The Tree of Life – ja teologisen sivistyksen alkeet

Tässä elokuva-arviossa kirjoittaja kertoo, mitä tarvitaan Cannesissa palkitun Elämän puun (2011) ymmärtämiseksi. Ei paljon, vain teologisen sivistyksen alkeet. Mistä lapset tulevat? Ja elämä? Entä sitten ne hirmuliskot, miten ne oikein liittyivät koko asiaan?

Viime vuoden elokuvan merkkitapauksia oli Terrence Malickin Elämän puu (The Tree of Life). Malick on amerikkalainen ohjaaja, joka hioo teoksiaan pitkään ja hartaasti, sillä nopeasti ei voi tulla mitään hyvää. Sen lisäksi hänestä ei yksityishenkilönä tiedetä juuri mitään: vain taide on tärkeää. Yksistään nämä seikat riittäisivät tekemään Malickista kaiken juhlimisen arvoisen auteurin.

Kaiken huipuksi hänen uusin elokuvansa on julkea, lapsellinen ja syvällinen mestariteos.

Paluu lähteille

Elokuva on kertomus päähenkilön Jack O’Brienin (Sean Penn) lapsuudesta 50-luvun Texasissa. Yhden ihmisen elämään ja muistoihin mahtuu kuitenkin koko elämän puu. Malick vie heti alussa katsojansa pimeyteen, jossa Jack puhuttelee äitiään, veljeään ja koko elämänsä alkua. Yksi ihmiselämä on osa kaiken elämän kertomusta – ja sen Malick liittää osaksi itsensä hukanneen arkkitehdin tarinaa.

Tässä piileekin yksi koko elokuvan julkeaksi luonnehdittava piirre. On kuin Malick ei edes tietäisi, mitä ja millaista aikaa hän elää. Hän on täysin piittaamaton sellaisista aktuelleista asioista kuin ironia, valtapelit, toiseus, leikki, ynnä muista sen sellaisista joutavuuksista.

Sen sijaan hän sinisin silmin ja aivan avoimesti nostaa taiteensa kuvattaviksi vanhat, suuret kysymykset – ikään kuin ne eivät olisi kuolleita olleetkaan! Mistä elämä on tullut? Mikä on merkityksettömältä näyttävän ihmiselämän tarkoitus? Millainen on Jumala? Miksi hän sallii ihmisen kärsiä? Mihin kaikki päättyy?

Pyhä perhe

Kehyskertomus alkaa kuvauksella Jackin vanhempien (Jessica Chastain, Brad Pitt) kokemasta iskusta. Yksi heidän lapsistaan, Jackin veli, kuolee traagisesti. Suru herättää kysymyksen, johon Malickin kertomus pyrkii vastaamaan.

Malickin kertoma perhetarina on hienovireisen kunnioittava ja koskettava. Isä rakentaa oman elämänsä kunniaa ja menestystä tehtaassa. Hänen hyveensä ovat rohkeus ja eräänlainen käytännöllisen elämän viisaus. Brad Pitt unohtaa kaikella eleganssilla olevansa Brad Pitt ja luo realistisen, rakastettavan ja pelottavan kuvan kolmen pojan isästä.

Perheen äiti on vaativan ja ankaran insinöörin vastakohta. Jessica Chastain näyttelee ilmeikkäästi, herkkää ja uhrautuvaa naista, joka Jackin muistoissa esiintyy usein ylimaallisena, enkelimäisenä hahmona. Äidin hyveet ovat selväpiirteisen teologisia, ja hän myös luettelee ne lapsilleen: usko, toivo, rakkaus.

Malickin perhekronikka välttää stereotyyppiset ja kliseiset henkilökuvat. Isän ja äidin hahmot ovat symboliasemastaan huolimatta lihaa ja verta, valoa ja varjoa. Malick tavoittaa kuvillaan paljon sellaista, mihin paljollakaan puheella ei päästäisi: isä soittamassa hämärässä huoneessa urkuja, vierellään synkeä esikoisensa – kunnes lopulta musiikki voittaa pojan puolelleen, istumaan isän viereen. Äiti juoksemassa riemastuneen kauhuissaan pakoon hihkuvien poikiensa pyydystämää sammakkoa.

Nuori Jack, esikoispoika (Hunter McCracken), on oivallisin kaikista. Repliikit ovat vähissä, mutta ilmeet ja eleet puhuvat rikkaasti pojan elämästä ja huokuvat uhmaa, hämmennystä, vihaa, surua, kiintymystä.

Malick, ikonimaalari

Malickille kuvat, ikonit, ovat olennaisia. Otokset ovat pitkiä, mutta eivät väsyttäviä, toisin kuin hänen edellisessä tutkielmassaan (The New World, 2005). Luontokuvilla on selkeän yksinkertaiset symboliset roolinsa.

Puut ja ruoho kasvavat maasta, kohti aurinkoa ja kirkkautta. Aikuisen Jackin maailmassa ahneuden tornitalot nielevät ihmiset sisäänsä. Jackin koruttomassa designkodissa on vain yksi kasvi, jolla on kuitenkin voima temmata hänet muistin saleihin, kääntelemään mennyttä, kysymään ja etsimään.

Ehkä Malickia voisi jopa soimata kuvakielen naiiviudesta ja kysyä, eivätkö portit, vesi, aurinko, puut ja muut tuon kaltaiset ole jotenkin puberteettisen romantiikan tuotoksia, huvittavan puhtoisia. Pinnallista tai juuretonta Malickin symbolismi ei kuitenkaan ole, sillä se kasvaa syvästä kristillisestä traditiosta.

Gratia artis

Jos jotakin, Malickin kertomus on kuvakirja juutalais-kristillisestä uskosta ja ihmisyydestä. Elokuva alkaa lainauksella Jobin kirjasta. Korkea ja käsittämätön Jumala alkaa kuulustella Jobia elämän salaisuudesta. Näin koko Malickin teos on viritetty teodikean, kärsimyksen ongelman, sävellajiin.

Malickin piirtämä Jumalan vastaus samaiseen ongelmaan on sekin aivan klassinen, ei lainkaan radikaali: kärsivä ja pieni ihmisyksilö saa vastauksen Jumalan musertavasta suuruudesta ja pelastavasta läsnäolosta. Jackille vastaus löytyy muistin saleista, kuolleen veljensä anteeksiannosta ja äitinsä opettamasta tiestä elämään.

Elokuvassa on useita paralleelisia kohtauksia. Yksi näistä diptyykeistä asettaa vastakkain isän edustaman luonnollisen moraalin ja äidin opettaman armollisen moraalin. Malick kuvaa kahta autoajelua, jolla ensin isä opettaa lapsiaan, sitten äiti.

Käsiteparin luonto (natura) ja armo (gratia) on Jackin äiti ottanut vastaan jo lapsena omilta kasvattajiltaan. Jackin elämässä isä edustaa klassista oikeudentunnon eli luonnon tietä: ”jokaiselle ansionsa mukaan” (suum cuique). Kun isä sanotaan irti työpaikaltaan, tämä tie ajautuu umpikujaan. Rehellisyys ei perinytkään maata. Äidin tie on toisenlainen: siihen kuuluu itsestä luopuminen, omasta hyvästä irtautuminen toisten tähden – ja armo, anteeksianto.

Lisäksi Malickin teos on erinomaisen kaunis lasimaalaus luomisuskosta. Jumalan toiminta luonnossa on tuhlailevaa, samaan aikaan mykistävän suurta ja äärimmäisen pientä. Se vie ihmiseltä sanat ja täyttää sydämen ihmetyksellä.

Tässä Malick ei säästele palettiaan vaan loihtii musiikilla, upealla näyttelijäntyöllä ja samaan aikaan realistisella ja unenomaisella ohjauksella pysäyttävän ikkunan kristillisen tradition luomisoppiin, jolla on melko vähän tekemistä tympeän kreationistisen todistelun kanssa.

Syvyyksistä ja hirviöistä

Vanhaa läntistä kristillistä kulttuuria tuntevalle Malick tarjoilee yltäkylläisen pöydän. Jackin lapsuudessa on useita motiiveja, jotka ohjaaja tuntuu tietoisesti rinnastavan erään toisen kuuluisan pikkupojan kanssa.

Ihanteellisin valoin kuvattu rukoileva äiti, läpi teoksen jatkuva hiljainen, sisäinen vuoropuhelu äänettömän Jumalan kanssa ja naapuritalossa tehty mitätön varkaus vain pahan tekemisen itsensä vuoksi ovat kuin suoraan Augustinuksen Tunnustusten sivuilta. Jopa Jackin rikoksen herättämä pohdinta Paavalin Roomalaiskirjeen termein noudattaa afrikkalaisen filosofin ajatuskulkuja.

Onko Malickin kirkkotaiteessa sitten puutteita? Ohjaajan julkean lapsekkaassa tyylissä on tosiaan välillä kakistelemista. Loppupuolen visio beatifica, autuas näky ikuisuudesta, voi jättää jotkut rannalle, niin viattoman infantiileja ovat siinä maalatut maisemat ylösnousemuksen aurinkorannoista.

Välillä Malick sortuu huikentelevaisuuteen yrittäessään kääntää käsitteellisempiä viestejään luontodokumentaarin kielelle. Yhdessä tällaisessa yrityksessä jokin saalistusretkellään ravaava jurakauden lisko kristillisesti armahtaa haavoittuneen lajikumppaninsa. Dinosaurusten ja agape-rakkauden yhdistäminen on kuin katselisi lasten leikkiä hiekkalaatikolla.

Ja voi olla, että Malickin reilu kaksituntinen kinemaattinen katedraali on yksinkertaisesti aivan liikaa niille turtuneille sieluparoille, joille James Cameronin Avatar edustaa filosofisen pohdiskelun väreileviä lumihuippuja.

Siinä alhaisuuksien sameassa vedessä, joka elokuvasalien seinillä velloo, Malickin teos on kuitenkin puutteineenkin kaikkineen kuin suunnaton syvyys ja portti toiseen, vanhempaan maailmaan.

Timo Nisula

Kirjoittaja Timo Nisula on pastori, latinisti ja teologian tohtori. Hän tekee marginaalista nuoriso- ja opiskelijatyötä Suomen Turussa. Kirjoittajan sydäntä lähellä ovat harvinaisten lintujen estetiikka, notkea sitcom ja vetoavasti muotoiltu lause.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€