Koulusurmien ympärillä vellonut keskustelu haastaa pohtimaan, millaisessa maailmassa elämme ja mitä oikeastaan voimme tehdä sitä muuttaaksemme. Kirjoittajan mukaan keskustelua vaivaa kuitenkin realismin puute. Olisiko tosiasioiden tunnustaminen viisauden alku?
Joitakin vuosia sitten asuin pienessä ja herttaisessa yliopistokaupungissa New Jerseyssä. Eräänä aamuna paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla nähtiin murhenäytelmä.
Mustasukkaisuuden riivaama mies yritti puukottaa entisen tyttöystävänsä, mutta epäonnistuttuaan tässä viilsi ranteensa auki. Kirjakaupan tiskille verissä päin hoippunut ex-tyttöystävä sai paikalle poliisit ja ambulanssit, mutta mies oli ehtinyt jo vuotaa kuiviin. Paikallisen lehden otsikoissa luki seuraavana päivänä:
Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita?
Samaan aikaan osavaltion pääkaupungissa Trentonissa, vain 15 mailin päässä, ammuttiin jengiläisiä ja sivullisia harva se viikko. Tämä ei ilmeisesti paikallisten mielestä ollut mitenkään kummallista. Trentonissahan nyt eletäänkin muutenkin kuin viidakossa. Mutta että täällä meillä…
Tämä kertomus oli tietenkin aasinsilta siihen, kuinka Suomessa eletään läpi Hyvinkään ammuskeluun liittyviä seikkoja. Verkkosivustoja selailemalla olen pannut merkille, kuinka kirjoitusten sisältö jakautuu kahden kysymyksen ympärille. Ensinnäkin: kuinka näin pääsi käymään? Toiseksi: kuinka vastaava voitaisiin estää?
Mainittuja syiden joukossa ovat tietenkin leikatut resurssit, jotka ehkäisevät tehokkaasti avunsaannit, rikkinäiset perheet, yhteisöllisyyden puute, empatiakyvyn heikkeneminen, pyssyleikit, työttömyys ja näköalattomuus tulevaisuuden suhteen, ja niin edelleen.
Vastaavasti tapahtuneen voi estää luomalla täydellisemmän järjestelmän, korjaamalla rikkoutuneet perheet, palauttamalla kristillisen yhtenäiskulttuurin, paremmalla koulutuksella, kieltämällä pyssyleikit ja välittämällä enemmän.
Kyseessä on siitä harvinainen keskustelu, että kaikki lienevät mielipiteineen, tulkintoineen ja ehdotuksineen oikeassa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta juuri tässä piilee pienoinen ongelma. Tältä pohjalta lisään kakkuun vielä yhden kerroksen.
Oma vastaukseni ensimmäiseen kysymykseen on: koska se oli väistämätöntä. Ja toiseen: ei oikeastaan mitenkään. Seuraavaksi yritän selittää miksi.
On totta, että tämänkaltaiset tapahtumat herättävät meissä tunteen, että nyt jotain on mennyt yhteiskunnassa rikki. Jokin on muuttunut. Mutta mikä?
Tällaisiin hirmutekoihin ryhtyminen edellyttää sitä, että moni ikävä asia loksahtaa paikalleen. Perhetausta, koulukiusatuksi joutuminen, persoonan rakenne, ystäväpiiri ja harrastukset lienevät vain jäävuoren huippu. Kuitenkaan kaikista kiusatuista, pyssyillä poikasena leikkineistä tai vanhempana Grand Theft Autoa pelanneista ei tule murhaajia.
Syitä sille miksi ihminen tekee jonkin valinnan on äärimmäisen vaikea jäljittää. Emme ehkä koskaan pääse tunkeutumaan niin syvälle ihmisen mieleen, että pystyisimme sanomaan mitään, mikä ylittää summittaiset todennäköisyydet tai mahdollisuudet.
Yksi tekijä, jota keskustelussa ei olla vielä huomioitu, onkin juuri mahdollisuus.
Aikamme sosiaaliseen mielenmaisemaan (tämä on kömpelö käännös Charles Taylorin käsitteelle ’social imaginary’) kuuluu sellainen vaihtoehto, jonka Hyvinkään surmaaja toteutti. Sosiaalisella mielenmaisemalla tarkoitetaan sitä mahdollisten valintojen joukkoa, joka on avoinna yksilölle. Nykyajan länsimaisille yhteiskunnille on tyypillistä, että tämä valintojen mahdollisuuden on hämmentävän laaja.
Surmaajalle hänen tekonsa oli sosiaalisen mielenmaiseman mahdollistama ”live option”.
Tietenkään hänen tekonsa ei ollut välttämätön missään metafyysisessä mielessä. Väistämättömyydellä ja mahdollisuudella tarkoitan vain, että jotakin tämänkaltaista oli odotettavissa.
Ihmiset osasivat tehdä julmuuksia toisilleen ennen tuliaseiden keksimistä. Uutta on vain julmuuden muoto ja määrä. Tässä medialla ja modernilla teknologialla tietenkin on hyvin suuri rooli, mutta niitä ei voi mitenkään yksistään asettaa syntipukin asemaan.
Tähän tapaan Sören Kierkegaard myös tulkitsi kristillistä perisyntioppia teoksissaan Kuolemansairaus ja Ahdistus. Ihminen tekee väärin, koska se on mahdollista. Ihminen lankeaa pahuuteen, koska se on jotain muuta kuin hänen elämänsä ennen lankeemusta. Erityistä reflektoitua syytä ei tarvita, eikä sitä osata kysyttäessä antaa.
Hyvinkään hirmuteko oli väistämätön, koska se oli mahdollinen.
Niin vastenmieliseltä kuin se meistä kuulostaakin, Hyvinkään kaltaiset teot ovat nyt osa todellisuuttamme samaan tapaan kuin satoja vuosia sitten se, että villieläin raateli yksinäisen matkalaisen.
Hyvinkään surman kaltaisen tapahtuman estäminen edellyttäisi tällaisen mahdollisuuden poistamista sosiaalisesta mielenmaisemasta, mikä on mahdotonta. Paradoksaalisesti mitä enemmän sitä yritetään poistaa, sitä tiukemmin se sinne iskostuu. Mitä enemmän kynttilöitä, marsseja, blogikirjoituksia, uutisia ja statuspäivityksiä, sitä elävämpi ja kiinnostavampi mahdollisuudesta tulee.
Tämä ei muuta miksikään sitä, että meillä on velvollisuus tehdä kaikkemme että mitään tällaista ei koskaan enää tapahtuisi. Samalla meidän on kuitenkin tunnustettava, että me tulemme aina epäonnistumaan tässä.
Kohtalomme on elää maailmassa, jossa radikaali pahuus on aina mahdollista.
Radikaali paha ja tämänkaltaiset kriisit houkuttelevat meitä tarrautumaan erilaisiin selityksiin, jotka saattavat johtaa vaarallisesti harhaan. Näistä muutama sana seuraavaksi.
Kriisit synnyttävät aina romantisoituja genealogioita, jotka rakentuvat tiettyjen myyttien varaan. Yleisimpiä näistä genealogioista omana aikanamme ovat sellaiset, jotka asettavat toisiaan vastaan ”pimeän keskiajan” ja ”valistuksen”. Näissä kertomuksissa ihmiskunta on vääjäämättömällä matkalla lapsuudesta kohti aikuisuutta ja ihmisen moraalinen kehitys on yhtä vääjäämätöntä kuin tekniikankin kehitys.
Tästä näkökulmasta tällaiset kriisit ovat aina jotakin suunnattoman hirvittävää, yllättävää ja erikoista, koska ne muodostavat anomalian, ilmiön, joka ei sovi selitysmalliin.
Steven Pinker on tuorein tämän evankeliumin profeetoista. Myös Sam Harrisin utooppinen moraaliteknologia kilkuttelee samoja säveliä kuin Pinker. Yhteistä näille yrityksille on hämmentävä luottamus myytilliseen luentaan historiasta ja ihmisluonnosta, joka yhdistyy raudanlujaan uskoon teknologian saavutuksiin.
Mutta yhtä luja usko teknologiaan voi synnyttää aivan toisenlaisia ja kriittisiä katsauksia ihmiskunnan tulevaisuuteen. Esimerkiksi John Grayn ja Iain McGilchristin kuvaukset ovat sopivaa vastapainoa Pinkerille ja Harrikselle.
En kuitenkaan väitä, etteikö ihmiskunnan historiassa olisi tapahtunut muutoksia ja etteivätkö jotkin ajat tai kulttuurit olisi olleet toisia huonompia tai parempia. Tietenkin voimme tehdä tällaisia erotteluja.
On selvää, että kulttuurirelativismi ei ole totta. Maailmassa on valtiota, joissa asiat ovat huonosti verrattuna toisiin valtioihin, joissa asiat ovat paremmin. On ideologioita ja filosofioita, jotka edesauttavat inhimillistä kukoistusta – ja on niitä jotka tuhoavat sen.
Suhtaudun kuitenkin epäillen kehityskertomuksiin, joissa ihmiskunta on joko vääjäämättömällä tiellä koti suurta valaistusta tai suurta tuhoa (vaikka pidän suuriakin muutoksia mahdollisina).
Toinen mahdollisuus on typistää ongelma ja ratkaisu selkeään kaavaan. Retorisesti asia esitetään tiukkana seuraussuhteena: ”Jos meillä on X, negatiivinen ilmiö Y poistuu tai ainakin vähenee huomattavasti.”
Yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin ongelmiin on kuitenkin usein veto, joka tähtää johonkin muuhun kuin käsillä olevan ongelman poistamiseen. Silti on mahdollista, että X:n myötä Y saa kyytiä, mutta ihmisluonnon yllättävyyden takia tällaisten väitteiden esittäminen on aina riski.
Äskettäin sisäministeri Päivi Räsänen sai lastin niskaansa ehdotettuaan, että hengellinen herääminen voisi muuttaa asioita parempaan suuntaan. Olen kuitenkin Räsäsen kanssa osittain samaa mieltä. Uskonnollisuudella voi olla monia positiivisia vaikutuksia sekä yksilön että yhteisöjen kohdalla.
Mutta poistaako laajamittainenkaan hengellinen herätys sen mahdollisuuden, että joku saa päähänsä tehdä joukkomurhan?
Ei.
Poistaako se, että pojilta kielletään pyssyleikit ja heille annetaan vain nukkeja, sen mahdollisuuden, että joku näistä poikasista ei saa vanhempana päähänsä jotakin kauheaa?
Ei.
Muuttamalla jotakin yhteiskunnassa hyvinvointi voi joiltakin osin lisääntyä, mutta todellisuuden parametrit ovat edelleen samat. Vaikka Hyvinkään asukkaista lähes kaikki olisivat tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä, ei tarvita kuin se yksi, joka voi saada koko pakan sekaisin.
Siksi hyvissäkin paikoissa voi tapahtua pahoja asioita.
Lisäksi hyviltä vaikuttavilla ideoilla on usein kääntöpuolensa. Genesiksen kirjoittajaa mukaillen kylvävämme pelto kasvaa meille aina orjantappuraa.
Tuoreen tutkimuksen mukaan esimerkiksi seksuaalivallankumouksen tulos on oli aika lailla puhdas nolla. Vaikka osa ihmisistä kokee sen hedelmän maukkaana, yhtä monille se on karvas. Samaan aikaan yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme kasvattaa lapsia, joilla on puutteellinen empatiakyky.
Mitä siis tehdä? Meidän tulee etsiä ratkaisuja, mutta tietoisena siitä, että paraskin idea, jonka keksimme, ei koskaan korjaa ongelmaa kokonaan – ja voi jopa räpsähtää sormillemme.
Hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita, koska ihmiselle on mahdollista tehdä valintoja ja koska hyvilläkin aikeilla ja ideoilla on mahdollista saada aikaan pahaa.
Mutta samanaikaisesti on mahdollista, että pahoissakin paikoissa voi tapahtua hyviä asioita.
Kyllä se näin vain menee. Kaikkea arvaamatonta ei voi elämästä kytkeä pois.
Argh.”Paradoksaalisesti mitä enemmän sitä (”pahuutta”)yritetään poistaa, sitä tiukemmin se sinne iskostuu.” Ärsyttää että Vainion kaltaiset pessimistiluovuttajat saavat näin paljon näkyvyyttä, vielä tuollaisella sivustolla. Totta kai voidaan vaikuttaa,
Kirjoituksen tarkoitus ei ollut kylvää pessimismiä, vaan ainoastaan osoittaa kuinka mittavasta hankkeesta lopulta on kysymys. Puhumme nyt kulttuurin muuttamisesta. Tätä tarkoittaa tuo sosiaalisen mielenmaiseman käsite: kaikki ne ajatukset, sanat, teot, ismit, mahdollisuudet, toiveet jne, jotka keskivertoyksilö voi halutessaan toteuttaa. Tämän mahdollisuuksien avaruuden muuttaminen ei tapahdu kieltämällä asia X tai antamalla lisää rahaa asiaan Y. Esimerkiksi sosiologi James Davison Hunter (How to change the world, OUP 2008) listaa parikymmentä eri tekijää joiden kaikkien täytyy loksahtaa paikalleen, jos mielimme saada aikaan muutoksen kulttuurissa. Kyse on äärimmäisen vaikeasta asiasta, ja jokainen poliitikko tietää tämän vaikka harvoin se sanotaan ääneen.
Kommenttini siitä, kuinka yritykset poistaa asioita sosiaalisesta mielenmaisemasta yleensä vain saavat ne asuttumaan taloksi entistä mukavammin, on vain kuvaus kuinka ihmismieli tavallisesti toimii. Me voimme lisätä tavaraa mielenmaisemaan, mutta sieltä poistaminen on vaikeaa. Esimerkiksi seuraavan lauseen avulla istutan lukijan päähän ajatuksen, joka ponnahtaa hänen päähänsä seuraavan kerran kun hän näkee Bond-näyttelijä Daniel Craigin:
”Craig tasapainottelee yksipyöräisellä polkupyörällä jonglööraten samalla viidellä marsulla Englannin kuningattaren heitellessä häntä pähkinöillä.”
Tämä kuva on nyt ikuisesti osa sinua ja se voi ponnahtaa päähäsi milloin tahansa, vaikkapa 80 vuoden kuluttua. Mitä oudompi ja inhottavampi asia on, sitä suurempi valta sillä on meihin. Tällä tapaa koulusurmat ja tarkkuuskivääreillä tehdyt iskut leviävät nopeasti ympäri maailman, koska median kautta ne iskostuvat ihmisten mieleen ja joku ahdistunut yksilö saa tästä itselleen yhden mahdollisen tavan purkaa ahdistustaan.
Kyse ei ole siitä, että yritykset poistaa pahuutta lisäävät sitä, vaan pahuudesta puhuminen lisää sen vaikuttavuutta todellisuudessamme. Mutta aivan samalla tavalla hyvyydestä puhuminen voi lisätä hyvyyttä ympärillämme.
Muutos on siis mahdollinen. Tämä on ihmiskunnan historiassa nähty monta kertaa. Mutta historiasta löytyy myös varoittavia esimerkkejä. Ihmiskunnan menneisyyden (ja osin nykyisyydenkin) kauheimmat teot ovat olleet seurauksia yrityksistä muuttaa maailmaa paremmaksi.
Poistaako tämä meiltä velvollisuuden taistella paremman maailman puolesta? Ei tietenkään. Tarkoittaa tämä että teoillamme ei ole vaikutusta läheistemme ja yhteiskuntamme hyvinvointiin? Ei tietenkään. Mutta se kehottaa meitä valppauteen ja kriittisyyteen erilaisia populismin muotoja kohtaan, jotka tarjoavat helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Marja-Liisa Manka (TY) on todennut asiaan liittyen osuvasti: liittyen. Lue erityisesti viimeisen kohdan viimeinen lause. http://www.uta.fi/ajankohtaista/liitteet/tyonilo_julistus12.pdf
No sinne se karkasi sekavina editointina. Tämän halusin sanoa: ”Kirjaa päivittäin ilonaiheita, koska
se, mihin huomio kiinnittyy, valtaa mielen ja voimistuu.”
Eräs toinen oman nuoruuteni vaikuttaja 🙂 jakoi aikanaan niin ikään osuvan elämänviisauden (niin hyvässä kuin pahassa): ”Kylvä ajatus – niität teon. Kylvä teko – niität tavan. Kylvä tapa – niität luonteen.”
Kirjoituksen tarkoitus ei ollut kylvää pessimismiä, vaan ainoastaan osoittaa kuinka mittavasta hankkeesta lopulta on kysymys. Puhumme nyt kulttuurin muuttamisesta. Tätä tarkoittaa tuo sosiaalisen mielenmaiseman käsite: kaikki ne ajatukset, sanat, teot, ismit, mahdollisuudet, toiveet jne, jotka keskivertoyksilö voi halutessaan toteuttaa. Tämän mahdollisuuksien avaruuden muuttaminen ei tapahdu kieltämällä asia X tai antamalla lisää rahaa asiaan Y. Esimerkiksi sosiologi James Davison Hunter (How to change the world, OUP 2008) listaa parikymmentä eri tekijää joiden kaikkien täytyy loksahtaa paikalleen, jos mielimme saada aikaan muutoksen kulttuurissa. Kyse on äärimmäisen vaikeasta asiasta, ja jokainen poliitikko tietää tämän vaikka harvoin se sanotaan ääneen.
Kommenttini siitä, kuinka yritykset poistaa asioita sosiaalisesta mielenmaisemasta yleensä vain saavat ne asuttumaan taloksi entistä mukavammin, on vain kuvaus kuinka ihmismieli tavallisesti toimii. Me voimme lisätä tavaraa mielenmaisemaan, mutta sieltä poistaminen on vaikeaa. Esimerkiksi seuraavan lauseen avulla istutan lukijan päähän ajatuksen, joka ponnahtaa hänen päähänsä seuraavan kerran kun hän näkee Bond-näyttelijä Daniel Craigin:
”Craig tasapainottelee yksipyöräisellä polkupyörällä jonglööraten samalla viidellä marsulla Englannin kuningattaren heitellessä häntä pähkinöillä.”
Tämä kuva on nyt ikuisesti osa sinua ja se voi ponnahtaa päähäsi milloin tahansa, vaikkapa 80 vuoden kuluttua. Mitä oudompi ja inhottavampi asia on, sitä suurempi valta sillä on meihin. Tällä tapaa koulusurmat ja tarkkuuskivääreillä tehdyt iskut leviävät nopeasti ympäri maailman, koska median kautta ne iskostuvat ihmisten mieleen ja joku ahdistunut yksilö saa tästä itselleen yhden mahdollisen tavan purkaa ahdistustaan.
Kyse ei ole siitä, että yritykset poistaa pahuutta lisäävät sitä, vaan pahuudesta puhuminen lisää sen vaikuttavuutta todellisuudessamme. Mutta aivan samalla tavalla hyvyydestä puhuminen voi lisätä hyvyyttä ympärillämme.
Muutos on siis mahdollinen. Tämä on ihmiskunnan historiassa nähty monta kertaa. Mutta historiasta löytyy myös varoittavia esimerkkejä. Ihmiskunnan menneisyyden (ja osin nykyisyydenkin) kauheimmat teot ovat olleet seurauksia yrityksistä muuttaa maailmaa paremmaksi.
Poistaako tämä meiltä velvollisuuden taistella paremman maailman puolesta? Ei tietenkään. Tarkoittaa tämä että teoillamme ei ole vaikutusta läheistemme ja yhteiskuntamme hyvinvointiin? Ei tietenkään. Mutta se kehottaa meitä valppauteen ja kriittisyyteen erilaisia populismin muotoja kohtaan, jotka tarjoavat helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Moraalisen periaatekyvyn luonne (1) käskyt ja rangaistukset (2) utilitaristinen moraalisten valintojen vaikutuspiir (3) lähimmäisen rakkaudesta elävä ihminen. Viimeisin on melko utopiaa, vaikkakin me kaikki kannamme sitä itsessämme. Sisäinen muutos tuo ulkoisen muutoksen, siksi en itse usko ”lain-ja-rangaistuksen”-muuttavaan voimaan. Kirjoittajan käsittelemä perisynti on oleellinen osa ihmistä, jos vain ENSIN uskallamme sen myöntää. Muutos lähtee oman pahuuden näkemisestä, ei toisten.
Room. 7:20-21 ”Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;” — Pahuuden olemassa olo ei ole kasvatuksellisen tai yhteiskunnallisen rakenteen aikaansaamaa – joskin se ruokkii ja yllyttää sitä – vaan pahuuden olemassa olo on siinä että ME olemme pahoja. Vaikeaa myöntää – tiedän sen.
Olli-Pekka Vainio: Mitä vastaisit ystävälleni, joka tämän artikkelin luettuaan kysyi: ”Eikös noi massamurhaajat oo usein olleet vahvasti uskonnollisia tai jollain tapaa hengellisesti heränneitä?? Vai onko, tää siis pelkkä mutu.”
Ainakaan minulla ei ole tullut vastaan tällaista. Norjan Breivikin kohdallahan yritettiin masinoida tällaista kuvaa, mutta se osoittautui ongelmalliseksi tulkinnaksi heti, kun Breivikin manifestia alettiin lukea tarkemmin. Missä määrin hänen uskonsa Thoriin ja muihin skandinaavisiin jumaluuksiin motivoi häntä lienee aika vaikea asia osoitettavaksi. Massamurhaajien psykologista profiileista on jonkin verran tutkimuksia, linkitän tähän yhden summauksen:
http://blog.oup.com/2012/09/seven-myths-of-mass-murder/
Itse asiassa jopa ns. uskonnollisen terrorin (lähinnä islamin nimissä tehdyn) varsinaisesti uskonnollinen elementti on aika pieni. Esim. Scott Atranin, joka on maailman johtavia terrorismitutkijoita, mukaan terrorismissa on kyse ”normaalista” ryhmädynamiikasta, joka toteutuu kaikissa ihmisryhmissä tavalla tai toisella riippumatta siitä onko kyseessä uskonnollinen vai sekulaari ryhmä.
Kiitos artikkelista, Olli! Ohessa psykologi Martin Seligmanin ajatuksia Sandy Hookin joulukuisesta tapauksesta sekä koulusurmista yleensä. Kirjoitus on myös kannanotto US:ssa kuumana käyvään keskusteluun asekontrollista (silti ihan lukemisen arvoinen napakku juttu, vaikka ei täysin relevantti kaikille lukijoille).
http://www.washingtonpost.com/opinions/in-debating-newtown-massacre-dont-confuse-crazy-and-evil/2013/01/03/4d12eb62-5136-11e2-8b49-64675006147f_story.html
Kiitos Emilia! Seligman on useimmiten oikeassa.