Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita?

Koulusurmien ympärillä vellonut keskustelu haastaa pohtimaan, millaisessa maailmassa elämme ja mitä oikeastaan voimme tehdä sitä muuttaaksemme. Kirjoittajan mukaan keskustelua vaivaa kuitenkin realismin puute. Olisiko tosiasioiden tunnustaminen viisauden alku?  

Joitakin vuosia sitten asuin pienessä ja herttaisessa yliopistokaupungissa New Jerseyssä. Eräänä aamuna paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla nähtiin murhenäytelmä.

Mustasukkaisuuden riivaama mies yritti puukottaa entisen tyttöystävänsä, mutta epäonnistuttuaan tässä viilsi ranteensa auki. Kirjakaupan tiskille verissä päin hoippunut ex-tyttöystävä sai paikalle poliisit ja ambulanssit, mutta mies oli ehtinyt jo vuotaa kuiviin. Paikallisen lehden otsikoissa luki seuraavana päivänä:

Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita?

Samaan aikaan osavaltion pääkaupungissa Trentonissa, vain 15 mailin päässä, ammuttiin jengiläisiä ja sivullisia harva se viikko. Tämä ei ilmeisesti paikallisten mielestä ollut mitenkään kummallista. Trentonissahan nyt eletäänkin muutenkin kuin viidakossa. Mutta että täällä meillä…

Tämä kertomus oli tietenkin aasinsilta siihen, kuinka Suomessa eletään läpi Hyvinkään ammuskeluun liittyviä seikkoja. Verkkosivustoja selailemalla olen pannut merkille, kuinka kirjoitusten sisältö jakautuu kahden kysymyksen ympärille. Ensinnäkin: kuinka näin pääsi käymään? Toiseksi: kuinka vastaava voitaisiin estää?

Mainittuja syiden joukossa ovat tietenkin leikatut resurssit, jotka ehkäisevät tehokkaasti avunsaannit, rikkinäiset perheet, yhteisöllisyyden puute, empatiakyvyn heikkeneminen, pyssyleikit, työttömyys ja näköalattomuus tulevaisuuden suhteen, ja niin edelleen.

Vastaavasti tapahtuneen voi estää luomalla täydellisemmän järjestelmän, korjaamalla rikkoutuneet perheet, palauttamalla kristillisen yhtenäiskulttuurin, paremmalla koulutuksella, kieltämällä pyssyleikit ja välittämällä enemmän.

Kyseessä on siitä harvinainen keskustelu, että kaikki lienevät mielipiteineen, tulkintoineen ja ehdotuksineen oikeassa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta juuri tässä piilee pienoinen ongelma. Tältä pohjalta lisään kakkuun vielä yhden kerroksen.

Oma vastaukseni ensimmäiseen kysymykseen on: koska se oli väistämätöntä. Ja toiseen: ei oikeastaan mitenkään. Seuraavaksi yritän selittää miksi.

On totta, että tämänkaltaiset tapahtumat herättävät meissä tunteen, että nyt jotain on mennyt yhteiskunnassa rikki. Jokin on muuttunut. Mutta mikä?

Tällaisiin hirmutekoihin ryhtyminen edellyttää sitä, että moni ikävä asia loksahtaa paikalleen. Perhetausta, koulukiusatuksi joutuminen, persoonan rakenne, ystäväpiiri ja harrastukset lienevät vain jäävuoren huippu. Kuitenkaan kaikista kiusatuista, pyssyillä poikasena leikkineistä tai vanhempana Grand Theft Autoa pelanneista ei tule murhaajia.

Syitä sille miksi ihminen tekee jonkin valinnan on äärimmäisen vaikea jäljittää. Emme ehkä koskaan pääse tunkeutumaan niin syvälle ihmisen mieleen, että pystyisimme sanomaan mitään, mikä ylittää summittaiset todennäköisyydet tai mahdollisuudet.

Yksi tekijä, jota keskustelussa ei olla vielä huomioitu, onkin juuri mahdollisuus.

Aikamme sosiaaliseen mielenmaisemaan (tämä on kömpelö käännös Charles Taylorin käsitteelle ’social imaginary’) kuuluu sellainen vaihtoehto, jonka Hyvinkään surmaaja toteutti. Sosiaalisella mielenmaisemalla tarkoitetaan sitä mahdollisten valintojen joukkoa, joka on avoinna yksilölle. Nykyajan länsimaisille yhteiskunnille on tyypillistä, että tämä valintojen mahdollisuuden on hämmentävän laaja.

Surmaajalle hänen tekonsa oli sosiaalisen mielenmaiseman mahdollistama ”live option”.

Tietenkään hänen tekonsa ei ollut välttämätön missään metafyysisessä mielessä. Väistämättömyydellä ja mahdollisuudella tarkoitan vain, että jotakin tämänkaltaista oli odotettavissa.

Ihmiset osasivat tehdä julmuuksia toisilleen ennen tuliaseiden keksimistä. Uutta on vain julmuuden muoto ja määrä. Tässä medialla ja modernilla teknologialla tietenkin on hyvin suuri rooli, mutta niitä ei voi mitenkään yksistään asettaa syntipukin asemaan.

Tähän tapaan Sören Kierkegaard myös tulkitsi kristillistä perisyntioppia teoksissaan Kuolemansairaus ja Ahdistus. Ihminen tekee väärin, koska se on mahdollista. Ihminen lankeaa pahuuteen, koska se on jotain muuta kuin hänen elämänsä ennen lankeemusta. Erityistä reflektoitua syytä ei tarvita, eikä sitä osata kysyttäessä antaa.

Hyvinkään hirmuteko oli väistämätön, koska se oli mahdollinen.

Niin vastenmieliseltä kuin se meistä kuulostaakin, Hyvinkään kaltaiset teot ovat nyt osa todellisuuttamme samaan tapaan kuin satoja vuosia sitten se, että villieläin raateli yksinäisen matkalaisen.

Hyvinkään surman kaltaisen tapahtuman estäminen edellyttäisi tällaisen mahdollisuuden poistamista sosiaalisesta mielenmaisemasta, mikä on mahdotonta. Paradoksaalisesti mitä enemmän sitä yritetään poistaa, sitä tiukemmin se sinne iskostuu. Mitä enemmän kynttilöitä, marsseja, blogikirjoituksia, uutisia ja statuspäivityksiä, sitä elävämpi ja kiinnostavampi mahdollisuudesta tulee.

Tämä ei muuta miksikään sitä, että meillä on velvollisuus tehdä kaikkemme että mitään tällaista ei koskaan enää tapahtuisi. Samalla meidän on kuitenkin tunnustettava, että me tulemme aina epäonnistumaan tässä.

Kohtalomme on elää maailmassa, jossa radikaali pahuus on aina mahdollista.

Radikaali paha ja tämänkaltaiset kriisit houkuttelevat meitä tarrautumaan erilaisiin selityksiin, jotka saattavat johtaa vaarallisesti harhaan. Näistä muutama sana seuraavaksi.

Kriisit synnyttävät aina romantisoituja genealogioita, jotka rakentuvat tiettyjen myyttien varaan. Yleisimpiä näistä genealogioista omana aikanamme ovat sellaiset, jotka asettavat toisiaan vastaan ”pimeän keskiajan” ja ”valistuksen”. Näissä kertomuksissa ihmiskunta on vääjäämättömällä matkalla lapsuudesta kohti aikuisuutta ja ihmisen moraalinen kehitys on yhtä vääjäämätöntä kuin tekniikankin kehitys.

Tästä näkökulmasta tällaiset kriisit ovat aina jotakin suunnattoman hirvittävää, yllättävää ja erikoista, koska ne muodostavat anomalian, ilmiön, joka ei sovi selitysmalliin.

Steven Pinker on tuorein tämän evankeliumin profeetoista. Myös Sam Harrisin utooppinen moraaliteknologia kilkuttelee samoja säveliä kuin Pinker. Yhteistä näille yrityksille on hämmentävä luottamus myytilliseen luentaan historiasta ja ihmisluonnosta, joka yhdistyy raudanlujaan uskoon teknologian saavutuksiin.

Mutta yhtä luja usko teknologiaan voi synnyttää aivan toisenlaisia ja kriittisiä katsauksia ihmiskunnan tulevaisuuteen. Esimerkiksi John Grayn ja Iain McGilchristin kuvaukset ovat sopivaa vastapainoa Pinkerille ja Harrikselle.

En kuitenkaan väitä, etteikö ihmiskunnan historiassa olisi tapahtunut muutoksia ja etteivätkö jotkin ajat tai kulttuurit olisi olleet toisia huonompia tai parempia. Tietenkin voimme tehdä tällaisia erotteluja.

On selvää, että kulttuurirelativismi ei ole totta. Maailmassa on valtiota, joissa asiat ovat huonosti verrattuna toisiin valtioihin, joissa asiat ovat paremmin. On ideologioita ja filosofioita, jotka edesauttavat inhimillistä kukoistusta – ja on niitä jotka tuhoavat sen.

Suhtaudun kuitenkin epäillen kehityskertomuksiin, joissa ihmiskunta on joko vääjäämättömällä tiellä koti suurta valaistusta tai suurta tuhoa (vaikka pidän suuriakin muutoksia mahdollisina).

Toinen mahdollisuus on typistää ongelma ja ratkaisu selkeään kaavaan. Retorisesti asia esitetään tiukkana seuraussuhteena: ”Jos meillä on X, negatiivinen ilmiö Y poistuu tai ainakin vähenee huomattavasti.”

Yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin ongelmiin on kuitenkin usein veto, joka tähtää johonkin muuhun kuin käsillä olevan ongelman poistamiseen. Silti on mahdollista, että X:n myötä Y saa kyytiä, mutta ihmisluonnon yllättävyyden takia tällaisten väitteiden esittäminen on aina riski.

Äskettäin sisäministeri Päivi Räsänen sai lastin niskaansa ehdotettuaan, että hengellinen herääminen voisi muuttaa asioita parempaan suuntaan. Olen kuitenkin Räsäsen kanssa osittain samaa mieltä. Uskonnollisuudella voi olla monia positiivisia vaikutuksia sekä yksilön että yhteisöjen kohdalla.

Mutta poistaako laajamittainenkaan hengellinen herätys sen mahdollisuuden, että joku saa päähänsä tehdä joukkomurhan?

Ei.

Poistaako se, että pojilta kielletään pyssyleikit ja heille annetaan vain nukkeja, sen mahdollisuuden, että joku näistä poikasista ei saa vanhempana päähänsä jotakin kauheaa?

Ei.

Muuttamalla jotakin yhteiskunnassa hyvinvointi voi joiltakin osin lisääntyä, mutta todellisuuden parametrit ovat edelleen samat. Vaikka Hyvinkään asukkaista lähes kaikki olisivat tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä, ei tarvita kuin se yksi, joka voi saada koko pakan sekaisin.

Siksi hyvissäkin paikoissa voi tapahtua pahoja asioita.

Lisäksi hyviltä vaikuttavilla ideoilla on usein kääntöpuolensa. Genesiksen kirjoittajaa mukaillen kylvävämme pelto kasvaa meille aina orjantappuraa.

Tuoreen tutkimuksen mukaan esimerkiksi seksuaalivallankumouksen tulos on oli aika lailla puhdas nolla. Vaikka osa ihmisistä kokee sen hedelmän maukkaana, yhtä monille se on karvas. Samaan aikaan yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme kasvattaa lapsia, joilla on puutteellinen empatiakyky.

Mitä siis tehdä? Meidän tulee etsiä ratkaisuja, mutta tietoisena siitä, että paraskin idea, jonka keksimme, ei koskaan korjaa ongelmaa kokonaan – ja voi jopa räpsähtää sormillemme.

Hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita, koska ihmiselle on mahdollista tehdä valintoja ja koska hyvilläkin aikeilla ja ideoilla on mahdollista saada aikaan pahaa.

Mutta samanaikaisesti on mahdollista, että pahoissakin paikoissa voi tapahtua hyviä asioita.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€