Mistä on huonot leffat tehty?

Elokuvakriitikkoa luonnollisesti turhauttaa se, että joutuu kirjoittamaan arvioita huonoista elokuvista. Olisi totta kai paljon kivempaa kehua kuin moittia. Mutta minkäs teet. Suurin osa nykyelokuvista on aika huonoja. Tässä kirjoituksessa kerrotaan, mikä tekee elokuvasta huonon, ja miksi niitä kuitenkin tuotetaan ja katsotaan niin paljon.

Nykyään tehdään enemmän elokuvia kuin koskaan, mutta onko niiden laatu huonontunut? Tehtiinkö ennen parempia elokuvia?

Tuskin. Tätä voi miettiä pohtimalla sitä, kuinka hyvin menneiden vuosikymmenien elokuvat ovat kestäneet aikaa. Terminaattoreita ja Kummisetiä on aika harvassa.

On luontevaa olettaa, että suurin osa elokuvista on aina ollut huonoja. Aihe kuitenkin ansaitsee tarkemman analyysin. Seuraavaksi tarkastelen yleisimpiä tapoja pullauttaa ilmoille huono elokuva.  

Yritetään liikaa

Viime vuoden yksi odotetuimpia elokuvia, Prometheus, teki saman Aliens-saagalle minkä Pimeän uhka ja Kloonien hyökkäys teki Tähtien sodalle. Mikä meni vikaan?

Alien oli sentään Ridley Scottin mestariteos, joka on pitänyt puolensa ajan hapon syövyttävää vaikutusta vastaan erittäin hyvin. Mutta Prometheusta katsoessa jo muutaman dialogipätkän jälkeen vatsaa alkaa kummallisesti vääntää. Mitä ihmettä oikein tapahtuu?

Prometheuksen ongelma on sen käsikirjoitus, joka on niin massiivisen huono, että se vääristää aika-avaruutta kuin musta aukko. Tälle on kuitenkin selityksensä.

Teksti on nimittäin peräisin Lost-sarjan luojan Damon Lindelofin kynästä. Käsikirjoittamisen aatelia edustavassa Community-komediasarjassa (episodi 2/11) Lost vilahtaa täyttymättömien odotusten metaforana (”represents lack of payoff”), joka taidokkaasti paljastaa myös Prometheuksen vian:

Kahteen tuntiin tungetaan niin paljon erilaisia epäloogisia ratkaisuja ja langanpätkiä, joita ei sidota mitenkään yhteen, että tuloksena on vain sinne tänne vispaavia visvaisia lonkeroita ilman päätä saatikka häntää.

Tästä saa tehtyä tietenkin ihan hyvää parodiaa, mutta se ei varmaankaan ollut Sir Ridleyn alkuperäinen idea. Myönnän, että kaaokseen voi saada jonkinlaisen järjestyksen lukemalla spekulatiivisia kommentaareja, jotka voivat olla oikeassa tai sitten eivät, mutta elokuvana Prometheus ei toimi oikein millään tasolla, tai se ei ainakaan eroa mitenkään ö-tason scifi-humputteluista.

Kerrotaan, ei näytetä

Tämä virhe on niin yleinen, että sitä harvoin tulee edes huomanneeksi. Huonon tv-sarjan ja elokuvan tunnistaa heti siitä, että hahmo kertoo, miltä hänestä tuntuu ja miksi. Hyvien ohjaajien ja käsikirjoittajien ensimmäinen ja tärkein nyrkkisääntö onkin: Show. Don’t tell.

”Juon nyt tässä tätä viinaa, koska en saanutkaan tavata avaruusolentoja, kuten olin halunnut”, toteaa Charlie Holloway Prometheuksessa.

Hyvässä elokuvassa katsojan ei tarvitsisi kuin katsoa valkokankaalle ja hänen aivonsa automaattisesti tekisi johtopäätöksen: ”Ahaa, Charlie on masentunut ja juo siksi viinaa.” Jos hahmojen tunnetilat ja ratkaisut täytyy selittää sanallisesti, käsikirjoitus ontuu.

Saippuaoopperat ovat tietenkin ontumisen mestareita vailla vertaa; niissä tapahtumat ja tunteet väännetään rautalangasta yhä uudelleen ja uudelleen. Toista laitaa edustaa esimerkiksi Madmen, jossa ei selitetä mitään, vaan katsojan annetaan itse oivaltaa ja päätellä, mitä tapahtuu ja miksi.

Prometheusta esiteltiin elokuvana, joka käsittelisi Suuria Kysymyksiä. Todellisuudessa elokuva ei käsittele suuria kysymyksiä. Se käsittelee laimeita viittauksia keskikokoisiin aprikointeihin. Suuret Kysymykset vilahtavat kuvissa hahmojen puheenvuoroissa, joissa todetaan, että ai niin, meillähän oli näitä Suuria Kysymyksiä.

WTF?, on katsojan kysymys.

Stanley Kubrick käsittelee Suuria Kysymyksiä 2001:ssä paremmin ilman, että kukaan edes sanoo sanaakaan koko asiasta.

Tehdään sama leffa uudestaan!

Huonoja elokuvia tehdään tietenkin siksi, että niillä saa tehtyä rahaa. Otetaan jokin vanha konsepti, joka on joskus toiminut ja tehdään sille jatko-osa.

Nyt teattereissa pyörivä Taken 2 on tästä hyvä esimerkki. Taken oli kunnon badass-trilleri, jossa oli jopa ihan klassikkoainesta, mutta jatko-osa on aivan luokaton. Liam Neeson näyttää siltä, että hän todella toivoo jonkun sieppaavan hänet pois koko projektista.

Kadonnut videonauha -pätkiä on ilmestynyt Blair Witch Projectin jälkeen tusinoittain (Rec, Chernobyl Diaries, Grave Encounters, Paranormal Activity, Sinister jne, jne). Genren tilasta antaa hyvän kuvan vaikkapa Bigfootin traileri, jota on vaikea katsoa loppuun torkahtamatta.

Konseptileffojen ongelma on, että ne voivat oikeastaan olla vain niin hyviä kuin se elokuva, jota kopioidaan.

Tämä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö konseptileffat voisi olla hyviä. Esimerkiksi alkuperäinen (se espanjalainen) Rec on ihan leppoisa zombie-römpöttely. Mutta elokuvina niiden ansiot ovat vaatimattomat ja tehokeinot rajalliset. Ne ovat vähän kuin Mäkkärin burgerit. Ne eivät mullista elämääsi, mutta ainakin tiedät, mitä saat.

Vielä halpahintaisempi keino on tehdä sama leffa uudelleen (ns. remake tai reboot). Nämä onnistuvat erittäin harvoin. Tuore Total Recall on jo syntyessään mätä, toisin kuin Verhoevenin originaali, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin.

Toivotaan, että erikoistehosteet pelastavat tilanteen

Sitä mukaan kun tietokoneiden prosessoriteho on noussut, tietokoneanimaation käyttö on halventunut. Tällä on ollut sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia, mutta koska tarkoitukseni on nyt lähinnä jurputtaa, niin keskityn negatiivisiin.

Negatiivista on muun muassa se, että katsojaa yritetään harhauttaa animoiduilla hienouksilla. Tällä tapaa estetään katsojaa pysähtymästä miettimään, mitä elokuvassa oikeastaan tapahtuu. Tai että onko juonessa mitään järkeä.

Tietokoneanimaatio eli CGI (computer-generated imagery) pilaa parhaimmillaan monta hyvää juttua. Star Warsin uusissa episodeissa on muovinen tuntu, joka saa maailmaan näyttämään epäaidolta. Alkuperäisissä elokuvissa maailma oli tehty käsin ja se näytti aidolta, koska se oli aito.

Uuden Total Recallin sinänsä kiva futuristinen design näyttää pökkelöltä, koska se kiiltää, toisin kuin vaikkapa Blade Runnerin aidosti likainen tulevaisuus, jonka voi melkein haistaa.Muita uusia elokuvia, jotka lankeavat tähän samaan ansaan, ovat esimerkiksi Battleship, Act of Valor ja Wrath of the Titans.

CGI:n käytön lisääntyminen ja hyvän käsikirjoituksen puuttuminen onkin luonut kokonaan uuden elokuvagenren: hyvältä näyttävät roskaleffat.

Romanttiset komediat

Ihan oikeasti tieteellisen tutkimuksen mukaan miehetkin katsovat mielellään romanttisia komedioita.

Syitä tähän ei tarvinne arvailla, mutta tämä selittänee sen, miksi romkomeja tehdään niin paljon. Varsinaiseksi epidemiaksi ovat muodostuneet Rakkautta vain -elokuvan jälkeen syntynyt genre, jossa kuvataan noin 20 jolpin toilailuja, jotka sitten sidotaan lopussa jotenkin yhteen (New Years Eve, Valentine’s Day jne). Elokuva koostuu sarjasta irrallisia kohtauksia, eikä elokuvassa siten ole varsinaista juonta laisinkaan, vain joukko löyhästi toisiinsa liittyviä koomisia tilanteita.

Erinäisistä syistä romkomien ei edes tarvitse olla kauhean hyviä, koska niiden sosiaalinen funktio on erilainen kuin vaikkapa trillerien tai scifin. Romkomeissa juoni on aina ennalta arvattava ja lopputulos yleensä rajautuu luonnollisesti vaihtoehtoihin (a ja ei-b), (b ja ei-a) tai (ei-a ja ei-b), ja tällaisenaan ne täyttävät odotukset lähes joka kerta.

Romkomin voi oikeastaan toden teolla pilata vain palkkaamalla pääosaan Adam Sandlerin (todistuskappale A: Just Go With It).

Romkom on parhaimmillaan onnistunut silloin, kun se ironisoi koko genrea (Friends With Benefits), on hyvin käsikirjoitettu (500 Days Of Summer) tai kun homma vedetään tavalla tai toisella täysin överiksi (Superbad).

Exploiting the exploitation without exploitation

Oikein kiero yksilö voi tietenkin yrittää tehdä tietoisesti niin huonon elokuvan, että se on jo hyvä. Piranha 3D ja sen jatko-osa 3DD olivat yrityksiä tehdä remake leffasta, joka oli huono jo silloin, kun se tehtiin ensimmäisen kerran.

Piranhat kuitenkin epäonnistuvat, koska ne yrittävät olla liian hyviä. Erityisen ärsyttävää on se, että ihmiset näyttivät liian kauniilta ja tekniikka on virheetöntä.

Huonosta elokuvasta kannattaa tehdä huono remake vain, jos pystyy todella takaamaan sen, että se on oikeasti vielä huonompi kuin alkuperäinen. Tämä edellyttää pilalle menneiden otosten sisällyttämistä itse elokuvaan, kuvan ylälaidassa heiluvia mikkejä ja täysin absurdeja juonikuvioita.

Tässä onnistuu loistavasti esimerkiksi 60-luvun blacksploitation-leffoille irvaileva Black Dynamite. Onnistumiskertoimet nousevat, jos käsikirjoitus on oivaltava, kuten norjalaiskomediassa Norwegian Ninja. Myös tulossa oleva Miami Connection tuntuu lupaavalta.

Miksi huonoja elokuvia on sitten olemassa?

Huonoja elokuvia on paljon siksi, koska hyvien elokuvien tekeminen on suunnattoman vaikeaa ja edellyttää huomattavia luovia kykyjä.

Vain harva ohjaaja on pystynyt saattamaan uransa loppuun ilman yhtään hutia (Kubrick ja Hitchcock lienevät poikkeuksia).

Kun viitisen vuotta sitten Hollywoodin käsikirjoittajat menivät lakkoon, useiden tv-sarjojen taso romahti ja joidenkin tuotanto pysähtyi vähäksi aikaa kokonaan. Tämä kertoo käsikirjoituksen tärkeydestä. Hyvä elokuva vaatii suunnatonta intellektuaalista panostusta. Pienilläkin resursseilla saadaan aikaan kelpo elokuva, jos vain käsikirjoitus on hyvä (esim. Day Night Day Night).

Huonoja elokuvia syntyy kapea-alaisuuden seurauksena. Huonot elokuvat vahvistavat vanhan teorian hyveistä: yksi hyve, joka nostetaan yli muiden, muuttuu pian paheeksi. Yhdellä idealla, tai vastaavasti valtavilla resursseilla ilman ideoita, ei saada aikaan koskaan mitään hyvää.

Huonoja elokuvia on olemassa kuitenkin ennen kaikkea siksi, että maailmassa on riittävästi ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan rahansa huonojen elokuvien tekijöille. Vastaavasti kuluttajilla on kaikki keinot käsissään nostaa elokuvien tasoa lopettamalla huonojen elokuvien katsominen.

Tässä saattaa olla aihetta itsetutkiskeluun. Ehkä me ansaitsemme sen, että meitä pommitetaan Adam Sandlerin tähdittämillä ”komedioilla”.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€