjansa saanut. Kunnianhimoinen voi myös tavoitella kunniaa itsekeskeisesti, tahtomatta sen koituvan muiden hyödyksi, mikä osoittaisi rakkauden puutetta.

Turhamainen on kuitenkin kaikista säälittävin tapaus. Tuomas täsmentää, että turhamaisuus on eräänlaista halua loistaa muiden silmissä. Ei tosin ole väärin tahtoa hyvien tekojensa tunnustusta, joten tässä mielessä loistamisen halu ei ole paha, kunhan se perustuu todellisuuteen. Suurisieluinen ei yritä piilotella hyveitään. Turhamaisuus on kuitenkin tyhjää tai turhaa loistetta: heikkojen tai katoavaisten asioiden loistetta, taikka halua loistaa sellaisten silmissä, joiden arvostelukyky on heikko. Siihen voi yhtä lailla liittyä epäoikeudenmukaisuus, eli Jumalan kunnian varastaminen tai itsekeskeisyys, kuten edellä.

Pieper toteaa yllättävästi, että suurisieluinen ei pelkää tulevansa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, eikä hätkähdä siitä, ettei saa tässä maailmassa ansaitsemaansa kunniaa – hän on sellaisten asioiden yläpuolella. Häntä ei motivoi arvostus ihmisten silmissä, vaan suurten asioiden hyvyys.

Pikkumainen pikkusielu

Suurisieluisuuden ylilyönnit juurtuvat ylpeyteen. Nöyryys on siis välttämätöntä suurisieluisuudelle, eli suuruuteen pyrkimiselle totuuden mukaisesti. Mutta eikö olisi helpompi elää niin, ettei yksinkertaisesti tavoittele mitään suurta? Se voisi olla helpompaa, muttei hyveellistä. Se olisi jopa epäoikeudenmukaista.

Pikkumaisuus eli pikkusieluisuus on ennen kaikkea kyvyttömyyttä tavoitella suuria, rajoittumista ja tyytymistä pienempään kuin mihin todellisuudessa pystyisi. Sen juuret ovat kahdenlaiset: toisaalta tietämättömyys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, toisaalta epäonnistumisen pelko. Tässä mielessä suurisieluisuus on eräänlaista rohkeutta, uskallusta.

Tuomas huomauttaa, että pikkusieluisuuden taustalla voi itse asiassa piillä ylpeyttä: nimittäin tietämättömyys omista mahdollisuuksista hyvään ei olisi niin vahvaa ja pitkäkestoista, jos ihminen tarkastelisi maailmaa ja itseään avoimen totuudenmukaisesti. Pikkusieluinen takertuu virheelliseen arvioonsa omista kyvyistään. Nöyryyden hyve ei ole nöyristelyä, vaan itsensä tuntemista totuuden mukaisesti.

Jokainen pahe johtaa tavalla tai toisella epäoikeudenmukaisuuteen, ja näin on myös pikkusieluisuuden laita. Suurisieluinen ihminen tavoittelee suuria asioita siksi, että ne ovat hyviä. Pikkusieluinen puolestaan kieltäytyy tavoittelemasta sitä hyvää, johon todella kykenisi. Niinpä Gregorius Suuri toteaa, että jos liian pidättyväiset henkilöt tuomittaisiin ankarasti, "heidän syyllisyytensä olisi epäilemättä suhteessa siihen hyvään, jota he olisivat voineet tehdä, jolleivät olisi olleet niin pidättyväisiä" (ks. STh, II-II, 133, 1, ad 1).

Luoja ja luotu

Miksi meidän on niin vaikea hahmottaa suurisieluisuutta ja nöyryyttä oikein? Syy on varsin yksinkertainen, vaikkakin sitä voi olla vaikea hyväksyä: meillä on taipumus ajatella liian ihmiskeskeisesti. Josef Pieper yllättää jälleen toteamalla, että nöyryyden ja ylpeyden käsitteet eivät oikeastaan edes kumpua ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat ensisijaisesti asenteita Jumalaa kohtaan.

Ylpeys on todellisuuden vastainen asenne, jossa ihminen kiistää suhteensa Luojaan, siis kiistää oman asemansa luotuna olentona. Ylpeä henkilö ajattelee – tietoisesti tai tiedostamattaan – olevansa maailmankaikkeuden hallitsija, jonka yläpuolella ei ole ketään tai mitään, jolle hän olisi vastuussa tekemisistään tai jota kohtaan hänen tulisi osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta.

Nöyryys on vastaavasti hyve, joka koskee ennen kaikkea sen totuuden hyväksymistä, että ihminen on luotu olento. Tuomas Akvinolainen toteaa, että Aristoteles ei nähnyt nöyryyden hyveellistä olemusta, koska tämä tutki hyveitä yhteiskuntaelämän osana, eikä ihmisen alistuminen toisen ihmisen valtaan ole oikeastaan nöyryyden asia vaan lain ja yleisen oikeudenmukaisuuden asia. Nöyryys on pyhän Tuomaan sanoin "erityinen hyve, joka koskee ennen kaikkea ihmisen alistumista Jumalaan, Häneen, jonka vuoksi ihminen nöyrtyy muiden ihmisten edessä" (STh, II-II, 161, 1, ad 5).

Nöyrä suuruus, suuri nöyryys

Kaiken hyveen perusta on todellisuus. Suurisieluisuus on pyrkimystä suuriin asioihin sopusoinnussa todellisuuden kanssa. Nöyryys on totuudessa elämistä – ja erityisesti siinä totuudessa, että emme ole itse itsemme jumalia. Suurisieluisuus ja nöyryys eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan veljeksiä, jotka tukevat toinen toistaan.

Nöyryys ei ole ainoastaan edellytys sille, että suuruuden tavoittelu ei vääristyisi ylimielisyydeksi, kunnianhimoksi tai turhamaisuudeksi. Ylilyönnit eivät ole "liian suuria": ne eivät ole suuruutta laisinkaan. Vain nöyryyden valossa on mahdollista pyrkiä todelliseen suuruuteen.

Tämä näkyy hyvin käytännössä. Johtajuusguru Jim Collins osoittaa lukuisin esimerkein teoksessaan Hyvästä paras (Talentum 2003), että vain nöyrät johtajat kykenevät aidosti suuriin tekoihin, rakentamaan jotain arvokasta ja kestävää pitkällä tähtäimellä. Heidän vastakohtanaan ovat ylpeät ja ylimieliset johtajat, jotka tahtovat olla kaikessa esillä ja ensimmäisinä; heidän energiansa kuluu sen tavoittelemiseen, mitä he voivat saada, eivätkä he huomaa ja osaa rakentaa arvokkaita ja kestäviä asioita.

Mutta maine, raha, valta ja muut sellaiset asiat eivät kestä. Ne eivät ole aidosti suuria. Niissä on vain valheellinen suuruuden hohde, joka katoaa melkein yhtä nopeasti kuin se ilmaantuikin.

Kuten Havard toteaa kirjassaan Virtuous Leadership, todellinen suuruus löytyy usein varsin pienistä ja arkisista asioista. Ja vain nöyrä ihminen havaitsee sen. Vain se, joka on irtaantunut valheellisista ja pinnallisista asioista, näkee tavallisen työn, arkisen elämän, avioliiton, lasten kasvatuksen, ystävyyden ja lähimmäisen rakastamisen suuruuden ja arvokkuuden. Vain hän havaitsee jokaisessa ihmisessä asuvan Jumalan kuvan. Vain hän on valmis valjastamaan kykynsä Jumalan johdatukseen ja palvelemaan muita.

Luettavaa

Tuomas Akvinolainen: Summa Theologica (englanniksi), articles Magnanimity, Presumption, Ambition, Vainglory, Pusillanimity; Humility, Pride

C.S. Lewis: Screwtape Letters, chapter XIV (Humility) – online

Oskari Juurikkala

Oskari Juurikkala on hyvefilosofiaa harrastava juristi ja taloustieteilijä, joka on toiminut mm. tutkijana ja talouspoliittisena neuvonantajana.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€