Uskalla tehdä hyvää

Lähetänkö viestin ”pidän sinusta”, jos tulenkin torjutuksi? Tervehtiessä naapuripöydän vierasta pariskuntaa saako hymyn vai tylyn sanattoman katseen? Kun sanon olevani pahoillani, sataako päälleni syytöksiä entistä vimmaisemmin? Rohkeuden puutteessa jää ystävällisiä sanoja sanomatta. Sanoja, joilla välitämme toisista.

Kritisoidessa osaa jo odottaa, että vastapuolen reaktio ei välttämättä ole riemastuneen iloinen. Mutta kun on hetki sanoa jotain positiivista – tervehtiä satunnaista ventovierasta, kiittää jaetuista hyvistä muistoista tai ehdottaa yhteistä kahvihetkeä – jättääkö sen sanomatta, koska pelkää negatiivista reaktiota? Se kuulostaa lähes nurinkuriselta.

Ystävälliset sanat ovat avoimena olemista. Paljastamme palan itsestämme ja siihen voi toinen iskeä takaisin. ”No, parempi pysyä hiljaa, niin ei tule satutetuksi”. Pelko ohjaa meitä enemmän kuin arvaammekaan. On helpompaa odottaa, sanoisiko joku toinen kannustavan alkurepliikin ja sitten uskaltaisi hypätä mukaan. Hyvän kohtaamisen aloituskynnys on toisinaan korkealla.

Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit kokeilla?

Pelko on syntynyt elämänkaaren negatiivissa kohtaamisissa läheisten ja vieraiden kanssa, hetkissä, joissa ei ole voinut tai osannut suojata itseään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta rohkeutta voi rakentaa uusissa kohtaamisissa. Siis tuulta päin!

Uutta hyvää syntyy, kun ottaa riskin ja astuu toista kohti ystävällisellä eleellä. Silloin kun saa tylyn vastauksen, pystyisikö harmista huolimatta ajattelemaan: ”no, ehkä tuolle henkilölle ystävällinen sanani tuli tarpeeseen” ja jatkamaan kohtaamisia muiden kanssa? Ympärillämme on kuitenkin enemmän kohtaamiselle avoimia ihmisiä, kuin niitä, jotka pahaa oloa purkaakseen reagoivat ystävälliseen lähestymiseen hyökkäävästi.

Hyvät kohtaamiset löytyvät kokeilemalla – sanomalla ääneen ystävällisiä asioita. Kun uskaltaa toistaa sen uudestaan, ystävällisten vastaantulijoiden joukko kasvaa. Ja mikä muu paremmin eheyttää elämän varrella ihmissuhteissa tapahtuneina ikäviä kohtaamisia, kuin uudet hyväntahtoisuudella täytetyt tapaamiset. Hyvä kohtaaminen on sellainen, joka leviää seuraaville. Ja kaikki voittavat.

Sanoissa on voimaa

Maailmaa ei voi mustavalkoisesti jakaa hyviin ja pahoihin. Silti Mumbain lentokentän seinällä silmiini sattunut Gandhin ajatus sisältää syvää viisautta. Sitä mukaillen: pahuus ei maailmasta katoa sillä, että keskitytään poistamaan pahaa tekevät ihmiset, vaan sillä, että hyvät ihmiset tekevät enemmän hyvää.

Tilaisuuksia hyvän kokeiluun on joka päivä. Liian usein jää sanomatta sen mielessä pyörivä ystävällinen ajatus. Mikä voima siitä kasvaisi, jos sanoisi ystävällisen asian viikossa – yhden enemmän kuin tähän asti?

Tästä syystä jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jokeri

Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta. 

Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle. 

60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste. 

90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi. 

2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä. 

Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana. 

Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?

Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä: 

  1. Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua? 
  2. Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
  3. Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?

Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan. 

Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).

Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa. 

Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?

Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida? 

Paha ihminen on paras puoliso

”Kun olisikin niin, että pahat ihmiset tekisivät pahojaan jossakin, ja me voisimme yksinkertaisesti vain eristää ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan välinen linja kulkee jokaisen ihmissydämen läpi, ja kuka haluaisi tuhota oman sydämensä?”
— Aleksandr Solzhenitsyn

Äiti herää yössä kaikuvaan huutoon. Lapsi sopertaa itkuisena, että jättihämähäkki on jälleen hiipinyt uniin. Pelko ei ole turhaa, sillä auton kokoista hämähäkkiä tuleekin pelätä.

Aamulla lapsi arkailee laskeutumista alakertaan, jossa ei vielä ole muita. Lapsi ei osaa selittää pelkoaan, mutta jokin paha siellä vaanii.

Vielä pari vuotta sitten pelko oli muodotonta. Kirjojen ja elokuvien ideat ovat kuitenkin alkaneet antaa hahmoja pahuudelle. Käärmeet ja hämähäkit. Hirviöt ja luurangot. Maailmassa on pahuutta, sitä tulee pelätä ja nyt lapsi alkaa nähdä sen myös konkreettisina asioina.

Aikuisille hirviöt eivät enää aiheuta vastaavia väristyksiä, mutta pahuus ei ole hävinnyt. Se on vain vaihtanut muotoaan. Continue reading

Spectre: Ase ja Aristoteles

Bond on palannut. Dosentti Olli-Pekka Vainio kertoo, miksi Bond on vapaa-ajallaan lueskellut Nikomakhoksen etiikkaa.

Sam Mendesin toinen Bond-ohjaus jatkaa täsmälleen siitä, mihin edellinen Skyfall jäi. Skyfallin jälkeen odotukset ovat olleet korkealla, mikä on aiheuttanut pelon siitä, voiko tätä ultimaattista Bond-elokuvaa mitenkään ylittää.

Spectre yrittää kovasti, muttei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta huono tämä elokuva ei missään tapauksessa ole; jälki on komeaa ja meininki railakasta. Toiseksi paras Bond, sanoisin. Siis teatteriin, hopi hopi ja mars mars.

Continue reading

Kirja-arvio: Sydämen sivistys

Sydämen sivistys kosketti neljän lapsen isää syvästi. Kotien ja koulun kasvatuksessa on puutteita erityisesti sydämen sivistyksen alueella. Ongelmat eivät johdu tiedon puutteesta, vaan tunne-elämän ristiriidoista.

Kasvatuksen haasteet nyky-yhteiskunnassa ovat laajasti tunnustettuja. Mistä ratkaisu? Kiinnostavia näkökulmia esittää Timo Jantusen ja Eero Ojasen toimittama Sydämen sivistys: Kasvatuksen ytimessä (Aurinko kustannus, 2011).

Teos koostuu kahdesta kymmenestä artikkelista, jotka käsittelevät kasvatuksen arvoja, hyvän mahdollisuutta kasvatuksessa, miten leikki on lapselle totta, yhteisöllisyyteen kasvatusta ja kasvua sekä koulun asemaa ihmisyyteen kasvamisessa. Continue reading

Käännyttämisen hyveestä

Käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat kaikki pahasta. Eikö? Kirjoittaja väittää, että ne ovat kaikki hyvästä. Moraalia ja totuutta ei voi hylätä ampumatta itseään jalkaan.

Melkein kaikki ihmiset näyttävät ajattelevan, että käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat pahoja asioita. Julkisessa keskustelussa asia on selvä: ketään ei saa tuomita, vielä vähemmän käännyttää missään nimessä, ja jos jollakin on oikeassa olemisen pakko, tätä tyyppiä pitää välttää.

Minulla on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on näitä termejä koskeva epäselvyys: millaisista toiminnoista tässä oikein puhutaan? Toinen ongelmani on, että käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat mielestäni hyviä asioita. Continue reading

Johtaminen edellyttää eettisyyttä

Esimies joutuu työstämään oma hyveellisyyttään jo pitkään ennen kuin hänen johtamisensa tuottaa hyvää muille. Hyvejohtaminen ei siis ole helppo johtamisen laji.

Johtaminen on hyvän aikaansaamista joillekin toisille. Tämä edellyttää sitä, että johtamispalvelun kohteena olevat henkilöt luottavat siihen henkilöön, joka palvelua tekee. Lisäksi tämä edellyttää, että ihmiset luottavat myös niihin toimenpiteisiin, joita henkilö johtamispalvelua tehdessään tekee. Mikäli ihmiset eivät luota johtamistyötä tekevään henkilöön tai hänen toimintaansa, pohja johtamiselta on poissa. Jos ihmiset eivät luota johtajaan ja hänen edustamiinsa asioihin, ei synny johtamiseen välttämättömällä tavalla liittyvää vapaaehtoista seuraamista ja asioihin tarttumista. Continue reading

Voiko hyvettä olla liikaa?

Voimme kuvitella äidin, joka ”rakastaa liikaa” tai ihmisen, joka on ”liian kohtuullinen”. Lähemmin tarkasteltuna kyseessä ei kuitenkaan ole hyveen ylilyönti, vaan hyveen puute.

Jeesuksen mukaan ”ylösnousseet eivät ota vaimoa”, vaan elävät ”kuin enkelit taivaassa” (Mk 12:25). Moni on tulkinnut tästä, ettei taivaassa ole miehiä eikä naisia, vaan jonkinlaisia sukupuolettomia neutreja.

Perinteinen teologinen tulkinta ulottuu kuitenkin putkistoa syvemmälle. Ilmaus ”kuin enkelit taivaassa” ei liity biologiseen sukupuolisuuteen. Sukupuolisuus säilyy, mutta seksi, siten kuin me sen tiedämme, ei säily. Taivaassa ei ole seksiä. Miksi? Koska se, mistä seksi maan päällä on symbolina ja (makeana) esimakuna, on taivaassa täydellisesti toteutunut. Continue reading