Hämähäkkimies ja muut kostajat

Uusin Hämähäkkimies (2012) on tehty puhtaasti teiniyleisölle, mutta siitä huolimatta se nostaa esiin keskeisiä poliittisen filosofian teemoja. Mitä Dirty Harry kertoo meille Hämähäkkimiehen syvimmästä olemuksesta?

Yksi toimintaelokuva-genren keskeisiä edustajia ovat niin sanotut kostaja-elokuvat.

Kostaja eli vigilante on henkilö, joka joutuu poikkeukselliseen tilanteeseen, jossa auttaakseen yhteisöään hänen on astuttava sen ulkopuolelle. Supersankarielokuvat kuuluvat luonnostaan kostaja-genreen. Supersankareiden inhimillisen ruumiin verhoava puku toimii erottavana tekijänä, joka asettaa heidät taviksia vastapäätä. Supersankari on ihminen, mutta silti myös jotain muuta.

Silloin kun järjestelmä tai laki ei kykene turvaamaan yksilön oikeuksia tai oikeudenmukaisuuden toteutumista, kostaja joutuu turvautumaan niin sanottuun oman käden oikeuteen. Genreen kuuluu, että elokuvan alkupuolella vieraillaan oikeussalissa, poliisilaitoksella tai muussa vastaavassa paikassa, jonka jälkeen todetaan, että juristit ja poliisit joko eivät voi tai eivät halua auttaa sankaria korjaamaan häneen kohdistunutta vääryyttä.

Siksi sankarin on toimittava nyt lain ulkopuolella – tai jopa sitä vastaan.

Kostaja-elokuvissa yksi keskeisistä hahmoista on ihminen (ei siis toinen supersankari), joka ei pidä sankarin toimintaa hyväksyttävänä. Uudessa Marc Webbin ohjaamassa Hämähäkkimiehessä tämä on Hämiksen (Andrew Garfield) tyttöystävän (Emma Stone) poliisipäällikkö-iskä.

Kostaja on siis eettisesti harmaalla alueella. Osa kostajista toki toimii viranomaisten siunauksella – kuten Batman. Dirty Harry on taas itse poliisi, joka toisinaan hivenen taivuttaa sääntöjä, jos ne hänen mielestään estävät oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Usein tämä sääntöjen oikominen osataan myös problematisoida kuten Dirty Harry 2:ssa (jossa muutkin poliisit alkavat toimia kuten Harry Callahan) tai Christopher Nolanin uusissa Batmaneissa (joissa huomioidaan sekä vigilantismin yleistyminen että konnien vastaaminen vigilantismiin entistäkin raaemmilla tavoilla).

Tähän väliin joitakin huomioita itse elokuvasta. Raina on tehty puhtaasti teiniyleisölle (12–18 v.). Eli jos et kuulu tuohon haarukkaan, voit huoletta laittaa rahasi johonkin kiinnostavampaan.

Elokuvasta varsin suuri osa kuluu teinikiehnäämiseen, heräävän seksuaalisuuden tarkasteluun eri näkökulmista (Hämishän on tälle täydellinen metafora, syistä joita ei varmaan tarvitse selittää), punasteluun ja änkyttämiseen, mikä ainakin Ison-Britannian ensi-illassa herätti kohderyhmässään suurta ihastusta. Suurimmat iih-ooh -huokaukset kuultiin aina Karvisen veistoksellisen ahterin lähikuvissa.

Tällä painotuksella on se erikoinen vaikutus, että vartin American Pie -osaston jälkeen katsoja hämmästyy havaitessaan, että ai niin, tämä jätkähän on muuten myös Hämähäkkimies. Tai että mitä ihmettä tuo gorillan kokoinen iguaani tekee teinikomediassa? Elokuvassa on liikaa eri genrejä. Se yrittää olla teinikomedia ja toimintaleffa, hauska ja vakava, todenmukainen ja fantastinen. Kaikille kaikkea -resepti toimii yleensä aika huonosti, eikä tämä ole poikkeus.

Tietokoneanimoiduissa toimintajaksoissa ei ole oikeaa vaaran tuntua, ja ne näyttävät muovisilta. Pahis ei ole kiinnostava (ja tästä seuraa se, että Hämis ei ole kovin kiinnostava). Tyttöystävä on yhdentekevä. Leffan eeppiseksi kliimaksiksi tarkoitettu nostokurkijakso on niin vaivaannuttavan typerä, että hämmästyn, jos se ei päädy meemiksi.

Lisäksi juoni on niin sanottu pornoleffajuoni. Sen tarkoitus on siirtää päähenkilöä paikasta toiseen (yleensä äärimmäisen kömpelöllä tavalla), jossa tapahtuu sitten varsinainen akti (Peteriä kiusataan koulussa –> Hämyri puree Peteriä –> Ben-setä kuolee –> Peter löytää voimansa jne.).

Elokuva on täysin tarpeeton. Se tekee kaiken saman minkä Sam Raimi teki omassa versiossaan vain 10 vuotta sitten, mutta vain paljon, paljon huonommin. Ainut syy sen olemassaoloon on Karvisen ahteri ja Emma Stonen nappisilmät. Ja ne massit, jotka kilahtavat yhtiön kassaan, koska teinit haluavat näitä katsella.

Palataan takaisin kostaja-teemaan. Viime vuosina ilmoille on putkahtanut useita genren leffoja (mm. Harry Brown, Drive, Hobo with the Shotgun), joista monet ovat olleet todella hyviä. Syytä genren uuteen nousuun voi tietenkin pohtia. Onko maailmamme muuttunut niin monimutkaiseksi, että vain vigilantismi takaa oikeudenmukaisuuden?

Esimerkiksi nykyinen pankkikriisi on omiaan laskemaan ihmisten luottamusta järjestelmään ja synnyttämään toimintatapoja, joissa systeemi tavalla tai toiselle ohitetaan (tietenkin tämän systeemin ohittaminen on osaltaan syynä koko kriisiin, mutta se on kokonaan toinen tarina).

Kostaja on joka tapauksessa sankari. Parhaimmillaan kostaja voi toiminnallaan innostaa muita kansalaisia taisteluun vääryyttä vastaan, kuten tapahtuu sekä Raimin että Webbin Hämähäkkimiehissä. Kostajan toimilla on siis yhteisöä eheyttävä vaikutus.

Kostajan toimiin liittyy kuitenkin ongelma: hänen on tultava pahaksi, jotta hän voisi voittaa pahan. Hänen on vaarannettava sen yhteisön säännöt, joita hän yrittää suojella. Tämä tekee kostajasta aina oudon ja poikkeavan.

Kostaja on kävelevä poikkeustila. Hän toimii tavalla, joka arkitodellisuudessa olisi väärin, mutta joka nyt on kuitenkin sallittua. Vigilantismiin liittyvä pelko on tietenkin: mitä jos kaikki ottaisivat oikeuden omiin käsiinsä? Seurauksena olisi anarkia.

Kostaja-genressä on olennaista, kuinka raja arkitodellisuuden ja poikkeustilan välille vedetään. Yksi klassinen tapa ratkaista ongelma on antaa kostajan kuolla (Hobo with the Shotgun), haavoittua pahasti (True Grit) tai joutua itse takaa-ajetuksi (Dark Knight). Näin alleviivataan vigilantismin vaaroja.

Uusi Hämähäkkimies on kuitenkin erilainen suhteessa klassiseen kostaja-genreen. Vaikka jännite on olemassa elokuvan keskivaiheilla, lopussa se laukaistaan kostajan hyväksi (poliisi-isukin siunauksella). Lopun teiniromanttinen pinkki puuro tekee tästä kaikesta vielä sietämättömämmän. Kostajuus on siis niinku sillee ihquu ja siistii! Ja mun kultsi on siis tää hunksihämiskostaja, vähäx mageeta, tiäksä?

Hobo with the Shotgun oli tietoisesti tehty B-leffa, jossa ei suolenpätkiä säästelty. Kuitenkin realismiin pyrkinyt Webbin Hämähäkkimies jää kakkoseksi (nimenomaan realismin suhteen) Hobolle, joka vetää kaiken niin överiksi kuin mahdollista.

Jotta arvioni saisi oikein setämäisen lopun, niin huipennan kirjoitukseni moralisoimalla hieman. Hämähäkkimies on yksi indikaattori siitä kuinka arvostushorisonttimme on muuttunut.

Meidän on yhä vaikeampi tehdä eroa poikkeustilan ja arjen välille. Jokainen kriisi on aina poikkeustila. Ei ole olemassa mitään tekoa, joka olisi aina väärin. Kaikki ei käy, mutta mikä tahansa voi käydä joskus.

Toisin sanoen, jos olet kriisissä, sinulla on aina hyvä syy olla ”kostaja”.

Ei ole mitään mitä et voisi tehdä, jos tilanne vain sitä vaatii. Hämähäkkimies jää siis vangiksi samaan itsekudottuun verkkoon kuin suuri osa jälkimodernia filosofiaa. Yrittäessään tukea yksilön minuuden kehitystä se tulee purkaneeksi kaikki sellaiset rakenteet, joissa tuo kehitys olisi ylipäätään mahdollista.

Webbin Hämähäkkimiehen verkko on usein varsin kaunis, mutta sillä ei ole mitään mihin kiinnittyä. Seurauksena on märkä läntti 5th Avenuen asvaltissa.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€