Halu elää on halua elää hyvin. Arjen automaatioita voi olla haastava muuttaa, mutta toisinaan elämä keskeyttää tutun arjen ja rikkovat totutut tapamme. Uusi tilanne on raskas, koska joudumme miettimään valintojamme. Miten minä tässä tilanteessa toimin? Se on raskasta, koska vastauksen on samalla vastattava suurempaan kysymykseen. Miten minä tässä hetkessä elän? Onko se hyvää elämää?
Uusi tilanne vaatii uusia tapoja. Ihminen on riippuvainen muista ja hyvä elämä ottaakin muut huomioon. Puhumme siis rakkauden hyveestä ja siihen liittyvistä tavoista.
Jos tahdon olla rakastava, niin kuinka toimin? Ehkä on helpompi lähestyä kysymystä toisesta suunnasta. Jos tahdon olla itsekäs, niin kuinka toimin? En välitä muiden tarpeista tai terveydestä. Pandemiasta puhuttaessa voi myös unohtua, että tässä yhteydessä ”muut” tarkoittavat koko maailmaa. Minun toiminnallani on maailmanlaajuiset seuraukset.
Ilman kieltäytymisen taitoa on haastavaa saada tasapaino elämään, kirjoitti eräs kotimainen lehti. Se on totta. Sanan Ei opetteleminen vie usealta koko ihmiselämän. Ja matkalla pitää ylittää kaksi pelottavaa estettä. Sen opittuamme olemme kuitenkin vasta puolimatkassa. Sen jälkeen on edessä vielä toinen etappi. On opittava sanomaan KYLLÄ. Oikeille asioille.
Kahden esteen yli
Vuosien harjoittelun jälkeen osaan jo lausua ääneen yhden suomen kielen vaikeimmista kirjainyhdistelmistä – EI. Jos jätetään huomiotta päivät, jolloin aamun herätyskello soi juuri kun olin nukahtanut, jolloin ryntään palaverista myöhässä ranskan tunnille tai jolloin ajatukseni liitelevät eri paikassa kuin keho muuten vaan. Silloin kuulen itseni sanovan ”joo, sopii, kaikki käy”. Joka tapauksessa niitä päiviä on huomattavasti vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Onneksi.
EI-sanomisen elämänkoulussa on opittava hiljentämään ääni, joka takoo uskomustaan ”Susta ei tykätä, jos sanot EI”. Tämän tunnistamisesta alkaa ensimmäisen esteen ylitys. Mikä onkaan vapauttavampaa, kuin kyetä sanomaan EI ilman syyllisyyttä tai yksin jäämisen pelkoa.
Päässämme tai ympärillämme takoo toisinaan toinenkin rajoittava ääni. Se on edellistä rankempi. Se ei hylkää, se tappaa. ”Sua tai jotain toista vielä sattuu, jos sanot EI”. Sen ylittäminen vie edellistä pidempää. Mutta mikään ei vapauta energiaa suuremmin kuin sanoa Ei tälle äänelle, joka pienentää enemmän kuin mikään muu.
Kun nämä kaksi estettä on ylitetty, tuntuu kuin olisi jo perillä. Olemme suojassa asioilta, jotka pienentävät ja satuttavat. Osamme jo priorisoida, niin ettemme näänny. Olemme omassa turvallisessa kuplassa. Näin kävi myös minulle. Silloin kuitenkin tajusin, että olin vasta välimatkan pysäkillä siihen iloon ja rakkauteen, joka on mahdollista olla totta.
Anna hyvän tulla elämääsi
EI raivaa tilaa nähdä sen, mitä jo näemme, ja kuulla sen, jonka jo kuulemme. Samalla se avaa portin seuraavalle etapille. Se rakentaa maaperän löytää asiat, jotka saavat meidät puhkeamaan kukkaan, hyppelemään rantakivillä kuin lapsena, tervehtimään ventovieraita aamulenkillä ja hymyilemään totiselle bussikuskille.
Kun näkee ja kuulee paremmin, on helpompi havaita asioita, jotka pistävät positiivisen energian kiertämään ja kasvamaan. Siis sen energian, jonka EIn sanomisella olemme vapautuneet. Siihen tarvitaan toinen rakkauden sana: KYLLÄ. On opittava sanomaan KYLLÄ ehkä aivan uusille asioille ja ihmisille tässä ja nyt. On löydettävä hyvää vahvistavat seikat ja kutsuttava ne osaksi omaa elämää. EI sanominen vaati rohkeutta ja toivoa paremmasta, samoin näiden viiden kirjaimen lausuminen oikeassa paikassa ja oikeassa hetkessä. KYLLÄ.
Kaksi etappia tuovat takaisin elämään
Opittuamme sanomaan Ei ja KYLLÄ uudella tavalla voi käteen jäädä määrällisesti aiempaa vähemmän. Mutta elämänlaadullisesti niin paljon enemmän. Sillä tiellä itsekin olen. Niin pitkällä, että uskon jo näihin sanoihin. EI ja KYLLÄ, rakkauden sanoja kumpikin: itsensä puolesta, ei ketään vastaan. Tai paremminkin itsensä puolesta, kaikkien hyväksi. Koska nämä kaksi sanaa herättävät meidät uudelleen eloon siihen rikkaaseen elämään, jossa jaettu ilo on totta.
Tällä palstalla elämäntieteen kunniatohtori Pora vastaa lukijoiden kysymyksiin.
”Dear Pora, olemme olleet monta vuotta yhdessä ja rakastan edelleen puolisoani. Onko se normaalia? Muilla näyttäisi olevan toisin. – Nimim. Hämmentynyt”
Rakas nimimerkki Hämmentynyt,
Ei ole tarvetta huoleen. Kypsissä parisuhteissa rakkaus on tosiaan kuollut, mutta vaihe, jota elät paraikaa, on täysin normaali ja ohimenevä. Continue reading →
Me modernit digi-ihmiset kaipaamme työssä ja elämässämme kahta vastakkaista asiaa: lisää vapautta ja valikoitua sitoutumista.
Emme halua sitoutua itse, haluamme olla riippumattomia. Kaipaamme lisää vapautta rooleihin, tapoihin, perinteisiin. Haluamme juuri minulle sopivan asiakaskokemuksen, ammatin, ihmissuhteen, juhlat ja lomat – ja koko elämän. Ja vapauden muuttaa sitä, kun siltä tuntuu.
Tosin samalla toivomme, että muut ovat sitoutuneita omiin valintoihinsa, kun ne koskevat meitä. Continue reading →
Nykyisin on suorastaan muodikasta ajatella, että rakkaus on rajaton luonnonvara, jota on saatavilla aina kun itse haluaa, yksinkertaisesti ”kytkeytymällä” siihen, jolloin ”vetää puoleensa oikeanlaisia ihmisiä”.
Rakkauden oppimateriaalia on netti pullollaan, kursseja ja kirjoja jokaiseen makuun, samoin mindfulness-ohjeita, joten rakkauden ei pitäisi olla ongelma.
Miksi sitten rakkaudesta on niin suuri pula? Kun katselee parisuhteita, perheitä tai työpaikkoja, ei vaikuta siltä, että ihmiset tänä päivänä rakastavat toisiaan taitavammin ja enemmän kuin koskaan aiemmin. Parisuhteiden ja työsuhteiden keskimääräiset pituudet lyhentyvät vuosi vuodelta. Yksinäisiä on valtavasti.
Johtuuko se siitä, että sydämemme koko on keskimäärin vain 250-350 grammaa?
Jokainen eletty tunti on yksi tunti vähemmän elämää. Aikamme on rajallista. Mihin käytämme tämän rajallisen aikamme? Tove Jansson totesi aikoinaan “Tee työtä ja rakasta”. Minä sanon: “Rakasta”.
Olen sitten töissä, kotona tai ystävien kanssa, haluan rakastaa. Helppo sanoa, mutta miten on todellisuudessa. Mihin aikani arjessa menee – teenkö asioita rakkaudesta vai pelosta?
Onko työnteossa sijaa rakkaudelle? Santi Martínez pohtii työn merkityksellisyyttä paluumatkalla Kosovosta Helsinkiin.
Kirjoitan ajatuksiani paraikaa lentokoneessa. Olen jatkolennolla Helsinkiin. Sitä ennen lensin Markku Lepojärven kanssa Kosovon Pristinasta Istanbuliin. Ensimmäisellä lennolla seurasin, kuinka nuorempi henkilö avusti kunnioittavan kohteliaasti vanhempaa pariskuntaa, joka kenties lensi ensimmäistä kertaa elämässään. Continue reading →
Hyvä vanhempi ei tahdo asettaa lapselle oikeita rajoja, vaan istuttaa oikeita tapoja. Rakkautta ja rajoja vaihtuu rakkauteen ja tapoihin.
Kyse ei nimittäin ole rajoista. Kyse on toiminnasta ja oikea toiminta on seurausta oikeista tavoista.
Ihmisen tavat alkavat muodostua varhain — heti kun lapsi toistaa saman asian — ja tapoja on äärimmäisen vaikea muuttaa. Hyvä tapa, eli hyve, käyttäytyy jännällä tavalla: se leviää muille toiminnan alueille. Siksi keskeisimmät hyvät tavat, jotka tunnetaan myös sanahirviönä ”kardinaalihyveet”, ovatkin huipputehokkaita toiminnan ohjaajia. (Valitettavasti sama pätee myös huonoille tavoille.) Continue reading →
Ihmisillä on suuri tarve selittää aikaisemmat valintansa itselleen ja muille niin, että ne näyttävät olleen välttämättömiä, jotta nykyinen – onnellinen – elämäntilanne olisi mahdollinen.
Henkilö, joka on eronnut, kertoo ystävilleen, että valinta oli oikea, koska muuten hän ei olisi koskaan muuttanut ulkomaille, saanut yhtä työtä, joka johti sitten toiseen, joka johti sitten myös uuteen parempaan kumppaniin.
Henkilö, joka ei koskaan sopinut välejään ystävänsä kanssa kertoo, että valinta oli oikea, koska tuo ystävä on nykyään selvästi liian erilainen ja huonoa seuraa. Oli siis hyvä, että ystävä jäi elämästä pois ajoissa.
Onnelliset hetket tuovat hymyn kasvoille: kesähetki rannalla auringossa, ystävän kohtaaminen, häät, lapsi sylissä, onnistuminen tavoitteessa. Kun olet iloinen, etkö koekin olevasi myös onnellinen? Ja kun olet hyvin surullinen, koet olevasi onneton?
Onko onnellisuus niin yksinkertaista, onko onnellisuus tunne? Jos näin on, emmekö silloin ole tunteidemme vankeja, olosuhteiden vangitsemia? Menetykset, pettymykset, pelot ja kipu tekevät meistä onnettomia, elämää ei kuitenkaan voi elää kuin hetkittäin ilman ei-toivottuja tunteita, mielipahaa. Jos tarvitsemme iloa, mielihyvää ollaksemme onnellisia, ei elämällä ole sitä tarjolla usein edes alkupalalistalla, vaikka toivomme ja toivotamme ”kaikkeahyvää”.
Jos ”onnelliseen” elämään ei mahdu kuin korkeintaan mausteeksi surua, pelkoa ja kiukkua, olemme itseämme ja ihmisyyttä kohtaan tunnerasisteja.Continue reading →
Rakkautenne on varmasti ikuista ja erilleen ajautuminen on käsitteenä tuntematon, mutta leikitään silti hetki. Kuvitellaan, että niin saattaisi käydä. Kuvitellaan, että niin käy.
Kun aloitimme seurustelun, sain vahvan tunnun siitä, että tämä suhde taitaa tosiaan toimia. Ajan saatossa tunne vahvistui, ja mennessämme naimisiin oli parisuhteemme kuihtuminen jo täysi mahdottomuus.
Puolisoni oli täydellinen, ja sovimme yhteen paremmin kuin kukaan ennen meitä koko maailman historiassa. Rakkautemme kantaisi meidät helposti mitättömien haasteiden yli.
Vähänpä tiesin, että haasteet eivät aina ole mitättömiä. Että rakkaus, joka ne voittaa, ei ole meistä irrallinen mystinen voima. Että tuo rakkaus on valintoja, itsensä unohtamista ja toisen palvelemista. Että ilman tietoista avioliiton ravitsemista sen kuihtuminen ei olisi täysi mahdottomuus. Se olisi luultavaa. Continue reading →
Kun rakkaudessa epäonnistuu tarpeeksi monesti ja kun korkealentoiset ja yltiöromanttiset ohjeet pettävät kerta toisensa jälkeen, kääntyy katse korkealta matalalle – niihin ihmisiin, jotka onnistuvat rakkaudessa ja niihin, jotka epäonnistuvat.
Katse kääntyy niihin pieniin tapoihin, eleisiin ja hiljaisiin sopimuksiin, jotka lähes mystisellä tavalla saavat aivan samanlaiset ihmiset kuin sinä onnistumaan siinä, missä itse epäonnistut aina.
Enemmän kuin mistään kirjasta tai keneltäkään gurulta, rakkaudesta oppii seuraamalla sivusta kahta ihmistä mitä tavallisimmissa tilanteissa. Heidän kaikkea tekemistään yhdistää lähes aina yksi asia: tarpeellisuus, tai toisin sanoen se, ettei tee toisen oloa tarpeettomaksi.
Kautta vuosien olen pohtinut, miksi suhteet juuri omiin vanhempiin ovat paikoitellen niin tavattoman vaikeita. Kuinka paljon ahdistusta, pettymystä, myötähäpeää ja häpeää, vihaa, torjuntaa, halveksuntaa, kaikenlaista tuskaa me liitämmekään juuri vanhempiimme.
Ehkä kyse on lopulta vain siitä, kuinka äärettömän vaikeaa on kohdata silmästä silmään kaksi erilaista totuutta: kuinka samankaltainen onkaan vanhempansa kanssa – ja toisaalta, kuinka erilainen onkaan. Continue reading →
Edellisenä iltana olin vielä kohtuullisessa puutteessa molemmista, vapaudesta ja rakkaudesta. Istuin yksin nojatuolissani koiraa rapsutellen ja katselin sosiaalisesta mediasta, kuinka pariskunnat ja perheet nauttivat elämästään yhdessä.
Vapautta puolestaan rajoitti seuraavien viikkojen työtehtävälista. Se ahdisti, sillä perjantaina en ollut suoriutunut läheskään kaikista viikolle aikataulutetuista töistäni. Ahdistuminen ei edistä töiden etenemistä, päinvastoin, se on pois rentoudesta, jota tarvitaan keskittymiseen. Niinpä ylitöiden sijaan riisuin henkisesti tekokuituisen, ahdistavan stressipaidan päältäni ja lähdin merelle melomaan. Continue reading →
Meidät ihmiset on paiskattu elämään, jossa joka päivä pitäisi tehdä valintoja. Suurin mahdollinen ja samalla vaikein pitäisi tehdä pelon ja rakkauden välillä, kirjoittaa Tommy Hellsten.
Tämä valinta ei tapahdu filosofisesti, älyllisen viileästi, ikään kuin valitsisi mielipiteen useasta mahdollisesta, vaan se tapahtuu tunnetasolla, juuri sillä arkisella taistelukentällä, jota jokapäiväiseksi elämäksi nimitetään.
Tämä rakkauden ja pelon välillä tehtävä valinta on aina kohtalokas, sillä se muuttaa elämän suuntaa ja vie lopulta kahteen aivan erilaiseen lopputulokseen. Continue reading →
Intohimo tuo monelle mieleen eroottisen rakkauden tai taiteilijan hurmioituneen luomisvoiman. Intohimo on voimakasta, räiskyvää tunnetta. Itse olen alkanut katsomaan intohimoa erilaisin silmin: intohimo on voimakkaiden tunteiden lisäksi syvää sitoutumista johonkin.
Me tunnemme intohimoa asioihin, joita tavoittelemme palavasti. Sisällämme herää voimakas, rakkauden kaltainen kaipaus jonkin tavoittamiseksi. PlatoninPitoja mukaillen intohimo voidaan nähdä voimana, joka tavoittelee aina jotain, mitä sillä ei vielä ole.
Intohimo on voimakasta pyrkimystä jotakin kohti: siinä on puutetta, koska se on jotakin vailla, mutta innokkuudessa ja merkityksellisyydessä se on rikas. Intohimo tekee elämästä värikästä, maistuvaa, merkityksellistä. Intohimo avaa elämän elettäväksi, koska se väistämättä osoittaa eteenpäin kohti tulevaa. Continue reading →
Rakkaus on vahva sana. Sitä kuulee harvoin käytettävän muualla kuin iltapäivälehtien sivuilla tai Tabermanin runoissa. Perisuomalainen rakkaudentunnustuskin kuuluu: ”Kyllä mää kerron, jos asia muuttuu…”
Sanaa rakkaus liitetään harvoin yritysmaailmaan. Yrityksen tehtävä on tehdä rahaa, ei rakastaa. Raha ja rakkaushan eivät missään nimessä sovi samaan lauseeseen.
Mutta mitä tapahtuisi, jos yrityksen toiminnan lähtökohtana olisi rakkaus? Millä tavalla liiketoiminnan näkökulma ja tekemisen tapa muuttuisivat?
Olen materialisti. Ja niin olet sinäkin, sillä me molemmat rakastamme aineellista hyvää. Emme vain ymmärrä tätä, koska meillä on liikaa sitä hyvää.
Eräällä ystävälläni on tapana sopia lasten ja aikuisten välisiä riitoja suklaalla. Kun tunteet ovat viilenneet, ilmestyy huoneeseensa käsketyn äkäisen teinin ovenraosta Tupla, Snickers tai Mars-patukka. Jos tarvetta on, myöhemmin mahdollisesti käytetään vielä sanoja erimielisyyksien sovittelemiseen.
