Rohkeus eli taito ottaa iskuja vastaan

Elokuva-analyysi toimintapätkistä Real Steel (2011) ja Redbelt (2008). Elokuvia yhdistää niiden Rocky-hetket: tilanteet, joissa päähenkilöiden uskollisuutta omalle kutsumukselle koetellaan. Edes hyveellinen mies tai nainen ei selviä yksin, rohkeimmankin tahto horjuu toisinaan.

Sydäntämme liikuttaa, kun näemme altavastaajan nousevan voittoon vastoinkäymisistä huolimatta; kun kova työ palkitaan ja uusi sankari nousee esiin. Kuka ei voisi väittää iloitsevansa Rocky Balboan puolesta, kun hän taistelee vastustajaansa sekä omaa ja muiden epäkunnioitusta vastaan? Hän ei ehkä voita lopussa itse ottelua mutta hän voittaa oman itsensä ja muiden kunnioituksen.

Mutta miksi ottelijat ottelevat, kamppailijat kamppailevat?

Rocky ilmaisee asian tyylilleen uskollisena varsin lyhyesti: ”I've got some stuff in the basement.” Kellarissa on petoja. Nämä pedot sanovat, että sinusta ei ole mihinkään, et ansaitse omaa etkä toisten kunnioitusta. Päämääränä ei ole voitto vastustajasta, vaan voitto itsestä, itsekunnioituksen saaminen. Ja tämä tulee vain kärsimyksen, harjoituksen ja kokemuksen kautta. Epäonnistuminen ei ole yhtä kuin häviö ottelussa: epäonnistuminen on valahtamista itsesääliin, omasta inhimillisestä kutsumuksesta luopumista. Maailma on kova paikka ja takoo sinun inhimillisyytesi ja itsekunnioituksesi lattiaan, jos sitä ei vastusta.

Rocky jälleen: ”It's not about how hard you hit, but how hard you can get hit and still keep moving forward.” Rocky ei ole mestari, koska hän voittaa otteluita. Rocky on mestari, koska hän ei koskaan anna periksi. Hän ottaa iskut vastaan ja jatkaa eteenpäin.

Voisimme kutsua Rocky-hetkiksi tilanteita, joissa uskollisuuttamme omalle kutsumuksellemme, meidän rohkeuttamme, koetellaan. Vaihtoehtoja on kaksi: joko jatkamme rohkeasti, vaikka maailman iskut olisivat kuinka kovia, tai sitten nikellymme niiden vaikutuksesta, vajoamme pohjalle ja annamme periksi.

Kahdessa viimeaikaisessa kamppailulajien maailmaan sijoittuvassa elokuvassa tarkastellaan, kuinka päähenkilöt ottavat iskuja vastaan. Toisessa päähenkilö kohtaa toinen toistaan vaativampia Rocky-hetkiä, toisessa taas päähenkilön Rocky-hetki on jo mennyt ja hän on vajonnut pohjalle.

David Mametin käsikirjoittama ja ohjaama Redbelt (2008) tuli Suomessa suoraan videolle ja on varmaankin jäänyt suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi. Sääli. Mamet on Yhdysvalloissa varsin kuuluisa näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen yksinkertainen ja riisuttu tyylinsä tekee hänestä art house -ohjaajan monien katsojien mielessä. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta hänen monipuolisille elokuvilleen. Mamet on ollut jo vuosia jujutsun harrastaja ja Redbeltissä hän vihdoin tutkiskelee sitä, mistä kamppailussa on kyse.

Redbeltin päähenkilö on jujutsun periksiantamaton mutta vaatimaton opettaja, Mike Terry (Chiwetel Ejiofor). Hänen periaatteensa ovat vahvat, ja hänen päättäväisyytensä vielä vahvempi. ”I do not teach people to win, I teach them to prevail”, hän sanoo. Hän on entinen sotilas, joka kouluttaa sekä poliiseja että sotilaita voittamaan, ei otteluita, vaan elämässä.

Mutta onko hän itse voittanut? Hän kituuttaa pitämällä pientä dojoa, jossa käy fanaattinen mutta köyhä joukko oppilaita. Osa vuokristakin maksetaan vaimon kukkarosta. Maksettuja otteluita hän ei ottele, koska se korruptoi. Vaimokin valittaa: millä kamppailijan perhe elää, kun tämä haluaa vain pysyä puhtaana?

Maailma kiristää ruuvia Miken ympärillä yhä tiukemmalle. Eräänä iltana sisään dojoon hoippuu lääketokkurainen asianajaja Laura (iki-ihana Emily Mortimer), joka tarttuu vahingossa Miken tähtioppilaan virka-aseeseen ja täräyttää salin ikkunan rikki. Sekä poliisi että Mike päättävät painaa asian villaisella, jotta Laura ei joutuisi vaikeuksiin. Hyveellistä ehkä, mutta tästä alkaa tapahtumasarja, joka venyttää Miken rohkeuden äärimmilleen, ja sen ylitse.

Lasin korjaamiseen tarvitaan rahaa, joten Mike joutuu menemään hattu kourassa vaimon rikkaiden veljien luo, jotka pyörittävät vapaaotteluita telkkarissa. Vaimon veljen baarista löytyy kuitenkin riitaa haastava känninen elokuvatähti Chet Frank (Tim Allen), jota Mike päätyy auttamaan kapakkatappelussa. Chet on niin vaikuttunut Mike kyvyistä, että haluaa tämän mukaan uuteen leffaansa. Mike nielaistaan Hollywoodin kurimukseen, jossa limaiset tuottajat lupailevat suuria rahoja.

Lopulta Mikeä huijataan, hänen treenimenetelmänsä varastetaan vaimon veljien MMA spektaakkelien välineeksi, tähtioppilas mieluummin tekee itsemurhan kuin tuottaa mestarilleen häpeää ja vaimokin lähtee lätkimään, koska haluaa mieluummin rahaa ja mainetta kuin tulevaisuuden hyveellisen mutta köyhän jujutsuopettajan kanssa. Kuinka paljon iskuja Mike pystyy ottamaan vastaan ja silti jatkamaan eteenpäin? Kuinka kauan hyvää miestä voi kiusata, ennen kuin hän lankeaa, antaa periksi?

Toisin kuin Redbeltissä, elokuvassa Real Steel (2011) päähenkilö Charlie Kenton (Hugh Jackman) ei ole mitenkään hyveellinen mies. Mike on hyvä mies, jota ajetaan kohti pistettä, jossa häntä koetellaan pohjia myöten. Hänen Rocky-hetkensä ovat vielä hänen edessään. Charlie on puolestaan kehäraakki, joka on ottanut liian monta iskua vastaan ja luopunut sekä itsekunnioituksestaan että kutsumuksestaan. Hänen Rocky-hetkensä on tullut ja mennyt.

Nyt jäljellä on enää miehen varjo, joka kiertää lähitulevaisuuden Keskilännen takahikiöitä ja osallistuu robottitappeluihin. Nyrkkeily on nimittäin vuonna 2020 mennyt pois muodista, ja tilalle on tullut ihmisten kauko-ohjaamien robottien välinen murjonta.

Charlie oli nuorena lupaava nyrkkeilijä, joka kuitenkin jäi karvan päähän mestaruudesta. Hänestä ei tullut suuruutta. Sitten valmentaja ja isähahmo kuoli, ja Charlien syöksykierre alkoi. Hän juo iltaisin itsensä tainnoksiin, ei välitä kenestäkään ja miettii lähinnä, miten voisi huijata pikkuisen lisää rahaa.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hänen entinen heilansa kuolee ja hän saa oman poikansa Maxin (mainio Dakota Goyo) kesäksi itselleen hoitoon. Joidenkin kommellusten jälkeen Max löytää vanhan tappelurobotin, jonka kykyihin hän alkaa uskoa. Charlie, joka ei ole nähnyt Maxia kymmeneen vuoteen, ei voisi olla vähempää kiinnostunut Maxin ponnisteluista laittaa robotti kuntoon ja otella sillä. Maxin päättäväisyys ja usko kolhiintuneeseen robottiin alkaa kuitenkin hiljalleen voittaa Charlieta puolelleen.

Max nimittäin suuntaa robotinrojuaan kohtaan niitä odotuksia ja toiveita, joita hän toivoisi isänsä täyttävän. Maxin tarve saada isä, hänen ihailunsa nyrkkeilyä ja Charlien menneitä saavutuksia kohtaan antavat Charlielle syyn taistella ja mahdollisuuden voittaa sekä itsekunnioituksensa että poikansa takaisin.

Elokuvallisista puutteistaan ja emotionaalisista ylilyönneistään huolimatta Real Steelillä on kultainen sydän. En olisi uskonut sanovani tätä mutta sanonpa kuitenkin: elokuva, joka päällisin puolin koostuu siitä, että isä ja poika korjaavat robottia ja paukuttavat sillä toisia robotteja romuraudaksi, ei kerrokaan roboteista, vaan nimenomaan isästä ja pojasta. Se kertoo siitä, kuinka Maxin rohkeus pakottaa Charlien käymään läpi uuden Rocky-hetken.

Mutta mikä sitten saa kamppailijan jaksamaan? Miten jaksaa ottaa iskuja vastaan?

Sekä Real Steelissä että Redbeltissä kamppailijan läheiset ovat tärkeässä roolissa. Edes hyveellinen mies tai nainen ei selviä yksin, rohkeimmankin tahto horjuu toisinaan. Real Steelissä Charlien laittaa liikkeelle hänen oman poikansa häntä kohtaan suuntautuva ihailu. Charlien on kohdattava kellarinsa pedot ja oltava valmis ottamaan jälleen kerran iskuja vastaan, ottaa riski joutua toisten halveksuttavaksi ja lyömäksi. Ei siksi, että hän itse haluaisi sitä, vaan siksi, että hän ei halua pettää poikaansa, joka uskoo häneen.

Redbeltissä taas Miken rohkeus pettää siinä vaiheessa, kun hän huomaa, että televisioitu otteluilta, johon hän on omia periaatteitaan rikkoen osallistumassa, onkin pelkkä show, jossa otteluiden tulokset on etukäteen sovittu – ja huijauksessa käytetään häneltä varastettua harjoittelumenetelmää. Hän aikoo ryömiä takaisin koloonsa ja antaa periksi.

Omista puutteistaan tuskallisen tietoinen Laura ei kuitenkaan anna Miken tehdä tätä. Katsoja ei kuule Lauran ja Miken keskustelua, mutta hän kuitenkin näkee, kuinka se päättyy: Laura tinttaa Mikeä kuonoon. Mike ei voi antaa periksi omasta kutsumuksestaan, hän ei voi lopettaa kamppailua muuttumatta joksikin muuksi, vaipumatta pohjalle. Jos hän tekisi näin, hän varmasti päätyisi samaan tilaan kuin Charlie Real Steelin alussa. Laura pakottaa Miken taistelemaan.

Vaikka koko maailmaa vastaan, jos pakko on.

Sekä Real Steelissä että Redbeltissä rohkeus lopulta palkitaan: ei ehkä ulkoisella menestyksellä, mutta palkinnolla, joka on henkilölle itselleen arvokas. Joskus Rocky-hetken toisella puolella on todellakin palkinto, vaikka se ei olisikaan sellainen, jota osaisi odottaa. Mike menettää kaiken paitsi rohkeutensa, mutta saa tilalle jotain parempaa: uuden rakkauden Lauran muodossa sekä alan mestarin, ainoan punaisen vyön haltijan kunnioituksen. Real Steelissä Charlie löytää uudelleen kutsumuksensa, saa elämänsä rakkauden takaisin ja ansaitsee poikansa ja oman itsensä kunnioituksen.

Palkittiinko Rocky, tuo lukemattomien Rocky-hetkien prototyyppi? Hän vanheni, Adriankin kuoli sairauteen. Nyt hän pitää pientä ravintolaa, koettaa auttaa tuttujaan parhaansa mukaan. Iltaisin hän kertoilee toisinaan innostuneille mutta toisinaan myötähäpeästä kiemurteleville ravintolan asiakkaille kunniansa päivistä. Rocky kuitenkin voitti: hänen rohkeutensa joskus horjui, mutta hän ei luovuttanut. ”That stuff in the basement? It is all gone.”

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€