Pastorin seksiskandaali
Don Quijote antaa tuoreen näkökulman ilmiöön nimeltä mediapastorin seksiskandaali. Molempia yhdistää niiden naurettavuus ja surullisuus. Mutta saako vakaville asioille nauraa?
Nokian entisen kirkkoherran, sittemmin oman kirkkokunnan perustaneen Markku Koiviston viimeiset vaiheet ovat antaneet vahvistusta sille yleistyneelle käsitykselle, että herätyshenkisellä kristillisyydellä on ongelmia suhteessa seksuaalisuuteen. Koivisto tunnusti olleensa sopimattomassa sukupuolisuhteessa miespuoliseen henkilöön. Samalla tuli julki tietoja, joiden mukaan kyse ei olisi ollut vain yhdestä kerrasta ja yhdestä henkilöstä.
Ristiriita julistuksen ja tekojen välillä oli vakava. Eikä kyseessä ole vain yksittäinen tapaus, vaan toisinto amerikkalaisista esikuvista: mediapastori kärähti prostituutiosta/homoseksistä/ahdistelusta. Esitän ilmiöön yhden, melko vapaana assosiaationa syntyneen näkökulman.
Ihan ensiksi kuitenkin pieni tunnustus koskien omaa lähtökohtaani. Isäni toimi koko aikuisen ikänsä helluntailaisena saarnaajana, joten sain lähietäisyydeltä seurata hänen ja muiden saarnamiesten elämää. Rehellisyyden nimissä haluan sanoa, että opin tuntemaan sitoutuneita, esimerkillisiä ja vastuuntuntoisia miehiä ja naisia. Näen suuren eron tämän terveen, elinvoimaisen kristillisyyden ja sen vääristymien välillä. Median välittämään herätyskristillisyyden kuvaan uskova saattaa katsoa asiaa toisin.
Mutta tapaus Koivisto on olemassa. Ja tunnen vastaavanlaisia tapauksia, jotka eivät koskaan päätyneet lehtien otsikoihin. Vasta media tekee tapauksesta julkisen, mutta saarnamiehellä on aina oman yhteisönsä sisällä julkinen rooli. Siksi ilmiö ei rajoitu vain niihin tapauksiin, jotka tulevat julki laajalle yleisölle.
Toisaalta piispan (tai pastorin) julkinen avioeroskandaali ei automaattisesti kuulu samaan kategoriaan. Avioero on murheellinen asia, mutta mediapastorin seksiskandaali siitä tulee vasta, jos asiaan liittyy peittelyä, valehtelua ja kaksoiselämää.
Näitä pohtiessani kävin katsomassa Raila Leppäkosken Ryhmäteatterille sovittaman näytelmän "Don Quijote". Miguel de Cervantesin vuosina 1605-1615 ilmestynyt alkuperäinen romaani – jota näytelmäsovitus hyvin pitkälle seuraa – on kaiken muun ohessa tutkielma hyveistä, niistähän muinaisen ajan ritariromaanit kertoivat. Ja juuri noiden tarinoiden ylistämän hyveellisyyden vallassa väitetään Don Quijote Manchalaisen toimineen. Paitsi, että kaikki tiesivät hänet pähkähulluksi.
Mukana kulkee Sacho Pancha, joka näkee isäntänsä hulluudessa mahdollisuuden paremman elintason saavuttamiseen. Kansanomaisia sananlaskuja lateleva ja elämän yksinkertaisia nautintoja arvostava aseenkantaja asetetaan ritarihyveitä tavoittelevan haaveilijan vastapariksi.
Hyveitä – erityisesti urhoollisuutta – tavoitellessaan vaeltava ritari epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten raadollisuutta eikä tunnusta ihmissuhteissa vallitsevaa inhorealismia. Osoittautuu, että hyveistä on pelkkää harmia, jos maailmankuva on harhainen.
Sancho Pancha nimeää tuulimyllyjä vastaan taistelevan ja toistuvasti turpiin saavan isäntänsä ”surullisen hahmon ritariksi”. Vesa Vierikon näyttelemässä hahmossa yhdistyvät herkällä tavalla hulluus ja ylevyys, sydäntä raastava maailmantuska ja koomisuus.
Don Quijote antaa tuoreen näkökulman ilmiöön nimeltä mediapastorin seksiskandaali. Yksi yhtymäkohta näiden välillä on koomisuus, naurettavuus. En ole ennen ajatellut asiaa tältä kannalta, sillä olen pitänyt ainakin Markku Koiviston tapausta ennen kaikkea surullisena.
Mutta eivätkö surullisuus ja koomisuus olekin vaihtoehtoisia näkökulmia samaan ilmiöön? Jari Tervo lausui eräässä haastattelussaan, että ”kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä”. Ajatus on kyyninen, mutta siinä on totuuden siemen.
Mediapastori-ilmiön selitystä voidaan etsiä taustalla olevasta maailmanselityksestä. Ritariromaanien maailmassa vallitsevat toisenlaiset lainalaisuudet kuin todellisuudessa. ”Vai oletteko koskaan kuulleet vaeltavasta ritarista, joka olisi maksanut sakkoja, arvonlisäveroja tai parkkimaksuja?” (näytelmää muistinvaraisesti siteeraten).
Saarnamiehen pähkähulluus alkaa siitä, kun oma yhteisö eristetään tai eristäytyy ympäröivästä maailmasta ja sen lainalaisuuksista. Raamatusta tehdään keppihevonen oman auktoriteetin pönkittämiselle. Sen kertomuksiin vedoten luodaan itselle ja yhteisölle maailmankuva, josta tulee todellisempi kuin Suomesta vuonna 2011. Vastoinkäymiset reaalimaailmassa selittyvät lukemalla valittuja sananpaikkoja, joilla tilkitään oman maailmankuvan aukkokohdat.
Kirkot, joilla on reaalipoliittinen yhteys ympäröivään yhteiskuntaan, ovat tämän manchalaisen kristinuskon näkökulmasta ihanteensa menettäneitä porttokirkkoja. Siksi perustetaan oma, puhtaampi ja samalla helpommin käsiteltävä kirkko, jota eivät piispan varoitukset voi saavuttaa.
Toinen yhtymäkohta Don Quijoten ja mediapastori-ilmiön välillä osoittaa samaan suuntaan. Urotekoja varten on tarpeen lähteä kauemmas omasta kylästä. Eihän kukaan ole profeetta omalla maallaan. Amerikkalaisten skandaalipastorien organisaatiot ovat olleet helposti erillään paikallisten seurakuntien ja yhteisöjen valvonnasta, koska Yhdysvallat on suuri maa.
Markku Koivisto teki tiiminsä kanssa matkan brasilialaiseen menestyskirkkoon viime pääsiäisenä. Markku Koivisto oli järjestetyn konferenssin pääpuhuja, kuten matkasta tehty video kertoo. Ellei videon kertoma tarina olisi julkinen ja osa Nokia Missio Churchin omaa julkisuuskuvaa, tuntuisi pahalta viitata siihen, niin paljastava se on. Maailmalla tehdyt uroteot toimivat kahteen suuntaan. Ne lisäävät kannatusta kotona ja ne vahvistavat ritariromaanien totuusarvoa maailmalla.
Raamattu ei ole mikään ritariromaani. Sen monimuotoisuus ja vuosisatainen syntyhistoria itsessään estää – tai sen tulisi estää – hirttäytymisen maailmankuvallisiin yksityiskohtiin. Jeesus, kuten moni muukin Raamatun profeetta ja opettaja, kyllä varoittaa samastumisesta ympäröivän yhteisön arvoihin, mutta varoituksen tarkoituksena on johtaa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin ritariromaanien haavemaailmaan. Kaiken tulee perustua totuuteen rakkaudessa.
Yhtymäkohtien lisäksi on erojakin. Don Quijoten hahmo on koomisuudessaan sympaattinen, jopa rakastettava. Hänen epäonnensa herättää syvää myötätuntoa. Johtuisiko se juuri siitä, että hänen perimmäisenä motiivinaan kaiken epäkäytännöllisyyden ja typeryyden takana näyttäisi kuitenkin olevan rakkaus ja kunnioitus, siis aidot hyveet?
Sen sijaan mediapastorin seksiskandaali herättää paheksuntaa, varmasti myös vahingoniloa. Ne kertovat papistoon ja kirkkoihin kohdistetuista odotuksista, myös niiden yhteiskunnallisesta asemasta ja aseman tuomasta vastuusta. Samalla reaktiot kertovat rakkauden ja kunnioituksen puutteesta, hyveen puutteesta. Pastori ei jaksanut uskoa itse rakentamaansa maailmankuvaan, vaikka odotti sitä seuraajiltaan. Petos vie sympatiat.
Vakaville asioille ei pitäisi nauraa. Silti juuri niin tehdään koko ajan. Huomaan etsiväni tilaa hyväntahtoiselle, myötätuntoiselle naurulle. Muuten jäljelle jää vain surua ja vihaa.
Kirjoittaja Arto Antturi toimii Helsingissä Vanhan kirkon kappalaisena. Hän kuuluu Global Leadership Summitin (glssuomi.fi) suomalaiseen koordinaatioryhmään ja on ollut tuomassa tapahtumaa Suomeen.Lisää aiheesta:
- Abortti ja poliittinen korrektius
- Ihmiskauppa on hyvää bisnestä
- Paluu hyvepolitiikkaan, osa 4: Poliitikon yleisin kuolinsyy
- Johda ihmistä – Teologiaa johtajille
Arto Antturi,
”Huomaan etsiväni tilaa hyväntahtoiselle, myötätuntoiselle naurulle”
Kyllä mielestäni tiivistit oikein kirjoituksesi. Jason luki enemmän.
Jobia lohduttamaan tulleet ystävät olivat Jumalan ”juonessa” mukana kun he näkivät Jobin tilan. Itku oli äänekästä ja vaatteet riekaleina järkytyksestä. He istuivat Jobin kanssa maassa puhumatta sanaakaan, seitsemän päivää ja yötä. Eli olivat Jumalan työtovereita, kunnes … aukaisivat suunsa. Alettiin hoitamaan ihmistä. Ei ymmärretty, että katoavan kerroksen kuntoutuminen tapahtuu kun katoamaton kohtaa Jumalan avun. Näin on tänäänkin. Allergiaan annetaan antihistamiinia, muttei kehoiteta olla syömättä pähkinöitä, jotka allergian aiheuttaa.
Kun Jumala lähestyi Daavidia Naatanin kautta. Se sai aikaan pelkkää itkua ja katumusta siinä laajuudessa kuin lankeemus oli tapahtunut. Kaikki tiesivät Daavidin kaksinkertaisen lankeemuksen ja missään ei ole vihjettä, että ”kyllä se siitä” -suhtautumista olisi osoitettu. Daavidin "tuhkaläjässä" istuminen muuttui vasta, kun lapsi kuoli. Oli tuska vieraana koko ajan, ei huumori!
Jasonin todistajien ketjuuntuma kertoo, mitä tässä maailmassa on aina tapahtunut ja tapahtuu koko ajan ja esimerkiksi tuore Strauss-Khan skandaali kuvaa asioiden erilaisuutta. Kuvaa myös niiden pysyvyyttä ja koskaan korjattavuutta, koska ne eivät ole Herran Huoneen ”heiniä”.
Kirja Taivaallista seksiä (kirjan kirjoittajien nimiä en nyt muista) antaa mielestäni kattavan kuvauksen suhtautumisesta seksuaalisuuteen kirkkohistoriallisesta näkäkulmasta tarkasteltuna. Kirja osoittaa, kuinka kompleksista eri kirkkokuntien suhde seksuaalisuuteen on ollut ja näyttää olevan edelleen. Valitettavasti seksiskandaalit eivät ole vain joidenkin herätysliikkeiden ongelmakenttää, vaan myös esim. katolisen kirkon. Entä Luterilainen kirkko Suomessa, joka kansankirkkona edustaa vaikenemisellaan ja mukautumisellaan sekulaaria yhteiskuntaamme niin pitkälti, että ns. kirkon ääni jää kuulumattomaksi, jos sitä yleensä on edes olemassa?
Se, mitä Koiviston tapauksesta ilmiönä tulisi tehdä johtopäätöksinä olisi mielestäni se, että kaikki sellainen hengellinen leiriytyminen, joka personoituu yhden henkilön ympärille tulisi aina torjua. Pari päivää sitten tapasin kuntosalilla Nokia Mission entisen pastorin, joka on nyt niiden viiden irtisanotun pastorin joukossa, jotka joutuivat lähtemään taloudellisista syitä, kun skandaalin myötä rahantulo tyrehtyi. Palkkalistoilla on nyt kolme pastoria. Lisäksi ns. lähetystyö on kokenut kovia, kun kaiketi orpokojeja ym. on jouduttu lakkauttamaan rahan puutteen vuoksi. Jää miettimään, kenellä on moraalinen ja juridinen vastuu tästä kaikesta.
Kiitos Arto kirjoituksestasi. Kyllä näitä ilmiöitä kannattaa avoimesti tarkastella ja pyrkiä oppimaan, ettei samat mokat jatkuvasti toistuisi.
Kiitos kommenteista, ja kiitos Jasonille tarkasta lukemisesta. Uskon siihen, että Koiviston tapaus on todella vahvistanut yleistynyttä käsitystä, että herätyshenkisellä kristillisyydellä on ongelmia suhteessa seksuaalisuuteen. Nähdäkseni tällainen yleinen käsitys on olemassa ja jokainen skandaali vahvistaa sitä. Ihan toinen juttu on se, että oma kokemukseni herätyshenkisestä kristillisyydestä on pääosin hyvin myönteinen, enkä pidä median luomaa kuvaa oikeudenmukaisena.
Siksi tartuin mielenkiinnolla pyyntöön kirjoittaa jotain aiheesta. Reijo Mänttäri puuttuu kyllä oikeaan asiaan, kun kirjoittaa, että toisen lankeemuksella ei pidä ilvehtiä. Olen pahoillani, että kirjoitukseni sai sellaisen sävyn. Sitä en todella tarkoittanut, kuten Jasonkin huomauttaa.
Kirjoitukseni aihe ei ollut Markku Koiviston lankeaminen, vaan mediapastorin seksiskandaali ilmiönä. Ilmiöstä on tosin vaikea puhua ilman riittävän kouriintuntuvia esimerkkejä, siksi Koiviston tapaus on esillä.
Olen todellakin surullinen Koiviston puolesta, eikä ole oikein lyödä lyötyä. Silti on äärimmäisen tärkeää pohtia ilmiötä yksittäisen tapauksen takana. Tällainen skandaali suorastaan vaatii sitä. Niille, joilla ei ole sympatioita herätyskristillisyyden suuntaan, tuskin on tarvetta pohdintaan. Tapaus vahvistaa ennakkokäsityksiä ja antaa vettä myllyyn. Itse en haluaisi jättää asiaa siihen, vaan on mentävä päin. Miksi näin käy yhä uudelleen? Löytyykö yhdistäviä tekijöitä? Onko taustalla piirteitä, jotka suorastaan johtavat tällaisiin skandaaleihin?
Kuten kirjoitin, näitä miettiessäni menin katsomaan Ryhmäteatterin Don Quijoten, enkä voinut välttää siellä syntyvää oivallusta. Kun ryhtyy taisteluun tuulimyllyjä vastaan, lopputulos ei voi olla onnellinen. Maailmaa vastaan taisteleva kristillisyys ei saa langeta omahyväisyyteen, valheellisuuteen eikä ainakaan toisten ihmisten hyväksikäyttöön. On pysyttävä kiinni totuudessa. On katsottava ympäröivää maailmaa realistisesti. Tosiasioista irtaantuvat maailmankuva näyttää vahvistavan yhteenkuuluvuutta, mutta tosiasiassa kylvää yhteisön sisään sairautta.
Kristillisen uskon alkuperäinen voima on ollut vahvassa todellisuudentajussa, johon on liittynyt kyky nähdä asioiden tuolle puolen. Kun näistä yksi tai toinen – arkirealismi tai eskatologinen toivo – häviää, kirkko alkaa rapistua. Siksi kristittyjen pitäisi aika voimakkaasti tarttua siihen opetukseen, minkä tällainen skandaali antaa. Täydellisen hylkäämisen tai asian vakavuuden sivuuttavan säälittelyn välillä täytyy olla kolmas tie. Don Quijote on koskettava ja syvästi inhimillistä elämää ymmärtävä teos, joka tarjosi minulle tämän kolmannen tien.
Hyvä Reijo Mänttäri,
Tarkoitin kommenttini lähinnä yleiseksi kysymykseksi johtajien ja seksiskandaalien suhteesta. Tällaisia lankeemuksia tapahtuu johtajille säätyyn katsomatta. Mieleen tulevat esimerkiksi Kanerva, Juhantalo, Clinton, Martin Luther King, Ingmar Bergman – ja monia muita.
Kirjoituksensa lopussa Antturi epäsuorasti paheksuu Koivistoa riepottelevia medioita ja henkilöitä, jotka tekevät sen "vahingonilosta". Lisäksi Antturi kirjoittaa, että pitää tapausta "ennen kaikkea surullisena", mutta etsii tilaa "hyväntahtoiselle, myötätuntoiselle naurulle". Itse en tulkitse, että Antturi pilkkaisi Koivistoa. Päinvastoin.
En ole varma, uskooko Antturi itse yleistä käsitystä, että "herätyshenkisellä kristillisyydellä on ongelmia suhteessa seksuaalisuuteen". Ainakin hän antaa ymmärtää, ettei se ole kaukaa haettu. Itse epäilen sitä. En tunne tutkimuksia ja media kärsii hienoisesta uskottavuuspulasta uutisoidessaan uskontoon liittyvistä asioista.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että kytkös on pitkälti myytti. Se saattaa olla rinnastettavissa muihinkin samantapaisiin myytteihin, kuten siihen, että katolisen kirkon papit syyllistyisivät muita enemmän pedofiliaan. Tilastojen valossa päinvastainen näyttäisi pitävän paikkansa. Alla ote filosofi Lauri Järvilehdon artikkelista "Otsikossa asuu tilastoharha".
"[S]uhteutettuna valtaväestöön tilastosta voi päätellä, että katolisen kirkon pappien keskuudessa seksuaalirikokset ovat noin 5-25 kertaa valtaväestöä harvinaisempia.
Toki kirkkojen on kannettava vastuunsa, erityisesti jos ne syyllistyvät salailemaan tällaisia tapauksia – niin kuin on koulujen, kyläyhteisöjen ja ihan tavallisten perheidenkin. Kirkoilla on erityisesti eettisesti vastuullinen rooli, ja siksi on tärkeää, että esiin tulleet tapaukset on nostettu yhteiseen keskusteluun. Asioita tulisi kuitenkin tarkastella oikeissa mittasuhteissa median sosiaalipornahtavan otsikkoräiskinnän sijaan."
http://ajattelunammattilainen.fi/2010/05/12/otsikossa-asuu-tilastoharha/
Samaan hengenvetoon pitää sanoa, että on pahempaa silloin kuin nimenomaan pappi syyllistyy sellaiseen. Sama periaate kuin poliisi, joka ajaa kännissä.
Jason Lepojärvi,
Uskon, että tässä yhteydessä voidaan Koiviston tapausta nimittää lankeamukseksi. Jos Koivisto olisi ollut peittelemättä asiaa, siihen olisi voitu lisätä "…heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, …" ja sellaisten loppu on kadotus, kirjoittaa Paavali filipilläisille.
Jos asiaa lähestytään tämän päivän vallitsevassa ja suosituimmassa hengessä, siihen ei voida ottaa kantaa Raamatun pohjalta. Myös skandaalisanan merkityksen erittely on väheksymistä asian yhteydessä Iankaikkisuuteen, yhtälailla kuin nauraa Koivistolle ja Don Quijotelle ja vaivata "sankarit" samaan taikinaan, nimeltä "huumori".
Mikä siinä muuten on, että johtajien (säädystä riippumatta) urat tyssää niin usein seksiskandaaliin?
Uskon, että erityisesti johtajat kohtaavat kahden vaaran puristuksen: Yhtäältä ulkoa osoitetaan lisääntynyttä kiinnostusta ("valta on seksikästä"), toisaalta sisällä itää vääristynyt itseriittoisuus ("minuun pätevät eri säännöt").
Johtaja, joka siinä ristiaallokossa tyylikkäästi luovii ja välttää ulkoiset ja sisäiset karikot, ansaitsee kyllä kaiken kunnioituksen!
P.S. Oli tärkeä huomioida, että "seksiskandaali siitä tulee vasta, jos asiaan liittyy peittelyä, valehtelua ja kaksoiselämää". Seksi on jotakin hyvää eikä se itsessään aiheuta skandaalia, joten seksiskandaali on vähän harhaanjohtava sana.
Markku-Koivisto-tapaukset eivät tule huumorilla hoidetuksi.
Niissä ei ole mitään naurettavaa, niinkuin ei missään lankeemuksessa, edes paimenen.
Surullista se on ja surutaloon kehoitetaan mielummin menemäänkin.
Naurettavuus nivoutuu "coprus permixtum'iin" muttei mielestäni Jumalan Seurakuntaan, jossa kehoitetaan olla erillään "…tai tyhmää lorua tai ilvehtimistä, jotka ovat sopimattomia, vaan paremmin kiitosta"
(Ef. 5:4).
Kiitos kirjoittajalle taitavasta rinnastuksesta. En ole tutustunut Koiviston tapaukseen, mutta olen hieman tarkemmin seurannut Ted Haggardin uudelleen nousua johtavaan asemaan, siinä missä Ilkka Kanervankin karisman riittävyyttä luottamustehtävänsä toimittamisessa.
Sanotaan, että kansa valitsee näköisensä johtajan. Suomalaiset ovat pitkämielistä kansaa, mitä tulee hasardeihin. Uskomme, että pieni- tai laajempikin luottamuspula ei ole laajeneva ominaisuus, Juhantalo nostettiin takaisin johtajaksemme kohtuu nopeasti menneinä vuosina. Arvostan suomalaisten myötämielisyyttä ja asialinjaa.
Samaan hengenvetoon arvostan viisasta harkintaa ja rohkeutta puuttua asioihin, kun kyseessä ei ole enää yksittäinen virhe tai kapeutuneesti vaikuttava piirre. Jos johtavassa asemassa oleva henkilö itse ei arviointiin kykyne, on ympärillä olevien syytä harjoittaa kokonaiskuvan kartoittamista.
Ted Haggardin arvostelijat toivat esiin, että vaikka virheille sinänsä voi löytyä ymmärrystä, anteeksiantoa ja myötämielisyyttä, on tervettä pohtia johdettavan asemasta käsin haluanko tulla johdetuksi ja antaa samalla johtajalle kuuluvan vallan henkilölle, joka elää päämäärätietoisesti kaksoiselämää. Itse haluan harjoittaa valinnan vapautta ja valita johtajakseni, olipa tämä millä elämän osa-alueella tahansa, henkilöitä, jotka kykenevät terveeseen itsearviointiin ja hyveiden laaja-alaiseen soveltamiseen. Ei ole häpeä astua alas johtavasta asemasta oma-aloitteisesti, se on rohkeutta.
Monia hyviä ja intuitiivisia ajatuksia!
Yksi kappale jäi kuitenkin avautumatta. Amerikkalaisista skandaalipastoreista tehdään hyppy Brasiliaan ja siellä kuvattuun videoon, joka "on paljastava". En oikein käsitä miten Brasilia-kappale liittyy jutun intentioon ritariromaanista. Voisitko vielä tarkentaa mitä näet tuossa videossa ja mikä on rinnakkaista Don Quijoten?
Kiitos ajatuksia herättävästä kolumminista, Kirkkokin on valtavien paineiden ja odotusten kohde, ja kaiken lisäksi eri suuntiin. Vanhakantaiset haluaisi palata taaksepäin, ja uudistajat veisi sallivampaan suuntaa. Jokainen tökkää sormensa itselleen mieluisaan kohtaan raamattua, ja löytää ehdottoman totuuden.
Ulkoiset tunnukset, -käytös ja kiihko on nousut päällimmäiseksi, Mooseksen laeista on tullut lyömäase. Ei kokonaisuudesta, vaan niistä kohdista mitkä passaa kenenkin omiin arvomaailmoihin.
Monissa uskonnoissa on Mestarinsa, kristinuskossa Jeesus on kiistaton Mestari, Jeesushan arvosteli ulkoista uskoa ja opetti sisäistä kehittymistä mm. "Taivaanlintuja ei voi estää päänsä pällä lentämästä, mutta niitä voi estää pesimästä päähän". Vuorisaarnaan kiteytyy oikeastaan koko kristinusko, teot, ajatukset ja tekemättömät teot, omien ajatusten hallinta. Myös itämaisissa filosofioissa ajatustenhallinta on tärkeimpiä asioita, sen kehittyminen ohjaa ihmistä. Tämä on myös hyvejohtajuuden perusta. Buddhaa, Jeesusta, Zarathustraa, Kungfutsea… voi pitää hyvejohtajuuden oppi-isinä. Hyveen perustat on monillakin uskonnoilla samankaltaiset.
Tämä nyt karkasi hieman Nokian Markku Koiviston jutusta, mutta kiihko sokaisee ja sitä voi torjua omanmielenhallinnalla, johon kristinuskostakin löytyy eväitä.