Takaisin Stalingradiin – pathos ja ethos Ranskan presidentinvaaleissa

Ranskan presidentinvaalien (22.4.) kolmas sija, josta käydään kamppailua sovinnaiseksi naamioidun äärioikeiston ja militantin vasemmistopopulismin välillä, ei ole vähäpätöinen. Se näyttää suunnan populismille Euroopassa.

”Ah, tiedättekös, tämä on vaikeaa minulle, olenhan blondi”, Marine Le Pen naurahtaa.

”Hän on niin mukava”, hollantilainen toimittajaystäväni Marijn huokaa.

Ystäväni kertoo innostuneena siitä, kun Marine Le Pen söi bistrossa kokonaisen aterian jälkiruokineen kaikkineen, vetäytyi tuolissaan taaksepäin ja pisti tupakaksi. (Ranskattaret syövät eivätkä liho on urbaani legenda, kyllä he lihovat jos syövät.) Ei diivan oikkuja, vaan seksikkään käheä ääni ja taipumus tarjota toimittajillekin.

Marine Le Pen ja Front National -puolue

Mukavuus ja mutkattomuus ovat harkittua, osa puolueen mediastrategiaa, dédiabolisation-projektia, jolla Front National -puolueesta tehdään hyväksyttävämpää ja jolla kosiskellaan keskiluokkaa.

Marine Le Penin ethos korostaa äitiyttä ja tavallisuutta. Hän pukeutuu farkkuihin (ennenkuulumatonta!), kertoo paino-ongelmistaan ja avautuu lapsuudestaan televisiossa ja lehdissä. Hän poseerasi helmikuun Elle-lehden kannessa, mutta häntä on syytetty siitä, että hän ei tuo tarpeeksi feministisiä arvoja esiin, vaikka halutessaan voisi.

Le Pen kyllä puhuu feminismistä, mutta ainoastaan silloin, kun voi rajata islaminuskoiset ”heidät” ”meidän” eli ranskalaisuuden ulkopuolelle. Hän poimii siis feminismistä itselleen sopivan asian ja käyttää siten kuten sopii, korostaessaan länsimaisten naisten oikeuksia.

Tavallisuus, mukavuus ja ystävällisyys ovat vakuuttamiskeinoja siinä missä sukupuoli ja viettelevyyskin. Vaikka äärioikeisto on muuttunut entisen johtajansa, kiusallisia rasistisia vitsejä laukovan Jean-Marie Le Penin väistymisen myötä lähestyttävämmäksi ja viehättävämmäksi, ei sen sanoma ole juuri muuttunut.

Päinvastoin, naisten on helpompi saada palstatilaa, puoltaa konservatiivisia perhearvoja ja samalla feminismiä sekä vaatia DNA-testejä siirtolaisille. Sillä kuka yhdistäisi kovuuden ensimmäiseksi naiseen ”jolle lapset ovat kaikki kaikessa”?

Vaalit 2007 mursivat poliittista kulttuuria

Ranskan politiikan ongelmana on pidetty sitä, että poliitikot oikealta ja vasemmalta käyvät samat koulut, näyttävät ja kuulostavat samoilta. Tähän väliin on kiilannut ”eliitin” korruptiota ja sisäsiittoisuutta arvostellut Jean-Marie Le Pen, jota on luonnehdittu ”aidoksi”.

Vuoden 2002 ”tsunami” Le Penin toinen sija oli seurausta siitä, että sosialistien Lionel Jospin koettiin liian arrogantiksi, eurooppalaiseksi ja etäiseksi. Pitkin uraansa Le Pen on selitellyt kiusallisia rasistisia laukomisiaan ”vitseiksi”.

Vuonna 2007 Nicolas Sarkozy ja Ségolène Royal esitettiin ”ulkopuolelta” tulevina, vaikka he olivat hyvinkin poliittisen järjestelmän sisällä. Tämä ulkopuolisuus eli ”maverick” on eräs populismin piirre.

Kandidaatit olivat silloisilta poliittisilta painoarvoiltaan kovin kepeät, mutta vaalit showbiz, joka jaksoi innostaa. He puhuivat lyhyillä lauseilla, jotka olivat ymmärrettäviä.

Nyt vaaleja pidetään yleisilmeeltään tylsinä ja populistisina ennakkoon sovittuna Hollanden ja Sarkozyn välisenä le duellina – mutta haastajat tulevat äärilaidoilta, äärivasemmalta ja äärioikealta. Ségolène Royal, jonka piti olla muutosjohtaja, on muuttunut viidessä vuodessa haastajasta poliittiseksi vitsiksi. Jos Obama on Mac, on Ségolène PC.

Keskustan Francois Bayrou on ammatiltaan kreikan ja latinan opettaja. Hän siteeraa usein antiikin klassikoita ja taitaa klassisen retoriikan. Maltillinen Bayrou, vuoden 2007 kolmonen, ei ole saanut tuulta kampanjaansa.

Vahva kandidaatti, PS-puolueen Francois Hollande pyrkii esiintymään yhtä isällisesti kuin toinen Francois, Francois Mitterand. Hänestä puuttuu kuitenkin pontevuus ja pathos ja mikä ikävintä, kampanjalta raha. Mitterandin lisäksi vasemmiston mies siteeraa Charles de Gaullea, jolla yritetään saada  Hollanden imagoon lisää valtiomiesmäisyyttä.

Nyt Hollande vetoaa suoraan äänestäjiin: ”En pyydä teitä menemään kanssani naimisiin, pyydän vain menemään uurnille.” Vastustajaansa Sarkozya hän ironisoi siitä, että tämä kertoi olleensa Fukusimassa, vaikkei tämä ollutkaan. ”Oikeiston sanat on fiktiota!”

Nicolas Sarkozy

”Me voitamme, Obama. Sinä ja minä. Yhdessä”, totesi Sarkozy viime viikolla Yhdysvaltain presidentille. Sarkozyn kieli on lyhyttä, sanavarasto selkeä (kielentutkija Mayeffre löytää puheesta 21 sanaa, kun esim. Mitterandilla oli 33).

Nicolas Sarkozyn vahingoksi saattaa koitua se, että hänen presidenttiytensä alkutaival oli kuin telenovelaa, jatkuvaa draamaa, riittejä ja uusia avauksia. Nyt Sarkozy ei vetoa menneeseen presidenttikauteensa, vaan tuleviin uudistuksiinsa. ”Tarinaa, maata ei voi johtaa kertomatta tarinaa”, Sarkozyn neuvonantaja Henry Guaino sanoi.

Ja tarinoita, useita pieniä visuaalisia Sarkozy on tarjonnut. Kun vielä vuonna 2007 Sarkozy julisti avoimuuttaan ja läpinäkymättömyyttään sanoen ”Minulla ei ole yksityistä elämää tai julkista elämää, on vain elämä”, on hän viime viikkoihin saakka varjellut perhettään julkisuudelta.

Pipolisation (ranskan taivutus englannin sanasta People, joka tarkoittaa englantilaista julkkiksista kertovaa People-lehteä ja voidaan suomentaa viihteellisyydeksi) sai ranskalaiset osin raivoihinsa, luuleeko presidentti itsekin olevansa poptähti, he kysyivät.

Nyt vaimo Carla Bruni on astunut esiin ja kertonut esimerkiksi pitävänsä pienet Tupperware-kutsut ystävilleen ja kertonut parin olevan ”vaatimattomia ihmisiä”. Hän poseeraa ylisuurissa villapaidoissa ja kertoo hyppäävänsä metroon peruukki päässä, halutessaan olla ”ihan tavallinen”.

Nicolas Sarkozy on puhunut siitä, että hän haluaa johtaa maata kuin yritystä (ilmiö, josta käytetään nimeä sarko-berlusconismi), kertonut rukoilevansa ja ajanut kirkon suurempaa roolia yhteiskunnassa.

Tämä on herättänyt ironiaa kuuluisista ystävistään tunnetusta Sarkozysta. Liittoutuuko Sarkozy nyt Jumalan kanssa?, kolumnistit kysyvät.

Takaisin Stalingradiin

Place de Stalingrad, Pariisi. Paikka on saanut nimensä Stalingradin taistelun mukaan. Harmaita tiiliseiniä, huumeruiskuja läheisestä sairaalasta, Pohjois-Pariisia, jossa turistin ei kannata kävellä illalla. Kivenheiton päässä ovat lähiöt, joissa pahimmissa aseita myy Jugoslavian entinen armeija.

”Allez citoyennes!” Täältä vaalien yllättäjä Jean-Luc Mélenchon, joka käy yhden miehen sotaa kapitalismia vastaan, aloitti kampanjansa ja tänne hän lopettaa sen. ”Talous on vihollinen”, ”Kapitalismi sortaa pientä ihmistä!”. ”Vasemmisto, se olen minä!”, hän sanoo. Kommunismi ei ollutkaan kuollut vaan vallankumous oli vain odottanut Mélenchonia. Vastaanotto on ollut innostunut ja militantit ovat rientäneet kilvan yhteiseen rintamaan.

Entinen opettaja, sosialistipuolueen (PS) ministeri ja jäsen edustaa nyt äärivasemmistoa Front de Gauchea ja vasemmistopopulismia iskulauseineen.  Hän kannattaa suoraa kansalaisaktiivisuutta Venezuelan Hugo Chavezin tapaan.

Mélenchon, mies, joka ei halua edes hallitukseen (”ei puhettakaan”), on nostanut kannatustaan eniten. Nyt puolueen uumoillaan nousevan Ranskan kolmanneksi suurimmaksi ja myös mies kisaa kolmannesta sijasta. ”Tässä maassa ainoat, jotka saavat avustuksia ovat rikkaat!”, hän sanoo.

Mélenchonin nousua voidaan pitää pathoksen voittona, hän jos kuka osaa nostattaa puhetta. Hän tervehtii kuulijoitaan open-air-kokouksissa ja toteaa: ”Te olette niin kauniita, suuria, liikuttavia.” Välihuudot kaikuivat lauantaina Marseillessa, jota Mélenchon tervehti Välimeren tyttärenä ja ”ranskalaisimpana kaupunkina”.

Vertailun vuoksi Sarkozy puhui Marseillessa turvallisuudesta ja sai laimean vastaanoton.

Mélenchon on myös humoristi, jota ilman kaikilla olisi huomattavasti tylsempää. Kannattajat ovat kunnostautuneet esimerkiksi arveluttavilla nakukuvilla.

Ääripäiden, vasemmistopopulismin ja oikeistopopulismin nousu, osoittavat sen, että populismin strategioissa ja pathoksessa on ehkä eniten opeteltavaa valtapuolueilla. Ranskan vaalien kolmas sija, josta käydään kamppailua sovinnaiseksi naamioidun äärioikeiston ja militantin vasemmistopopulismin välillä, ei ole vähäpätöinen.

Se näyttää suunnan populismille Euroopassa.

Laura Parkkinen

Laura Parkkinen viimeistelee tietokirjaa populismin kielestä ja toivoo saavansa väitöskirjansa pian valmiiksi ja on erityisen hyvä hukkaamaan tavaroitaan. Populismin käsite on paljon muutakin kuin siksi julistautuneet puolueet.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€