Rakastuva keski-ikäinen mies ja muita vitsejä

Harvemmin törmää väitöskirjaan, joka inspiroi niin kuin Marjo Ojajärven moraalifilosofinen tutkimus Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään. Tutkijan ei-moralistista analyysiä tasapainotetaan tällä moralistisella kolumnilla.

”Sana uskottomuus selittää puolet ihmiskunnan onnettomuudesta.” Näin kirjoitti Denis de Rougemont kirjassaan Love in the Western World. Sen ranskankielinen alkuperäisteos L’Amour et l’Occident ilmestyi vuonna 1939 – aikana, jolloin eurooppalaisten mielestä sota selitti sen toisen puolen. 

Tämä de Rougemontin väite tuli mieleeni, kun seurasin mielenkiintoista väitöstilaisuutta pari viikkoa sitten. Marjo Ojajärvi oli nimennyt moraalifilosofisen tutkimuksensa sopivan raflaavasti, että vaivauduin paikalle: Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään. Moraalifilosofinen tutkimus André Brinkin, Jörn Donnerin ja Isaac Bashevis Singerin romaaneista.

Väitöskirjassaan Ojajärvi puhkitutkii André Brinkin teoksen Poikkeustiloja, Jörn Donnerin Andersin suvusta kertovan kahdeksanosaisen romaanisarjan, erityisesti teokset Viimeinen kesä, Itsenäisyyspäivä ja Sattuman kauppaa, sekä Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä. Romaanien yhteinen nimittäjä on aviorikoksesta elämälleen merkitystä etsivä keski-ikäinen ukkomies.

Väittelijä vaikutti olevan hyvin perillä hyveajattelusta. Keskeisiksi teemoiksi nousivat heikkoluonteisuus, kaksoiselämä, itsepetos ja epäoikeudenmukaisuus.

Kiinnitin myös huomiota työn ei-normatiivisuuteen. Vaikka tutkija totesi, että kaksoiselämä kaatuu sisäiseen mahdottomuuteensa, hän ei moralisoinut vaan etsi vaihtoehtoja. Mitä rakastunut ihminen voi ylipäätään tehdä? Säilyykö ihmisen vastuu vai ottaako rakastumisen huuma vallan?

Ojäjärven tutkijan ote oli mukavaa vastapainoa minunlaisilleni moralisteille, joiden mielestä keski-ikäisen miehen rakkauden kaipuun (mikä on hyvä asia) ja infantiilin egoismin (mikä on huono asia) dramaattinen yhdistelmä on lähinnä pateettista pelleilyä. Tai sivistyneemmin: tragikoomista.

Selasin väitöskirjan kirjallisuusluetteloa. Kyllä, sieltä se löytyi, syvällisin lukemani selkokielisin teos rakkaudesta. Nyt en tarkoita de Rougemontin opusta, vaikka lumouduinkin siitä (erityisesti sen loppupuolen rakkauden psykologinen analyysi on huikea).

Tarkoitan toista nykyklassikkoa, C. S. Lewisin kirjaa The Four Loves, josta on ilmestynyt uusi suomenkielinen laitos Neljä rakkautta (2012).

Sen luku eros-rakkaudesta on vertaansa vailla. Myös elämänsä viimeisessä esseessään Lewis tarkastelee eros-rakkautta (rakastumisen tilaa) poikkeuksellisella tarkkanäköisyydellä.

Eros-rakkaus ei ole täysin itsekäs, vaan se kykenee uhrautuvuuteen, mutta sen uhrautuvaisuus on ambivalenttia. Yhtäältä eros on sangen epäitsekäs. Se voi käskeä rakastunutta luopumaan esimerkiksi materiaalisista mukavuuksista rakastettunsa vuoksi. Toisaalta se voi käskeä rakastunutta luopumaan rakastetustaan uuden rakastajansa vuoksi.

Eros lupaa ylimaallista onnea – ja siksi epäkypsä rakastaja tottelee sitä yhä uudelleen (”ansaitsen olla onnellinen”) – mutta eros ei pidä lupaustaan.

Kypsät rakastajat kuitenkin ymmärtävät, ettei se ole eroksen syy. Eros on alkuunpaneva voima – mutta ei kaikkivoipa ikiliikkuja. Puutarha vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Sen, joka tahtoo nauttia sen tuoksuista ja väriloistosta, on säännöllisesti kasteltava kukat – ja kitkettävä rikkaruohot. Tämä vaatii hyveitä.

Millainen sitten on hyvä puutarhuri? Millainen on hyvä rakastaja?

Jos Ojajärven tutkimuksen keskeiset teemat kääntää päälaelleen, saadaan aika toimiva resepti. Hyvä rakastaja on vahvaluonteinen, suoraselkäinen, nöyrä ja oikeudenmukainen. Lewisin diagnoosi on brutaalin tarkka:

Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.

Nuorena miehenä hän oli sanonut saman napakammin kirjassaan The Allegory of Love:

Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.

Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää. Miksi?

Se pitkästyttää, koska hän samaistaa hyveet hailakkuuteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Se ärsyttää, koska se uhkaa hänen moraalista alibiaan, jota hän alitajuisesti suojelee.

”Vastustamaton” rakkaus – vuosisadan vedätys. Rakastaja itse on syyntakeeton. ”Rakkauden tähden” hän on jättänyt puolisonsa, laiminlyönyt lapsiaan, pettänyt ystävänsä ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Kuplaa on suojeltava, joten hän tukkii korvansa ilonpilaajilta.

Kaikki eivät onneksi ole ilon pilaajia, vaan lähipiiristä löytyy aina muutamia pilan siunaajia, joilta saa lohdutusta ja alibin vahvistuksen (”ansaitset olla onnellinen”).

Denis de Rougemontin mukaan jossakin vaiheessa 1900-lukua avioliittovalan rikkojasta oli tullut ”kiinnostava”, sen sijaan että olisi säälittävä tai halveksittava. Hollywood ylläpiti myyttiä ”vastustamattomasta” rakkaudesta, mikä loppupeleissä tarkoittaa vastuutonta rakkautta.

Muistan hyvin, milloin ensimmäisen kerran havahduin uskottomuutta siunaavaan piilopropagandaan. Suomut tippuvat silmiltäni katsoessani Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003). Siinä Bill Murrayn näyttelemä keski-ikäinen mies rakastuu itseään puolta nuorempaan, Scarlett Johanssonin näyttelemään tyttöön, joka on muuttanut Tokioon poikaystävänsä kanssa.

Sitä ennen olin epäillyt, että elokuvassa The Cider House Rules (1999) oli jotain mätää, mutta en tiennyt mikä. Junnunpana taas olin katsonut James Cameronin Titanicin (1997) täysin tietämättömänä näitä elokuvia yhdistävästä perusvirityksestä, jolle sittemmin olen tullut allergiseksi. Varoitus, seuraa juonipaljastus:

Herra A ja rouva B rakastuvat ja jättävät puolisonsa, rouva A:n ja herra B:n. Jotta katsojan sympatiat eivät kallistu väärälle puolelle, jälkimmäisistä leivotaan pihtaava nalkuttaja ja väkivaltainen kusipää.

Vastapainoksi löytyy totta kai hyviä elokuvia. Niissä rakkauden varjopuolet ja ihmissuhdesekoilut kuvataan totuudellisemmin, mutta ei kyynisesti. Mieleen tulee erityisesti Closer (2004), jonka lopun Clive Owenin ja Jude Law’n henkilöhahmojen välinen dialogi on fantastinen. Julia Roberts näyttelee ensimmäisen vaimoa ja toisen rakastajatarta.

Vaikka A History of Violence (2005) ei käsittele uskottomuutta sinänsä, Viggo Mortensenin henkilöhahmolla on salattu historia, joka paljastuu elokuvan  kuluessa hänen vaimolleen, jota näyttelee Maria Bello. Heidän rakastelukohtauksensa on muuten elokuvahistorian parhaimpia.

Realistisia kuvauksia rakkaudesta löytyy yllättävistäkin paikoista, kuten mainiosta poliisarjasta The Wire ja zombiesarjasta The Walking Dead.

Mitä musiikkiin tulee, en voi sietää Pussy Cat Dollsien biisin ”Don’t Cha” kaltaisia kakkatahroja, joita ei olla edes yritetty pyyhkiä (Don’t cha wish your girlfriend was hot like me?).

Sen sijaan Tom Pettyn piiloviisas ”To Find a Friend” ja Jenni Vartiaisen ”Halvalla” puhdistavat rakkauttamme ja muistuttavat katkeransuloisella tavalla sen haavoittuvaisuudesta.

Uskollisuuden ankkurista irronnut rakkaus on tunneaallokossa vaarassa haaksirikkoutua karikkoon tai ajelehtia yksinäiselle merelle.

Sillä yksinäinen on sen keski-ikäisen miehen loppu, joka ei saa viettiään kuriin. Rakastumiseen rakastuneiden tunne yhteenkuuluvuudesta on illuusio, sanoo de Rougemont. Todellisuudessa he kärsivät kaksoisnarsismista.

Brinkin, Donnerin ja Singerin henkilöhahmot rakastuvat löytääkseen itsensä. Toki soisin sen meille kaikille. Mutta keinolla millä hyvänsä?

”Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa” – kaikki epätodet latteudet ovat vahingollisia, myös tämä. Se on romanttista retoriikkaa, joka saattaa hymyilyttää, mutta ei Boko Haramin uhreja eikä Henry VIII:n vaimoja.

PS. Marjo Ojajärvi lupasi kirjoittaa syksyksi vieraskynän otsikolla: ”Keski-ikäinen mies – näin urasi ei tyssää seksiskandaaliin”. Mielenkiintoinen opas siis luvassa! Sitä odotellessa, suosittelen Arto Antturin kolumnia ”Pastorin seksiskandaali” ja Isa Merikallion kolumnia ”Pomon piilopanot”. 

Jason Lepojärvi

Jason Lepojärvi on teologian tohtori, rakkaustutkija ja Hyvejohtajuus-sivuston entinen päätoimittaja. Oxfordin ja Helsingin väliä kulkevan ”rakkauden ammattilaisen” sukujuuret ovat Suomen Lapista ja Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta. Hän harrastaa kamppailulajeja, metsästystä ja moottoripyöräilyä.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€