Saako johtaja tuomita? Mistä ohjenuora ”Älä tuomitse” on peräisin? Oikeudenmukaisuuden ja armollisuuden hyveet ovat erottamattomat — ilman toista toinen vesittyy.

Älä tuomitse.

”Älä tuomitse” on ohjenuora, jonka jokainen länsimaalainen on kuullut.

Mutta mitä  sillä tarkoitetaan, tarkkaan ottaen? Mikä on sen alkuperäinen merkitys? Entä miten sitä pitäisi soveltaa johtajuuden näkökulmasta? Saako johtaja ylipäätään tuomita ketään, ja jos saa, niin millä perusteella? Eikö johtajan pitäisi olla armollinen?

Aikamoinen kysymysryöppy, jota pitää lähteä avaamaan jostakin päästä.

”Älä tuomitse”, alkuperäinen merkitys

Aloitetaan ajatuksen taustasta. Mistä ”älä tuomitse” -mentaliteetti on alun perin eurooppalaiseen ajatteluun tullut? No, vastaushan ei ole mikään yllätys tai salaisuus.

Kristinuskosta, tietenkin. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”, sanoi Jeesus.

Heti on kuitenkin sanottava, että tämän merkitys on aika kaukana siitä merkityksestä, jonka se on arkikielessämme saanut. ”Älä tuomitse” ei koskaan tarkoittanut ”Älä toru” tai ”Älä aseta rajoja” tai sen sellaista. Ei Jeesus ollut mikään vapaamielinen pehmo, joka ei koskaan torunut. Päinvastoin, häntä puistatti moni asia, erityisesti tekopyhyys ja epäoikeudenmukaisuus vähäosaisia kohtaan.

”Älkää tuomitko” tarkoitti alun perin sitä, ettei kenestäkään saanut sanoa: ”Hän ei voi pelastua.” Pointti oli siinä, että vain Jumala tiesi, mikä oli kunkin yksilön lopullinen päämäärä. Ihminen ei sitä voinut (varmuudella) tietää, vaikka tietyt seikat puhuisivat enemmän sen tulisemman suunnan puolesta.

Jaa, eli sitäkö se tarkoitti. On vaikea kuvitella, että kovinkaan monella nykyjohtajalla olisi vaikeuksia itsehillinnässä tämän kiellon suhteen…

Saako johtaja tuomita?

Mutta eikö Jeesus kuitenkin sanonut: ”Ota ensin hirsi pois omasta silmästäsi, sitten voit nähdä paremmin rikan, joka on lähimmäisesi silmässä”? Eikö tässä puhuta nimenomaan ”tuomitsemisen” kieltämisestä, siten kuin me sen ymmärrämme?

Sana sitten on kursivoitu tarkoituksella. Tässäkään ei tuomitsemista nimittäin kielletä. Päinvastoin on tärkeää ensin huolehtia siitä, että oma sydän on puhdas ja oma elämä kunnossa, ennen kuin voi olla luotettavampi apu toisille.

Mitä johtajuuteen tulee, toisin sanoen vain johtajalla, joka ”näkee”, on oikeus korjata – eli auttaa – muita. Vain näkevä voi olla luotettava. Muuten sokea taluttaa sokeaa. Lisäksi todennäköisyys, että näkevän johtajan motiivit ovat väärät, on pienempi. Oikea motiivi on tietysti lähimmäisen todellinen hyvä. Johtaja ei keskustele vaikeista asioista ilkeydestä, kateudesta eikä halusta pönkittää omaa asemaansa tai ”hyvyyttään”.

Äsken sanottiin, että vain tietyt kriteerit täyttävällä johtajalla on oikeus. Mutta onko hänellä velvollisuus?

Varmasti on, ainakin jossain tapauksissa. Jokainen voi kuvitella tilanteita, jossa johtajalla on suorastaan velvollisuus puuttua asioihin. Tarvitaan viisauden ja oikeudenmukaisuuden hyveitä näkemään milloin.

Armollisuus vai oikeudenmukaisuus?

Johtajan on oltava armollinen. Tämä on selvää. Havard painottaa tätä kirjassaan Virtuous Leadership: ”Johtajat ovat armollisia. He antavat helposti anteeksi. He eivät suvaitse pahuutta, vaan pyrkivät johtamaan pahantekijän sydämen kääntymykseen” (s. 105). Eihän Jeesuskaan tuominnut aviorikoksesta kiinni saatua naista, jonka hän pelasti lynkkaajien käsistä, vaan sanoi: ”Mene, äläkä tee enää syntiä.”

Valitettavasti käsite armollisuudesta ja anteeksiannosta on usein vesitetty. Seuraavassa pyritään palauttamaan näiden todellinen merkitys ja voima ja soveltamaan niitä johtajuuteen:

”Armollisuus ei tarkoita sellaisen käytöksen suvaitsemista, joka vahingoittaa ihmistä joko yksilötasolla tai kollektiivisesti. Johtajat esimerkiksi voivat joutua irtisanomaan työntekijöitä, joiden toilailut ja aktiviteetit vahingoittavat organisaatiota ja jotka eivät suostu parantamaan tapojaan. Johtaja, joka armoon vedoten ei poista vääriä ihmisiä vastuuasemista, ei osoita armoa niille, jotka tulevat kärsimään näistä päätöksistä. Hänen korkein velvollisuutensa on huolehtia organisaation ja siellä työskentelevien ihmisten hyvinvoinnista” (s. 105).

Johtajan on oltava armollinen, mutta johtajan on oltava myös oikeudenmukainen. Tämäkin on selvää. Johtajat johtavat luonteensa perustuvalla auktoriteetilla (auctoritas), mutta – jos tarve vaatii – eivät epäröi käyttää asemaansa kuuluvaa valtaa (potestas).

Armollisuus ja oikeudenmukaisuus

Armollisuutta ja oikeudenmukaisuutta ei voida erottaa ilman, että toinen (tai molemmat) niistä vesitetään. Tuomas Akvinolainen on varmasti oikeassa: ”Oikeudenmukaisuus ja armollisuus ovat niin läheisiä, että niiden tulisi aina esiintyä yhdessä: oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmaa, armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on sekasorron äiti.”

Kuten kaikessa tekemisessämme, meillä on taipumus luisua ääripäihin. Laidat on helpompia kuin keskitie. Tässä tapauksessa laidat olisivat joko ylituomitsevuus (armottomuus) tai ylilepsuus (epäoikeudenmukaisuus) eli asioiden painaminen villaisella silloin, kun ei pitäisi. Oikea asenne, keskitie, on armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden hyveiden yhtäpitävyys: ”armollinen oikeudenmukaisuus” tai ”oikeudenmukainen armollisuus”. Mutta se on vaikeaa.

Miten voimme varmistaa, ettemme sorru ääripäihin? Miten varmistaa, että tarkoitusperämme ovat puhtaat?

Nämä ovat käytännöllisiä kysymyksiä, joilla on käytännöllisiä vastauksia. Minulla on joitain ajatuksia ja kriteereitä, joita kannattaa seurata, mutta tämä kirjoitus on jo tarpeeksi pitkä. Niistä voidaan keskustella.

Yksi asia on varma. Vastaus kirjoituksen otsikkoon on: ”Ei kumpikaan, kiitos.”

Lisää aiheesta:

• Hyvä johtaja lepää ja hoitaa samalla työt
• Hyvä johtaja ohjaa itse ajatuksiaan
• Hyvä johtaja lukee, nauttii taiteista
• Miksi hyvä johtaja on hyvejohtaja?