Syvät arvotason motiivit ohjaavat toimintaamme jatkuvasti: yhden syvä perusmotiivi on hallita, toiselle se on valloittaa, kolmannelle turvata ja säilyttää. Jalkapallossa hyökkääjän, puolustajan ja maalivahdin roolit ovat selvät, mutta perhe- ja työelämässä jostain syystä tuntuu varsin usein siltä, että toisen luontainen perusmotiivi on väärä. Kaikkien pitäisi olla vaikkapa hyökkääjiä.
Erilaisilla persoonallisuuksilla on erilainen suhde energiaan. Continue reading
Voiko olla kirjailija, vaikkei ole julkaissut yhtään kirjaa? Voiko olla urheilullinen, vaikkei koskaan kävisi edes lenkillä? Voiko identiteetti olla henkilön teoista riippumaton?
Kaverini väitti, että nykyään näin on: ihmisen identiteetti on erotettavissa henkilön teoista. Hänen mukaansa tämä ajatus läpäisee koko kulttuurimme, mutta näin ei kuulemma ole aina ollut. Vielä 800 vuotta sitten ihmisen teot määrittivät ihmisen identiteetin. Jos maalasit tauluja, olit maalari. Jos hioit sotataitojasi, olit sotilas. Jos viljelit maata, olit maanviljelijä. Jos maanviljelijä tarttui onkivapaan, hänestä tuli kalastaja. Jos sotilas alotti politiikon uran, hänestä tuli poliitikko. Ja niin edelleen.
Kuitenkin 1200-luvulla alettiin ajatella, että ihmisen identiteetti ei ole tekoihin sidottu. Nykyään se tarkoittaa sitä, että joku voi pitää itseään kirjailijana, vaikkei olisi julkaissut yhtään kirjaa. Toinen pitää itseään urheilullisena ihmisenä, vaikka urheilu-ura loppui 5 vuotta sitten, eikä sen jälkeen ole käynyt edes lenkillä. Kolmas ajattelee olevansa töissä ahkera uurastaja, vaikka työtahti on laiskiaisen ja etanan välimaastossa.
Kaverin väite kuulosti edelleen kummalliselta. Continue reading
Ollapa kuuluisa ja ihailtu, moni meistä haaveilee. Näyttelijä, muusikko tai urheilija, alansa huippu. Olisin kysytty ja haluttu joka puolella, muista poikkeava ja huomiota herättävä. Miksi haaveilemme kuuluisuudesta ja upeista saavutuksista?
Tavalliseksi koettu elämä on menettänyt arvoaan, voisi ehkä hiukan kärjistäen sanoa. Perhe, mukava työpaikka ja viikottainen tennistunti eivät enää riitä, vaan me haluamme kokea olevamme erityisiä tavalla tai toisella. Julkisuuden ja menestymisen avulla on mahdollista nousta ”harmaasta massasta” tunnetuksi ja tiedetyksi henkilöksi. Mutta miksi me haluamme erottua niin kovasti muista?
Neuroosit, huolimatta vuosituhannen vaihtumista, voivat edelleen hyvin ja kukkivat koko kirjolla. Historian hautaan hysteeristen naisten kanssa eivät painuneet neuroosit, ainoastaan niiden aikaan ja kulttuuriin sidottu ilmiasu. Miten neurooseista voi parantua tai defensseistä oppia pois?
Useimmat tunnistavat termin neuroosi, mutta tuskin myöntävät tai edes tietävät kärsivänsä ilmiöstä. Sinänsä tämä ei hämmästytä, eihän amerikkalainen psykiatrinen DSM IV sairausluokitus edes mainitse neuroosia luokituksessaan.
Pyrin artikkelissani avaamaan neurooseja lukijalle siten, että tälle syntyisi käsitys niiden merkityksestä jokapäiväiseen elämään. Minän eritasoiset puolustuskeinot valottavat neuroosien taustaa ja toisaalta jättävät tulkinnanvaraa normaalin ja sairauden harmaalle alueelle. Neuroosit asettavat hoidollisen haasteen monimuotoisuudessaan, ja haluan artikkelissani esittää oman näkemykseni lääketieteen rajoittuneisuudesta.
Lääketiede voi vastata osaltaan haasteeseen, mutta piiraasta riittää jaettavaksi muillekin tieteenaloille. Poikkitieteelliset konsultaatiot voivat antaa parantujalle vastauksia kysymykseen kehen voin luottaa, mikä elämässä kantaa? Continue reading