Kotiäitiys: johtamisen erikoiskurssi

Paras koulutukseni tähän arvostettuun ammattiin ei kuitenkaan tullut Suomen 90-luvun alussa ainoasta elokuvaohjaajan oppilaitoksesta eli Taideteollisesta Korkeakoulusta. Varsinaiselle tiimijohtamisen erikoiskurssille pääsin jo ennen opintojani valitessani kolmeksi vuodeksi kotiäitiyden.”

Elokuvaohjaajan työ on johtamisen näköalapaikka. Ihmiset tulevat alaisuuteni keikkatyöhön, ja koska jokainen hyvin hoidettu keikka merkitsee mahdollisuutta uuteen keikkaan, tulevat he vahvalla alamaisasenteella. He tulevat palvelemaan.

Minulla on valta kohdella heitä orjinani tahi asiantuntijoina. Uskokaa tai älkää, mutta molemmat kulttuurit yhä elävät Suomen elokuvamaailmassa. Minä en itse sitä halunnut uskoa, kun kuulin, miten törkeän alistamisen kohteeksi ihmiset ovat valmiit asettumaan saadakseen töitä alalla.

Minua ei koskaan ole kiinnostanut valta. Olen löytöretkeilijä enkä saa ammatillista nautintoani siitä, että asiat tapahtuvat ennalta suunnitellun mukaisesti, vaan erityinen tyydytyksen tunne syntyy elämän tarjoamista lahjoista – ja mikäs lahja se enää on, jos sen on itse pyytänyt.

Kun lavastaja tiimini jäsenenä saapuu kysymään, millaiseksi olen Lauran huoneen ajatellut, vastaan hänelle, etten ole ajatellut. Hänen ilmeensä on mahtava. Hänen silmiinsä herää uteliaisuus ja innostus: hän on minun asiantuntijani, joka saa ja jonka täytyy tarjota oma näkemyksensä minun reagoitavakseni. Se, mikä on minulle itsestäänselvyys (eli että haluan häneltä asiantuntijuuden, en alaimaisuutta), on puolestaan hänelle lahja.

Paras koulutukseni tähän arvostettuun ammattiin ei kuitenkaan tullut Suomen 90-luvun alussa ainoasta elokuvaohjaajan oppilaitoksesta eli Taideteollisesta Korkeakoulusta. Varsinaiselle tiimijohtamisen erikoiskurssille pääsin jo ennen opintojani valitessani kolmeksi vuodeksi kotiäitiyden. Neljän pienen pojan tarpeiden ja vaatimusten kanssa painiskellessani sain ja jouduin tutustumaan omiin rajoihini ja niiden kunnioittamiseen. Heidän kanssaan opin elokuvaohjaajan työssä välttämättömän organisointikyvyn, joka ei taiteilijaluonteelleni ollut laisinkaan luontaista.

Tärkein johtamisen taidoista on vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa. Ilman sitä ei voi saada kanssaihmisen asiantuntemusta käyttöönsä. Sitähän äitiys pohjimmiltaan on: ainutkertaista kanssakäymistä, jossa molempien panos on yhtä arvokas, vaikka molemmille onkin selvää, kuka tanssissa vie.

Tietenkään tutkintotodistusta äitiyden johtamiskurssista ei missään työpaikassa ole kysytty nähtäväksi. Yhteiskuntaamme vaivaa ”kadonnut äitiys”.

Naisten ”emansipoituminen”on merkinnyt onnistunutta ryntäystä miesten valtapiireihin ja sillä on ollut positiivinen vaikutus johtamiskulttuurin monipuolistumiseen. Siitä huolimatta yhteiskuntamme on ajautunut tällä rahan mahdin aikakaudella vääjäämättä kohti henkistä rappiotaan. Se ilmenee monella alueella ahneuden ja itsekkyyden loputtomina variaatioina, mutta selkeimmin yhteiskunnan tila tulee aina esiin sen heikoimman lenkin eli vähäosaisten kautta.

Olen mieheni kanssa perustanut ammatillisen perhekodin ja olemme vastaanottaneet kotiimme asumaan huostaanotettuja lapsia. Niin meillä oli jo kaksikymmentä vuotta aiemminkin. Tässä välissä on tapahtunut muutos, joka näkyy yllättävällä ja reaktiota vaativalla tavalla. Neljästä meille saapuneesta pojasta kolmella oli tullessaan ADHD-diagnoosi ja kahdella lääkitys. Aiemmin ei tuollaista ”sairautta” ollut olemassakaan.

Kun nyt olemme asiaan perehtyneet, on tullut esiin järkyttävä kehityssuuntaus. Aikoinaan huonosti käyttäytyvälle lapselle annettiin selkään tai hänet muutoin painettiin voimalla kuriin. 70-luvun tasa-arvon vuosina alettiin huonosti käyttäytyviä lapsia siirtää pois omasta kasvuyhteisöstään tarkkailuluokille. Nyt rahan mahdin puhuessa ja kautta aikoin suurimman elintason velloessa, ei tuollaiseen eristämiseen enää ole rahaa – eikä ilmeisesti tahtoakaan inkluusioihanteiden vallattua kasvatustendenssit. Niinpä huonosti käyttäytyviä lapsia ei enää hakata eikä eristetä. Nämä lapset, joita on koko ajan lisääntyvä määrä, diagnosoidaan sairaiksi ja heille tarjotaan lääkitys, jonka pitäisi tehdä heistä yhteiskunnalle kelpo kansalaisia.

Mitään kaksinaismoralistista tuskaa ei näytä kärsivän aikuisyhteisö, joka ehdottomasti kieltää huumeiden käytön, mutta sallii lasten tajunnan hämärryttämisen huumepohjaisen lääkkeen avulla. Jos siis tukistat lastasi, voit joutua oikeuteen, mutta jos syötät lapsellesi asiantuntijoiden suosittelemaa huumelääkettä, toimit yhteiskunnan toivomalla tavalla. Kuka tähän vaatimukseen herkimmin vastaa? Meidän kokemuksemme mukaan altteimpia huumelääkityksen hyväksyjiä ovat yksinhuoltajaäidit. He eivät pärjää yksin tässä emansipoituneen naisen kovien vaatimusten maailmassa, josta sukupolvien mallit ovat katkenneet.

On asioita, joista meillä ihmisillä pitää olla moraalinen näkemys edes keskustelematta siitä, saavutetaanko lyhytaikaista hyötyä. Lapsen hoitaminen huumeilla on rikos ihmisyyttä vastaan. Olemmeko tulleet siihen pisteeseen, että kadonnut äitiys täytyy kaivaa ylös haudastaan? Onko ihminen edes biologisesti olento, joka on tarkoitettu kasvattamaan ja elättämään jälkeläisensä yksin, saati sosiaalisesti? Kuka muodostaa ja miten yhteiskuntamme arvot? Olemmeko valinneet tämän itsekkyyden ja yksinäisyyden, josta emme muka selviä ilman lääkevuoria? Onko tällä kehityssuunnalla mitään tekemistä elintason kanssa?

Minä olen saanut palkintoja ja mediahuomiota urastani runsaasti. Olen siis yleisten mittareiden mukaan onnistunut yhteiskuntamme miehisellä areenalla. Silti mikään palkinto tai onnistunut työsuoritus ei voita voimallisuudessaan niitä ainutkertaisia äitiysmuistoja, jotka liittyvät kolmen biologisen lapsen synnyttämiseen, imettämiseen ja vuorovaikutukselliseen kohtaamiseen läpi elämän. He ovat suurin ja elinvoimaisin ihme elämässäni, ihme joka elää ja uudistuu edelleen kuolemaani saakka.

Minun ei tarvitse edes soittaa aikuisille pojilleni, sillä saan heihin tunneyhteyden jo ajatuksen avulla. Rakkaus on elävä voima. Pieni esikouluikäinen keijukaiseni sanoi eräänä päivänä: ”Äiti, mulla ei oo sua koskaan ikävä vaikka sä oot matkalla, koska me ollaan aina yhdessä sydämessämme!”

Eläköön äitiys, johtamisen erikoiskurssi!

Kaija Juurikkala

Kirjoittaja Kaija Juurikkala on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kotiäiti.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€