Hyvejohtajuuden kognitio-ohjaus

Onko pörssikulttuuri johtanut kestämättömän ahneuden kulttuuriin? Miten muuttaa yritystoiminnan arvoja?

porssiTalouskriisi on herättänyt keskustelua johtajuuden ja yritystoiminnan arvoista. Onko kaikki muuttunut ahneudeksi? Missä on menty vikaan, mitä pitäisi korjata ja miten?

En väitä, että voitto ja sen tavoittelu olisivat pahoja asioita sinänsä. On kuitenkin syytä kysyä, miten suuri rooli sillä tulisi olla terveessä yritystoiminnassa. Haaste on siinä, että yritysten ohjausjärjestelmät keskittyvät numeerisiin kasvulukuihin moraalisesti itseisarvoisten tavoitteiden kustannuksella.

Tavoitteet ja heuristiikat

Kirjoitin aiemmin otsikolla ”Viisas aloittaa tavoite mielessään”. Mikä on tekojemme todellinen – jopa lopullinen – tarkoitus ja päämäärä?

Kognitiokykymme ovat rajalliset. Emme voi jatkuvasti olla ajattelemassa elämämme lopullista päämäärää. Monet eivät edes tiedä, mikä se on. Ja vaikka tietäisimme, se ei useinkaan riittäisi, koska emme pysty joka ikisessä arjen valinnassa johtamaan sopivinta valintaa yleisluontoisen päämäärän perusteella.

Näin ollen meidän pitää turvautua heuristiikkoihin. Heuristiikat ovat toiminnan nyrkkisääntöjä, jotka auttavat meitä selviytymään monimutkaisista valintatilanteista joutumatta paniikkiin niin kuin ”tilttiin” mennyt tietokone, joka käy kehää pääsemättä tilanteesta eteenpäin.

Lainkuuliaisuus

Kognitiopsykologit tietävät, että ihmisellä on runsaasti erilaisia synnynnäisiä heuristiikkoja. Lisäksi meillä on toiminnan heuristiikkoja, jotka voivat olla myös opittuja tai kulttuurisia.

Esimerkiksi kelvatkoon lainkuuliaisuus. Sen voisi pukea sanoiksi vaikkapa näin: ”Noudata aina lakia.” Useinkaan se ei ole tietoinen, julkilausuttu normi, vaan taustalla oleva perusoletus, joka omaksutaan osana yhteisön jäseneksi kasvamista.

(On selvää, että lainkuuliaisuus on kulttuurinen ja yhteisöllinen ilmiö. Suomalaiset ovat huomattavan lainkuuliaisia – ehkäpä maailman lainkuuliaisimpia. Tosin eivät välttämättä kaikessa: esimerkiksi ylinopeussääntöjä ei moni suomalainen pidä enempää kuin ”suuntaa-antavina”, vaikka ne ovat kiistatta osa Suomen lakia. Niinpä ymmärtääkseni Suomessa ajetaan selvästi enemmän ylinopeutta kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä autoilukulttuuri on erilaista.)

Raha on hyvästä – ainakin yleensä

Mielenkiintoisempi heuristiikka on tämä: ”Raha on aina hyvästä.” Emme ehkä tulisi sanoneeksi asiaa ääneen, mutta jos meiltä kysyttäisiin, useimmat meistä allekirjoittaisivat tämän lauseen. Raha on vaihdon väline, joten sillä voi hankkia kaikenlaisia tarvikkeita ja palveluja, jotka ovat voivat olla tarpeellisia hyvän elämän näkökulmasta.

(On syytä huomata, että ainakaan kristillisen etiikan näkökulmasta tämä nyrkkisääntö ei ole absoluuttisen tosi, koska tietyissä olosuhteissa ylimääräinen mammona voi tulla kiusaukseksi, joka erottaa meitä Jumalasta. Eräs ystäväni tapasi hyvästellä viisaasti: ”Kaikkea hyvää ja sopivasti rahaa!” Näennäisen groteski lause kätki sisäänsä syvän viisauden siemenen.)

Entäpä jos rahaa koskevaa heuristiikkaa avataan hieman: ”Kun valintaan ei liity muita olennaisia muuttujia, on valittava vaihtoehto, joka tuo eniten rahaa.” Tässä muodossa lause herättää uusia kysymyksiä. Mitkä ovat muita olennaisia muuttujia? Mihin valintatilanteessa oikeastaan tulisi erityisesti keskittyä? Vastaus niihin ratkaisee sen, miten käytännössä suhtaudumme rahaan.

Moni voi ajatella, että nuo ”olennaiset muuttujat” koskevat toiminnan yleisiä ”pelisääntöjä”. Koska haluan olla rehellinen, en ole valmis tekemään mitä hyvänsä rahan vuoksi – mutta lain ja yleisen rehellisyyden rajoissa raha on tekojeni päämäärä.

Tämä käsitys – joka varsin monilla meistä voi huomaamattaan olla valintojen taustalla – voidaankin muotoilla provokatiivisemmin: ”Useimpiin valintoihin ei liity erityisiä moraalisia dilemmoja, joten tärkein muuttuja on raha.”

Tässä muodossa moni alkanee jo empiä: onko tuo todella enää järkevää? Eikö elämässä ole muitakin arvoja? Saako rahalla kaikkea? Money can’t buy me love, lauloivat The Beatles osuvasti.

Yritystoiminnan perimmäinen tarkoitus

Eräs suuressa pörssiyhtiössä työskentelevä ystäväni totesi kerran itsevarmasti, että yhtiön tarkoitus on maksimoida osakkeenomistajien tuottoa. Hän esitti kaksinkertaisen väitteet: siihen yritykset (faktuaalisesti) pyrkivät, ja siihen niiden tulee (normatiivisesti) pyrkiä.

En valitettavasti kyennyt vakuuttamaan häntä siitä, että hänen käsityksensä oli paitsi pinnallinen myös suorastaan vaarallinen. Epäilemättä hän ei ollut yksin uskonsa kanssa.

Onko siis perusteltua sanoa, että yritystoiminnan (perimmäinen) tarkoitus on (vain) tuottaa rahaa tai voittoa?

Jos yllä sulkuihin kirjoittamani sanat jätettäisiin pois, lause vaikuttaisi perustellulta (”yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa”). Se on sitä kuitenkin vain siksi, että kyseessä on käytännössä hyödyllinen – ja tarpeellinen – heuristiikka. Yritys näet ei voi tehdä kaikkea mahdollista, eikä se voi yksin pelastaa maailmaa. Se tarvitsee selkeitä pelisääntöjä siitä, mihin sen tulee keskittyä. Sen pitää myös ansaita riittäviä voittoja, jotta se voisi maksaa laskut ja palkat sekä niiden päälle lainojen korot ja sijoittajille kohtuulliset osingot; muuten yritys ei olisi pitkällä tähtäimellä kestävällä pohjalla.

(Analogisesti voidaan kysyä, onko työssä käymisen perimmäinen tarkoitus vain ansaita palkkaa. Vastaus on tietenkin kielteinen; ainakaan useimmat ihmiset eivät ajattele vain rahaa, koska muuten ei olisi olemassa sairaanhoitajia, opettajia, tutkijoita jne. Mutta palkan ansaitseminen on välttämätöntä, ja on myös oikeudenmukaisuuden vaatimus, että tehdystä työstä maksetaan vastinetta.)

Pörssikulttuuri, finanssivetoisuus ja johtajuus

Missä määrin on kuitenkaan perusteltua tehdä jyrkkää eroa heuristiikkojen ja perimmäisten tavoitteiden välillä? Mitä jos toimintamme heuristiikat vääristyvät niin pahasti, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä?

Juuri näin saattaa olla tapahtumassa aikamme yritysmaailmassa, erityisesti pörssikulttuurin ja finanssivetoisuuden vuoksi.

Osakepörssi on sijoittajien kasvoton markkinapaikka, josta on tullut puhtaasti tuottokeskeisen omistajuuden symboli ja joka on entisestään vahvistanut tuottojen maksimoimista yritysjohtajuuden perustehtävänä. Kaikki muu – työntekijöistä ja heidän omaisistaan huolehtiminen, yhteiskunnan monenlaisiin tarpeisiin vastaaminen, ympäristön hyvä kohteleminen – on joko alisteista tuoton maksimoinnille, tai jonkun muun asia.

Tilanne on kaukana ”Wanhan Suomen” patruunakulttuurista.

En tietenkään pidä tuottoa pahana asiana sinänsä – se on prima facie merkki siitä, että jotain on tehty onnistuneesti. Kysymys on siitä, onko tuottoon keskittyminen hedelmällinen lähtökohta pitkäjänteiselle, ihmiskeskeiselle liiketoiminnalle – eli siitä, onko tuotto (ja vielä eksklusiivisemmin juuri osakkeen lyhyen tähtäimen tuotto) hyödyllinen vai vahingollinen heuristiikka.

Heuristiikat ovat osa yhteiskunnan rakenteita ja ovat molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Pörssi on osa lähes kasvotonta järjestelmää, jossa pitkälti toimitaan ”puoliautomaattisesti” ilman tietoisia valintoja siitä, millaista kulttuuria ja yhteiskuntaa sillä halutaan edistää. Eläkevarat ja monet muut säästöt kanavoidaan rahastoihin, joiden salkunhoitajien mandaatti ja velvollisuus on etsiä mahdollisimman suurta tuottoa tietyn riskiprofiilin rajoissa.

Sijoittaja-aktivismi ja vaihtoehdot

Pörssi ei sinänsä pakota sijoittajia eksklusiiviseen tuottokeskeisyyteen, ja onkin olemassa joitain poikkeuksia siitä, esimerkiksi tiettyihin arvoihin perustuvat rahastot. Mutta hyvin suuri osa sijoitusvaroista on – ainakin vielä – liian kasvotonta tällaista varten: esimerkiksi eläkevaroilla ei edes ole selvää omistajaa, joka voisi teoreettisestikaan vaikuttaa sijoituspolitiikkaan.

Sijoittaja-aktivismi voi tarjota osittaisen ratkaisun. Perheyritykset ovat toinen vaihtoehto, joissa – kaikesta huolimatta – on usein myönteisempi yrityskulttuuri kuin pörssiyrityksissä. Myöskään listalta poistumista ei tarvitse sulkea pois, myös monista muista syistä.

Ensimmäinen ja tärkein reformi ei koske kuitenkaan instituutioita, vaan ihmisiä – meistä jokaista henkilökohtaisesti.

Oskari Juurikkala

Oskari Juurikkala on hyvefilosofiaa harrastava juristi ja taloustieteilijä, joka on toiminut mm. tutkijana ja talouspoliittisena neuvonantajana.

 
  • Jäin pohtimaan tuota keskusteluasi pörssiyhtiössä työskentelevän ystäväsi kanssa. Et saanut häntä vakuutettua siitä, että (vain) voiton maksimointia tavoitteleva heuristiikka (jota kutsut "toiminnan nyrkkisäännöksi") on pinnallinen ja jopa vaarallinen.

    Hänhän esitti kaksinkertaisen väitteen:

    …siihen yritykset (faktuaalisesti) pyrkivät, ja siihen niiden tulee (normatiivisesti) pyrkiä.

    Yrititkö vakuuttaa hänet siitä, että hän oli väärässä molemmissa väitteissään vai vain toisessa?

  • Oskari Juurikkala

    Keskustelu muistaakseni koski yritystoiminnan normatiivista puolta. Faktuaalinen kysymys on empiirisesti kontingentti: asia voi olla niin tai näin eri aikoina ja eri paikoissa. Normatiivinen kysymys on ratkaiseva, koska siinä on kyse universaaleista periaatteista, jotka ohjaavat (faktuaalista) taloudellista päätöksentekoa.

  • Muualla aiheesta: Taloussanomat kertoo: kvartaalitalous on epäinhimillistä.

    Oskari, mainitsit tekstissä perheyritykset. Ilmeisesti ne pärjäävät varsin hyvin (siis myös taloudellisesti) suhteessa muihin yrityksiin. Jos näin tosiaan on, niin osaatko sanoa siihen syitä?

  • Oskari, viitsisitkö valaista mitä tarkoittavat "prima facie" ja "kontingentti"? (Toinen on mulle ihan vieras ja toisen tarkoitusta en muista.)

  • Oskari Juurikkala

    Jussi, mielenkiintoista kuulla, että perheyritysten nähdään pärjäävän hyvin (myös taloudellisesti).

    Uskoisin, että selitys on varsin luonnollinen: yritystoiminnan rakentuminen vahvan yhteisön ympärille auttaa juurruttamaan kulttuuria, joka katsoo kvartaalitaloutta pidemmälle. Keskeisten ihmisten väliset siteet ovat vahvemmat, mikä lisää luottamusta; sitoumukset yrityksen pitkäjänteiseen kehittämiseen ovat suurempia kuin pörssiyhtiöissä, jne.

    Tietysti mainittu edellyttää sitä, että itse perheessä asiat ovat ainakin jokseenkin kunnossa. Perheyritysten voi toisaalta olla vahvojen tunnesiteiden vuoksi vaikeampi toteuttaa isoja muutoksia kuin esim. pörssiyhtiöiden. Perheyritykset eivät ole välttämättä täydellisiä, ja on muitakin hyviä yrityksiä (myös kulttuurisesti ja moraalisesti!) olemassa.

    Prima facie = kirjaimellisesti "ensinäkemältä" (at first view, on the first appearance). Käytetään yleensä merkityksessä, että asian voidaan perustellusti olettaa olevan tietyllä tavalla ellei osoiteta vastaevidenssiä.

    Kontingentti (contingent) = mahdollinen, jostakin riippuva.

  • Matias Forss

    Tällaisessa paternalismiblogin on tietysti syytäkin ylläpitää mielikuvaa, jossa yritysjohtajat toimivat ja muut ovat vain olosuhteiden uhreja, mutta tässä Oskarin esittämässä kommentissa kvartaalikapitalismin nykytilaan tällainen esitystapa johtaa puutteelliseen historian tiedostamiseen. Sadan vuoden takaisten teollisuuden patruunoiden ja nykyisen pörssikeinottelun väliin mahtuu ammattiyhdistysten 'kekkoslovakia'.

    Jos pörssikulttuurin myötä yritysmaailman tavoitteet ovat vääristyneet, niin kuin Oskari väittää, niin yhtä lailla on kyse ay-liikkeen kriisistä, tavoitteiden vääristymästä. Ammattiyhdistykset olivat juuri niitä, joiden oli tarkoitus huolehtia työntekijöistä ja omaisista sekä vastata monenlaisiin yhteiskunnallisiin tarpeisiin patruunoiden sijasta. Ammattiyhdistykset ovat epäonnistuneet työntekijöiden etujen ajamisessa ja jättäneet palkkaneuvottelut liikkeen johtajien ylpeyden temmellyskentäksi (esim. 90- ja 2000-luvuilla paperiliitto kävi kovia työtaisteluita paperityöläisten suhteettoman suurien palkkojen säilyttämiseksi, ja muutaman vuoden kuluttua koko ala on hätätilassa). Toisaalta ay-liikkeen poliittinen siipi (SDP ja SKDL/vasemmistoliitto) on hyväksynyt, tai jopa yksin luonut koulutuspolitiikan, jossa kaikista halutaan maistereita. Käsien taitojen väheksyminen koulutuksessa haittaa suomalaista elinkeinoelämää (mistä EK jaksaa muistuttaa) ja kasvattaa sukupolvien välistä kuilua, kun lapset vanhempiensa ammatin sijaan oppivat jotakin pilipalimediataidekasvatusta.

    Joo ja ihan toinen kommentti: enemmän minusta kyllä vaikuttaa siltä, että talouskriisin paljastama kestämätön ahneus ei suinkaan ole ollut pörssiyhtiöiden omistajien ahneuttaa vaan pörssiyhtiöiden johdon ahneutta omien palkkioiden kasvattamisessa. Tällöin ei edes teoreettisella tasolla puhuta voiton maksimoinnista yhtiön tarkoituksena, parempi puhua pörssiyhtiön omistajien omaisuuden mahdollisesta kavaltamisesta, esimerkiksi suurissa pankeissa jossa kyseenalaiset sijoitusinstrumentit tuottivat suuret kirjanpidolliset voitot, joista jaettiin johdolle palkkiota.

  • Jason Lepojärvi

    Tällaisessa paternalismiblogin on tietysti syytäkin ylläpitää mielikuvaa, jossa yritysjohtajat toimivat ja muut ovat vain olosuhteiden uhreja.

    Paternalismiblogi…tää oli paras!! Se pitää lanseerata jotenkin.

    Mun ei edes tarvinnut tsekata, mitä "paternalismi" tarkoittaa, koska luen parhaillaan Robert P. Georgen kirjaa "Making Men Moral", jossa kirjoittaja ottaa puoltavan kannan paternalismiin, tai ainakin semi-paternalismiin.

    Mutta asuukohan sinussakin pieni paternalisti? Nimittäin kommenttisi lopussa toteat, että "talouskriisin paljastama kestämätön ahneus ei suinkaan ole ollut pörssiyhtiöiden omistajien ahneutta vaan pörssiyhtiöiden johdon ahneutta omien palkkioiden kasvattamisessa".

    🙂

  • Matias Forss

    Vastauksena Jason Lepojärven kysymykseen totean, että mielestäni yhtiön toiminnasta vastuun kantavat / pitäisi kantaa viime kädessä omistajat, ei yhtiön johto. Jos pörssiyhtiöiden ahneus henkilöityy johtajiin, kyseessä on kuitenkin viime kädessä omistajien laiminlyönti valvoa omaisuutensa käyttöä. Perheyhtiöillä tämä vastuun kantaminen ja pitkäjänteisyys toimii paremmin kun johdon ja omistajien välillä on välitön yhteys. Ja talous- tai yhteiskuntahistoriallisessa tarkastelussa omistuksen ja johdon yhteys (patruunakulttuuri) katkaistiin, kun pankit ottivat vallan yhtiöissä. Säännösteltyjen pääomien ja inflaation oloissa lähes kaikki suomalaiset suuryhtiöt valtionyhtiöitä lukuunottamatta ymmärtääkseni päätyivät joko SYPin tai KOPin leiriin ja käytännössä määräysvaltaan. Pörssi on sitten 1980-luvulta lähtien vapauttanut yhtiöitä pankkien epäpätevästä ohjauksesta.

  • Jason Lepojärvi

    Itse en katso, että tässä tilanteessa (tai muissakaan ongelmissa) totuus on joko-tai: joko yhtiön johto tai yhtiön omistajat. Kaikkihan ovat vastuussa, omalla tavallaan, jossain määrin. Yritysjohtajat ovat vastuussa. Mutta eivät he ole kaikesta vastuussa. Eivätkä he ole ainoita, jotka ovat vastuussa. Tämä lienee itsestäänselvää.

    Konsepti "hyvejohtajuus" peräänkuuluttaa vastuullisuutta johtajilta. Ja kun "johtajuus" mielletään monen kutsumukseksi, ei valittujen harvojen, hyvejohtajuus peräänkuuluttaa vastuullisuutta monelta. Mutta moralismi on tästä hyveen paradigmasta kaukana. Hyvejohtajuus pyrkii rakentamaan, ei rikkomaan, se pyrkii tarjoamaan metodin kasvulle (hyveissä kasvamisen metodologia), ei tuomitsemaan.

    Tartuimme muuten heittoosi "paternalismiblogi". Se oli loistava. Kaikki julkisuus on hyvästä, vai miten se meni…

    Olen pitänyt ajatuksistasi "kekkoslovakiasta", ay-liikkeistä ja aikaisemmin hyvepolitiikasta. Harkitse, josko haluaisit joskus kirjoittaa Vieraskynä-artikkelin. Emme harrasta sensuuria, joten aihe on vapaa, tosin yritä ympätä "johtajuus" siihen jotekin. Uskon, että sinulla voisi olla sanottavaa.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€