“Suomalaisen kuuluu olla nöyrä. Jos joku kertoo unelmistaan ja haaveistaan, häntä pidetään naiivina.”

Uskalla unelmoida [Talouselämä]

Sanoilla on merkityksensä ja niistä olisi hyvä pitää kiinni. Muuten voi mennä senat ihan sakaisin.

Objection 1. It seems that ambition is not a sin. For ambition denotes the desire of honor. Now honor is in itself a good thing, and the greatest of external goods: wherefore those who care not for honor are reproved. Therefore ambition is not a sin; rather is it something deserving of praise, in so far as a good is laudably desired.

Tästä huomataan, että Janin esittämä näkökanta tunnettiin viimeistään keskiajalla. Miten Tuomas vastaa siihen?

Ensin hän selittää, miksi hän pitää ambitiota syntinä (varsinainen osio). Tässä keskeinen asia on semanttinen: Tuomas ymmärtää ambitiolla vääränlaista kunnian haluamista: (…) Since then ambition denotes inordinate desire of honor, it is evident that it is always a sin.

Vastine alkuperäiseen “vasta-argumenttiin” kuuluu näin:

Reply to Objection 1. The desire for good should be regulated according to reason, and if it exceed this rule it will be sinful. On this way it is sinful to desire honor in disaccord with the order of reason. Now those are reproved who care not for honor in accordance with reason’s dictate that they should avoid what is contrary to honor.

Kiitos kommentista. Nostit esille tärkeän ja haastavan asian: tietyt sanat voidaan ymmärtää monella tavalla, eikä kielenkäytössä vakiintunut merkitys ole aina tarkoituksenmukaisin.

Mainitsemasi “kunnianhimo” (engl. ambition) on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: tänä päivänä sillä ei useinkaan tarkoiteta pahetta sanan klassisessa mielessä, vaan pikemminkin eräänlaista positiivista, liikkeelle saavaa voimaa. Ehkäpä syy tähän on siinä, että meillä on unohdettu ja kadotettu käsite “suurisieluisuus”, joka usein olisi oikea ja tarkempi sana “kunnianhimoisuudelle” sanan positiivisessa mielessä.

Toinen samankaltainen esimerkki voisi olla “ylpeys”, jota voidaan tarkoittaa sekä pahassa että hyvässä mielessä: ylpeyden perusmerkitys on pahe, mutta on olemassa eräänlaista positiivista “ylpeyttä”, josta paremman termin puuttuessa voitaisiin käyttää ilmaisua “omanarvontuntoisuus”. Lisäksi voidaan habitusten (taipumusten) sijasta puhua ylpeydestä positiivisena tunnetilana (“Äiti oli ylpeä pojastaan”), jolloin ei tietenkään viitata vääristyneeseen itsensä korostamiseen, ylpeyden paheeseen.

Olen lisännyt artikkelin loppuun linkkejä Tuomas Akvinolaisen kommentaareihin. Niitä ei ehkä voi lukea ihan vain “silmäilemällä”, mutta vähän paneutumalla niistä löytää hämmästyttävää analyysin tarkkuutta ja syvyyttä.

Noh, tämä nyt oli triviaali huomio.

Kirjoitus oli aivan loistava, inspiroiva! Näit paljon vaivaa. Onneksi se jää tänne talteen, että siihen voi palata tulevaisuudessa.

Jokainen voi olla suurisieluinen, sillä se mikä tekee henkilön päätöksestä suurisieluinen on viime kädessä sen tarkoitusperä. Jos tarkoitusperä jää itsekeskeisyyden ympäröimäksi ja vangiksi, henkilö voi olla parhaimmassa tapauksessa kunniahimoinen, muttei hän ole suurisieluinen.

Ja olen myös samaa mieltä sen kanssa, mitä kirjoitit artikkelisi lopussa: kun näkee muissa Jumalan kuvan on helpompaa rakastaa heitä ja tahtoa palvella heitä. On helpompaa siis suhtautua suurisieluisesti niihin. Samoin on myös helpompaa suhtautua nöyrästi heihin, sillä näkee heissä olevan totuuden: he ovat Jumalan kuvia, eli Pyhän omia. Ja sellaisiin on suhtauduttava aina nöyryydellä.