Harvemmin tulee ajatelleeksi, että ystävyys on hyve. Hyveen olemukseen kuuluu se, että siinä voi kasvaa. Mutta ystävyydellä on myös riskinsä.
Tuttavani aloitti hiljattain koulunopettajana. Eräänä päivänä hänen kollegansa opasti häntä: opettaja ei saa olla oppilaiden ystävä. Tuttavani joutui hämilleen: hänhän halusi nimenomaan olla lasten ystävä – aikuinen ja auktoriteetti tietenkin, mutta myös ystävä.
Tapaus ei liene ainutlaatuinen. Myös aikuisten maailmasta löytyy vastaavaa. Kuinka moni voi sanoa olevansa esimiehensä taikka alaistensa ystävä? Toisaalta ystävyys on niin luonnollinen asia, että varsin moni jäykkä ja pinnallinen tuttavuus voisi syventyä ystävyydeksi, jos osapuolet niin haluaisivat.
”Ilman ystäviä ei kukaan tahtoisi elää”
Kaikki tarvitsevat ystäviä. Aristoteles aloittaa ystävyyttä käsittelevän kommentaarinsa toteamalla, että ystävyys on ”mitä välttämättömintä elämiselle, sillä ilman ystäviä ei kukaan tahtoisi elää, vaikka hänelle olisi kaikki muu hyvä” (Nikomakhoksen etiikka, kirja VIII, luku 1).
Täällä Suomessa ongelma on ehkä siinä, että usein suhtaudumme ystävyyteen varsin passiivisesti. Oletamme, että ystävyys on asia, joka vain ”tulee vastaan” — siis jos on tullakseen. Ajattelemme, että ystävyys riippuu ennen kaikkea toisesta henkilöstä, hänen luonteestaan ja asenteestaan minuun.
Riippuuko ystävyys ennen kaikkea toisesta? Kyllä ja ei. Continue reading
