Tästä syystä jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jokeri

Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta. 

Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle. 

60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste. 

90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi. 

2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä. 

Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana. 

Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?

Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä: 

  1. Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua? 
  2. Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
  3. Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?

Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan. 

Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).

Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa. 

Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?

Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida? 

Paha ihminen on paras puoliso

”Kun olisikin niin, että pahat ihmiset tekisivät pahojaan jossakin, ja me voisimme yksinkertaisesti vain eristää ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan välinen linja kulkee jokaisen ihmissydämen läpi, ja kuka haluaisi tuhota oman sydämensä?”
— Aleksandr Solzhenitsyn

Äiti herää yössä kaikuvaan huutoon. Lapsi sopertaa itkuisena, että jättihämähäkki on jälleen hiipinyt uniin. Pelko ei ole turhaa, sillä auton kokoista hämähäkkiä tuleekin pelätä.

Aamulla lapsi arkailee laskeutumista alakertaan, jossa ei vielä ole muita. Lapsi ei osaa selittää pelkoaan, mutta jokin paha siellä vaanii.

Vielä pari vuotta sitten pelko oli muodotonta. Kirjojen ja elokuvien ideat ovat kuitenkin alkaneet antaa hahmoja pahuudelle. Käärmeet ja hämähäkit. Hirviöt ja luurangot. Maailmassa on pahuutta, sitä tulee pelätä ja nyt lapsi alkaa nähdä sen myös konkreettisina asioina.

Aikuisille hirviöt eivät enää aiheuta vastaavia väristyksiä, mutta pahuus ei ole hävinnyt. Se on vain vaihtanut muotoaan. Continue reading

Tunnistatko oikean ja väärän välisen eron?

Suomi pyysi lastenoikeuksien päivänä 20.11. anteeksi niiltä ihmisiltä, joita on lastensuojelun alaisuudessa kohdeltu kaltoin tiettyinä vuosina. Tätä uutista lukiessani ryhdyin miettimään jälleen kerran pahuutta. Kestokysymyksenä on aina, ’miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu?’. Miten on mahdollista, että lastenkotien johtajat ovat sallineet väkivallan kohdistumista lapsiin? Miten aikuiset ihmiset ovat voineet toimia näin? Mitä heidän mielessään on liikkunut?

Continue reading

Leijonasydän: Kesyt jellonat, villit ihmiset

Dome Karukoski teki rasismista elokuvan, joka ei käsittele rasismia.

Teppo (Peter Franzén) on uusnatsi. Sari (Laura Birn) on tarjoilija. Teppo ja Sari päätyvät sänkyyn. Tepolla on olkapäässä hakaristi. Sari ei pidä hakaristeistä, koska hänellä on tummaihoinen poika, Rhamu (Yusufa Sidibeh). Koska Teppo on kunnian mies, hän sanoo pitävänsä Rhamua omana poikanaan. Tästä seuraa tietenkin ongelmia.

Aleksi Bardy on kirjoittanut tarinan, jossa on älykkäitä ja rohkeita pointteja sekä keinoja, joilla asioita kiepsautetaan ylösalaisin. Tavoitteena on ollut tehdä elokuva, jossa on tuore näkökulma aiheeseen, jota suurin osa ihmisistä pitää todennäköisesti varsin tympeänä.

Tuloksena on genresoppa, johon on siroteltu komediaa, yhteiskunnallista analyysia, ihmissuhdesotkuja ja muhjuista väkivaltaa.

Continue reading

Huikean hieno Hobitti

Peter Jacksonin Hobitin ensimmäinen osa lunastaa lupaukset. Kyseessä on monella tavalla erittäin onnistunut elokuva. Mutta miksi?

Myönnän. Odotukseni eivät hiponeet kattoa, kun kävelin teatterin ovista sisään. Ajattelin: parhaimmillaan Hobitti on samaa perushyvää Jacksonin tallin tuotantoa, jota olemme kiitollisena saaneet männävuosina nauttia. Kuitenkin yllätysmomentti puuttui.

Mietin, kuinka hienoa olisi ollut, jos Guillelmo del Toro olisi pysynyt ohjaajan pallilla. Minua kalvoi epäilys, että alkuperäisen Sormusten Herra –trilogia liikevoima ei enää jaksa pitämään Hobittia ilmassa.

Olin väärässä.

Iluvatarin kiitos. Continue reading

Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita?

Koulusurmien ympärillä vellonut keskustelu haastaa pohtimaan, millaisessa maailmassa elämme ja mitä oikeastaan voimme tehdä sitä muuttaaksemme. Kirjoittajan mukaan keskustelua vaivaa kuitenkin realismin puute. Olisiko tosiasioiden tunnustaminen viisauden alku?  

Joitakin vuosia sitten asuin pienessä ja herttaisessa yliopistokaupungissa New Jerseyssä. Eräänä aamuna paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla nähtiin murhenäytelmä.

Mustasukkaisuuden riivaama mies yritti puukottaa entisen tyttöystävänsä, mutta epäonnistuttuaan tässä viilsi ranteensa auki. Kirjakaupan tiskille verissä päin hoippunut ex-tyttöystävä sai paikalle poliisit ja ambulanssit, mutta mies oli ehtinyt jo vuotaa kuiviin. Paikallisen lehden otsikoissa luki seuraavana päivänä:

Miksi hyvissä paikoissa tapahtuu pahoja asioita? Continue reading

Pahan pomon parannus

Paha kapteenina jättää uppoavan laivan ensimmäisenä. Mutta miten käy, kun paha kohtaa hyvän? Nyt mennään iholle.

Tiedän aivan liian hyvin, mitä paha on. Olen nähnyt sen peilistä, liian monesta eri kulmasta, liian monen vuoden ajan. Haluan nostaa sen hetkeksi jalustalle siksi, että ilman arvokasta lahjaa Pahalta en olisi koskaan todella löytänyt Hyvää, hyveitä.

Ilman Pahan lahjaa, sen luomaa kontrastia ja peiliä, hyveet olisivat vain arkisia, leutoja tuulahduksia, lähes itsestään selviä ja helppoja, kuten ilma jota laiskasti hengitämme päivästä toiseen. Continue reading