Tuntematon sotilas

Aku Louhimies ja hienosti valittu näyttelijäkaarti tuovat kankaalle vaikuttavan version Väinö Linnan romaanista. Vähän kun on käännetty, niin on osuttu kohdalleen ja leivänkin päälle on saatu voita.

Se oli temppu.

Tässä vaiheessa uutta Tuntematonta on jo ehditty kehua retostella siinä määrin, että alkaa olla jo lähes klisee silitellä sitä lisää. Silti on kyllä todettava, että vaatii aikamoista ammattitaitoa vääntää näinkin ikoninen materiaali uuteen muotoon ja onnistua siinä näinkin jäätävästi. Vaikka naamat ovat uudet, hahmot ovat tuttuja ja tunnistettavia. Lammio ei ole edelleenkään mikä hyvä mies. Lehto on temperamenttihaasteinen ja Vanhala ylen sankia priha. Ja hein kansai on nii lustii jot hitto. Continue reading

Knight of Cups ja Malickin mieletön mieli

Kesti pitkään ennen kuin uskalsin katsoa Terrence Malickin uusimman elokuvan. Pelotti monestakin syystä. Knight of Cups ei ole saanut kovin hyviä arvioita. Vaikka olen Malick-fani, hänen elokuvansa eivät ole helpoimpia katsoa, koska ne vaativat todella paljon keskittymistä ja energiaa. Niitä pitää osata lukea.

Continue reading

Kaikuja kolkytluvulta

Liekö länsimaissa sellaista mediaa, jonka sivuilla ei olisi ehditty verrata aikaamme 1930-lukuun. Tuolloin padassa muhisi sekoitus sellaisia aineksia, joista myöhemmin kehkeytyi aikamoinen soppa. Mitä tarkalleen ottaen keitokseen oli heitetty?

Satuin kerran vierailemaan Krakovassa eräänä heinäkuun päivänä, jolloin oli tullut kuluneeksi kaksi vuotta puolalaisen filosofi Leszek Kolakowskin (1927-2009) kuolemasta. Miestä juhlittiin mediassa kansallissankarina, jolla oli ollut merkittävä vaikutus puolalaiseen identiteettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Kolakowski oli nuoruudessaan vakaumuksellinen kommunisti ja toimi pitkään filosofianhistorian oppituolin haltijana Varsovan yliopistossa. Myöhemmin (muutaman Neuvostoliittoon suuntautuneen silmiä avaavan vierailun jälkeen) hän pakeni maasta ja toimi muun muassa Oxfordin yliopiston professorina. Tunnetuksi hän tuli aatehistorioitsijana, joka analysoi 1900-luvun tapahtumia viiltävän terävästi ja humoristisesti.

Kesällä sain luettua hänen esseekokoelmansa Is God Happy?, joka sisälsi muun muassa useita hänen sensuroituja tekstejään, joita pidettiin poliittisesti ei-toivottuina kommunistisessa Puolassa sekä aikalaisanalyysejä toisen maailmansodan jälkeisestä Euroopasta.

Minkälaisia huolestuttavia piirteitä Kolakowski näki 1900-luvun historiassa? Yksittäisiin ilmiöihin ja tekoihin ei kannata tarrautua, vaan mennä niiden taakse. Nostan tässä esiin joitakin sellaisia ajattelumalleja, joihin Kolakowski kiinnittää jatkuvasti huomioita ja joita hän pitää tuhoisina niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin kannalta – riippumatta siitä minne sattuu poliittisella janalla sijoittumaan.

Kuulostaako mikään seuraavista tutulta?

”Ihmiset tavoittelevat jotakin yhtä hyvää asiaa niin kiivaasti, että tulevat sokeiksi sille pahalle, jota tuon hyvän tavoitteleminen saa aikaan.”

Elämme piiritetyssä linnakkeessa ja ulkopuolella on vain vihollisia. Kompromissi ei ole koskaan mahdollinen.

Myytti yksimielisyydestä: totuus on yksi ja meillä on se hallussa kokonaan. Omassa joukossamme ei esiinny sävyjä, erimielisyyttä eikä tulkintaeroja. Ideologista puhtautta varjellaan jopa vainoharhaisesti. Jos linjasta livetään, henkilö on heti vihollisen joukoissa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Valhe ei ole valhe eikä murha ole murha, jos se tehdään hyvässä tarkoituksessa. Arvot eivät ole objektiivisia, vaan tilannesidonnaisia. Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia.

Monimutkaiseen ongelmaan tarjotaan yksinkertainen vastaus, jonka perusteita ei saa kysyä.

Riippumatta ongelmasta, vastaus siihen on aina yksi ja sama.

Vastustajien argumentteihin vastataan tekemällä heidät naurunalaiseksi ja leimaamalla heidät ali-ihmisiksi, pettureiksi tai mielipuoliksi, ei käsittelemällä heidän huolenaiheitaan, kokemuksiaan tai väitteitään.

Vastustajamme eivät ole tajunneet mitään oikein. Me emme ole tajunneet mitään väärin.

”Meitä” ei voi koskaan syyttää mistään. ”Niitä” tulee syyttää aivan kaikesta.

Jos meissä on jotain vikaa, se johtuu siitä, että emme ole vielä toteuttaneet ideologiaamme täydellisesti ja/tai ajattelussamme on jäänteitä vihollisen ajattelutavasta. Näin ollen myös epäonnistuminen on argumentti aatteemme totuuden puolesta.

Kysymys siitä, mikä on totta, on menettänyt merkityksensä. Totta on se, minkä me haluamme olevan totta. Totuus ei koske sitä millainen maailma on, vaan millaiseksi haluamme maailman muuttaa.

Naiivi ja luja usko omaan aatteeseen, jota mitään fakta ei kykene horjuttamaan.

Yhteiskunnassa ilmenevien epäkohtien parasiitinomainen hyödyntäminen, jossa epäkohta kaadetaan vastustajien niskaan ja oma aate nostetaan ainoaksi mahdolliseksi ratkaisuksi.

Omaa aatetta ei koskaan yritetä todistaa oikeaksi. Riittää, että vastustajan aate vedetään lokaan.

Tieto historiasta, menneisyydestä ja traditioista on pyyhitty pois. Yksilön identiteetti ei nouse enää perinteestä, vaan valtio voi halutessaan määritellä sen aina uudelleen.

Valtion kontrolli ulottuu aina vain syvemmälle ihmisen elämään, jopa siihen miten on sallittua ajatella. Ajatusrikos on yhtä paha kuin todellinen rikos.  

Johtajat ja ideologit antavat mieluummin kaiken tuhoutua, kuin myöntävät olleensa väärässä.

Ja lopuksi: ajatus siitä, että mikään yllä sanottu ei koske minua.

Sen sijaan, että kysymme, olemmeko palanneet 1930-luvulle, voisi myös kysyä lakkasiko 1930-luku koskaan todella olemasta?

(Kuva: A group of women give the Nazi salute on the deck of the Wilhelm Gustloff at Tilbury, 10th April 1938.  Photo by Becker/Fox Photos/Hulton Archive/Getty Images)

Häijy kaunis Macbeth

Näin Macbethin samana päivänä, kun Coldplayn uusi levy A Head Full of Dreams ilmestyi. Duurivoittoisia viisuja sisältävän levyn takakannessa bändi poseeraa hiekkadyynillä, johon on kukkasin kirjailtu lause ”Love is universal”. Ylämaalla kukkia ei kasva. Ja jos kasvaa, ne kerätään ja asetellaan pienokaisten hautarovioiden koristeiksi.

Tarina lähtee liikkeelle Macbethin (Michael Fassbender) kätkytkuolleen lapsen hautajaisista. Sieltä siirrytään usvaiselle nummelle, jossa Macbethin johtamat kuningas Duncanin joukot lyövät lakoon petturi Macdonwaldin ja norjalaisten armeijan.

Taistelusta palaavat Macbeth ja ystävänsä Banquo kohtaavat kolme noitaa, jotka lausuvat ennustuksen kunkin heidän tulevaisuudesta. Macbethista on tuleva kuningas, ja Banquon pojista on tuleva kuninkaita. Continue reading

Spectre: Ase ja Aristoteles

Bond on palannut. Dosentti Olli-Pekka Vainio kertoo, miksi Bond on vapaa-ajallaan lueskellut Nikomakhoksen etiikkaa.

Sam Mendesin toinen Bond-ohjaus jatkaa täsmälleen siitä, mihin edellinen Skyfall jäi. Skyfallin jälkeen odotukset ovat olleet korkealla, mikä on aiheuttanut pelon siitä, voiko tätä ultimaattista Bond-elokuvaa mitenkään ylittää.

Spectre yrittää kovasti, muttei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta huono tämä elokuva ei missään tapauksessa ole; jälki on komeaa ja meininki railakasta. Toiseksi paras Bond, sanoisin. Siis teatteriin, hopi hopi ja mars mars.

Continue reading

Tarinoita sisusta

Mistä on sisu tehty? Jääräpäisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Auttavista käsistä ja inspiroivista esimerkeistä. Omien vahvuuksiensa löytämisestä ja oikein käytetyistä tilaisuuksista. Uudessa Sisu-kirjassa poraudutaan suomalaiseen sieluun.

Sisu niin suomalainen juttu, että se uhkaa olla klisee. Mutta voiko siitä sanoa jotakin, joka ylittää sisäsiittoisen selkääntaputtelun ja käärmeöljykonsulttien niljaisen hypetyksen? Kyllä selvästikin voi.

Sisun tieteellinen tutkimus on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Emilia Lahti kirjoittaa parissa lyhyessä tekstissä teoriapohjasta, joka ei toistaiseksi ole kovin vahva. Sisua on tutkittu lähinnä historiallis-kulttuurisena ilmiönä. Positiivisen psykologian piiristä ponnistava Lahti pyrkii korjaamaan tämän puutteen tekeillä olevalla väitöskirjallaan. Continue reading

Avengers 2: Tiimipäivä

Avengers-saaga etenee toiseen elokuvaansa ja meininki vain muuttuu tiukemmaksi – ja poliittisemmaksi.

Marvel-sarjakuvauniversumiin perustuvat elokuvat ovat järjestään olleet aika hyviä. Niin on tämäkin. On vaikeaa keksiä mitään kritisoitavaa, kun kaikki vain on yksinkertaisesti niin siistiä. Mutta mitäpä tämänkertainen kela nyt sitten pitää sisällään?

Continue reading

Chappie: Kone mieheksi

District 9:llä scifikansaa sykähdyttänyt Neill Blomkamp palaa juurilleen hienossa tekoälytieteisfantasiassa Chappie.

Tietoisuuden filosofia on muodissa. Tästä kertoo se, että elokuvastudiot työntävät aihetta käsitteleviä, mutta onneksi eri genreihin sijoittuvia, elokuvia ulos solkenaan. Transcendence oli verkkainen trilleri, uusi Robocop taas oli yllättävän vähätoimintainen, mutta filosofisesti raskas. Lucyssa yritettiin tehdä aiheesta oikeaa toimintaleffaa, mutta hieman kehnolla menestyksellä. Chappie on selkeästi ensi sekunneista alkaen tyylipuhdas toimintapätkä, jossa kuitenkin nostetaan esiin ihan oikeita ja kiinnostavia kysymyksiä.

Continue reading

Sin City: Pahan kaupungin pahat ihmiset

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja hitot. Robert Rodriguezin Sin Cityssä toiset ovat toistaan pahempia.  

Frank Millerin sarjakuvaan perustuva elokuva Sin City: A Dame to Kill For jatkaa tyylillisesti ja tarinallisesti siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Syntisessä kaupungissa elää kituuttaa joukko ihmisiä, joista ei löydy juurikaan hyvää sanottavaa. Millerin sarjakuva on inhorealistinen: korruptio ulottaa lonkeronsa joka puolelle. Puhtaita sieluja ei ole. Nancyn (Jessica Alba) kertojanääni kertoo syyn: tämä kaupunki vetää jokaisen lokaan. Viattomuus on kuollut, koska sille ei ole elintilaa synnin keskellä. Continue reading

Minä en tee koskaan virheitä

Miksi me olemme aina oikeassa ja ne toiset väärässä? Olli-Pekka Vainio kaivautuu kirjoituksessaan ihmismielen synkkiin sopukoihin ja pohtii miksi hyvän tekeminen tekee meistä pahoja.

Kummelin klassikkosketsissä muusikot Jussi Pattitussi ja Kikka Korea soittavat teknisesti vaikeaa jatsia ja kommentoivat kappalettaan toteamalla, etteivät he tee virheitä sen enempää musiikissa kuin elämässäkään. Poistuessaan studiolta he rysäyttävät Bemarinsa talon seinään, koska eivät muista laittaa pakkia päälle.

Vastaava ilmiö havaittiin, kun tutkittiin luomu- ja ekotuotteita ostavien ihmisten muita eettisiä valintoja.

Tuloksena oli, että mitä vihreämpi ihminen on, sitä epärehellisempi hän on muilla elämän alueilla. Jos kauppakassissa köllöttää terttu reilun kaupan banaaneja, niin yhtäkkiä ei tunnukaan niin pahalta kiertää veroja, valehdella tai tehdä pikkurikos – saati elvistellä omalla moraalisella ylemmyydentunnolla ja paheksua muita.

Porsaan aivot

Tämänkaltainen moraalinen vauhtisokeus iskee varsinkin silloin, jos on tehnyt menneisyydessä jotakin, jota itse pitää moraalisesti erinomaisena toimintana. Tämä hyvänolon ja ylemmyyden tunto turruttaa moraaliset aistit siten, että jos myöhemmin ryhtyy moraalisesti kyseenalaiseen toimintaan, se ei tunnukaan enää miltään, koska menneisyys ikään kuin tasapainottaa vaa’an.

Koska olen näinkin hyvin hoitanut asian A, sillä olenko tarkka asian B suhteen, ei ole niinkään väliä.

Tästä aivoissamme olevasta porsaanreiästä saadaan helposti tungettua läpi melkein mitä vain.

”En nyt tyhjennä astianpesukonetta, koska ajoin eilen nurmen.”

”Koska joukkomme aate on niin jalo, niin voin hyvin hieman muunnella totuutta/lakaista faktoja maton alle/heittää lokaa vastustajien päälle edistääkseni sitä.”

”Mitä muutama miljoona ruumista merkitsee sen rinnalla, että saamme luotua oikeasti tasa-arvoisen maailman?”

Mieli ei muutu

Mutta mitäpä jos meille vain selitettäisiin, että olemme nyt hieman harhautuneet, niin tokihan me joutuin myöntäisimme virheemme?

Väärin.

Psykologiassa tunnetaan ilmiö nimeltä ”uskomusten pysyvyys -vinouma” (belief perseverance bias). Tämä pikku virus saa meidät tarrautumaan omiin päähänpinttymiimme kynsin ja hampain. Tätä ilmiötä on testattu lukuisilla erilaisilla testeillä, jossa koehenkilöille on annettu tietoisesti väärää tietoa, joka sitten on korjattu jälkeenpäin. Esimerkiksi eräässä kokeessa ryhmälle A esitettiin faktana, että palomiehet ovat keskimääräistä alttiimpia ottamaan riskejä ja ryhmälle B annettiin vastakkaista tietoa. Luonnollisesti ryhmien jäsenet omaksuivat tiedon sellaisena kuin se heille esitettiin. Sitten kun heille paljastettiin, että palomiehen ura ja riskinottoalttius eivät korreloi oikeasti mitenkään, he silti pitäytyivät omaksumaansa uskomukseen.

Asiaa pahentaa vielä se, että silloinkin kun me luulemme korjanneemme virheemme, väärä tieto voi vaikuttaa valintoihimme joka tapauksessa vielä pitkään ”mielenmuutoksen” jälkeen.

Jos olemme muodostaneet kantamme, sitä on äärimmäisen vaikea muuttaa. Darthmouthin yliopiston professori Brendan Nyhan testasi erilaisia tapoja vedota ihmisten käsityksiin rokotusten hyödyllisyydestä lähettämällä 2000 koehenkilölle kirjeitä, joissa vedottiin joko faktoihin (väite: rokotusten ja muihin tauteihin sairastumisen välillä ei ole yhteyttä), tieteeseen (listaus vaaroista, jotka rokotuksen avulla voi tutkitusti välttää), tunteisiin (kuvia sairastuneista lapsista) tai kertomuksiin (tarina lapsesta joka oli melkein kuollut rokotuksella ehkäistävään tautiin). Pyrkimyksenä oli löytää tehokkain vaikuttamisen väline.

Tulos oli Nyhanin omien sanojen mukaan ”masentava”. Mikään ei tehonnut. Ihmiset pitivät mielipiteensä ja joissakin tapauksissa valistuksella oli jopa päinvastainen vaikutus: koehenkilöt tulivat epäilevämmäksi rokotusten hyötyä kohtaan.

Hitot faktoista

Aikaisemmin Nyhan oli tutkinut USA:n vaalien yhteydessä tyypillistä virheellisen tiedon levittämistä. Nykyään erilaisia fact checker –sivustoja, jotka tarkastavat ehdokkaiden esittämien väitteiden totuudenmukaisuuden, on useita, mutta niiden vaikutus on hyvin pieni. Jos ihminen haluaa uskoa, että Obama on muslimi, niin hän uskoo että Obama on muslimi, vaikka hänelle kerrottaisiin mitä. Ja tämä ongelma ei koske ainoastaan republikaaneja, demokraattien aivot ovat aivan yhtä reikäiset kuin vastapuolueen edustajien.

Kognitiivisia vinoumia käsittelevissä tutkimuksissa ei ole havaittu, että sukupuoli, koulutus tai maailmankatsomus erityisemmin vaikuttaisi asiaan. Tosin, ikävä kyllä, koulutetuilla ihmisillä on muita suurempi riski joutua niin sanotun sokean pisteen vinouman uhriksi, eli ajattelemaan, että minä en voi olla väärässä, koska olen näin korkealle koulutettu ja muutenkin hieno ihminen.

Tämänkaltainen tieto haastaa monia sellaisia oletuksia, joiden varaan koko länsimainen elämänmuoto rakentuu. Demokratia on periaatteessa ihan hyvä asia, kunhan asiasta vain päättäisivät hieman paremmilla aivoilla varustetut olennot. Mutta kun meistä ei oikein ole muuhun. Jälkikin on kyllä usein sen mukaista.

Mutta ihmiset kyllä pystyvät parempaankin, ja jopa muuttamaan ajattelutapojaan. Yksi vinoumien vaikutusta ehkäisevä tekijä ovat positiiviset tunteet. Jos henkilöllä on hyvä olo itsestään, hän kykenee paremmin arvioimaan kriittisesti vakaumuksiaan ja arvostamaan muiden mielipiteitä. Sen sijaan uhatuksi itsensä tunteminen (oli uhka sitten todellinen tai vain kuviteltu) lisää vinoumien vaikutusta.

Retoriikan kesäkoulussa 2014 vieraillut viestintäguru Jay Heinrichs opetti kuulijoilleen muutamia näppäriä kommunikaatiovinkkejä. Niistä ensimmäinen oli: vältä aggressiota. Vihainen ja vikoileva viestintä lisää vihaisen vastareaktion todennäköisyyttä. Sitten vinoumat ottavat vallan, kukaan ei epäile motiivejaan ja kaikki ovat omat mielestään oikeassa.

Jussi Pattitussi ja Kikka Korea ovat hyviä muusikoita, mutta hekin tekevät virheitä, jos eivät musiikissa niin elämässä yleensä. Heidän talon seinään juntattu bemarinsa saa toimia meille muistutuksena siitä, että jos he tekevät virheitä, ehkäpä me vähäisemmät olennot emme ole sen parempia.

Lue lisää:

Merritt et all, “Moral self-licensing: When Being Good Frees Us to Be Bad”, Social and Personality Psychology Compass 4/5 (2010): 344–357.

Työpaikan ihmeneloset

Fantasia on tyylilaji, joka antaa meille mahdollisuuden tarkastella oman todellisuutemme ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Se mikä on päällisin puolin vierasta ja outoa, voi avata silmämme näkemään uusin silmin sen mikä on meille jokapäiväistä ja tuttua. Tämä pätee esimerkiksi tunnettuun supersankarisarjakuvaan Ihmeneloset. Continue reading

Lone Survivor ja kuolemisen vaikeus

Mitä saadaan, kun yhdistetään Terence Malickin estetiikka, eteerinen postrock ja Die Hard?

Jokainen toiminta-elokuvien ystävä tietää, että Die Hardin kohtaus, jossa Bruce Willis könyää paljasjaloin lasinsirpaleilla edustaa oman genrensä keskeistä kulminaatiopistettä. Kiinnostava sankari on haavoittuva. Kiinnostava sankari on lihaa ja vertaa, vertavuotavaa lihaa. Siksi John McClane on toimintasankarien aatelia. Continue reading

Kuinka käyttäytyä elokuvateatterissa

Aina silloin tällöin on hyvä kerrata ihan perusjuttuja. Kuten sitä, kuinka taata kanssaihmisille elokuvanautinto. Näitä muutamaa helppoa sääntöä noudattamalla maailmasta tulee näiltä osin parempi paikka elää.

Olen joskus aikaisemmin avautunut tällä sivustolla siitä, kuinka suuri osa nykyelokuvista on aika huonoja. Tämä jo itsessään voi olla hyvä syy sille, että jotkut eivät kunnioita elokuvia – koska jos ohjaaja ei kunnioita sinua, niin miksi sinä kunnioittaisit häntä – vaan kokoontuvat elokuvasaleihin puuhastelemaan kaikenlaista muuta, kuin sitä, mitä varten kyseiset salit ovat ylipäätään olemassa.

Continue reading

Riitele reilusti

Oletko joskus ollut eri mieltä jonkun kanssa? Luuletko, että niin voi käydä joskus uudelleen? Seuraamalla seuraavia ohjeita seuraavasta yhteentörmäyksestä on mahdollista tehdä vähemmän verinen. 

Pyri ymmärtämään toisen perusteet omalle kannalleen.

Pidä huoli, että todella ymmärrät nämä perusteet sillä muuten keskustelu on kaikkien kannalta ajanhukkaa. Sinä hyökkäät olematonta näkemystä vastaan ja vastustajasi joutuu selittämään, miksi ei kannata kantaa, jota väität hänen edustavan. Kukaan ei voita mitään ja kaikki hukkaavat aikaansa.

Continue reading

Leijonasydän: Kesyt jellonat, villit ihmiset

Dome Karukoski teki rasismista elokuvan, joka ei käsittele rasismia.

Teppo (Peter Franzén) on uusnatsi. Sari (Laura Birn) on tarjoilija. Teppo ja Sari päätyvät sänkyyn. Tepolla on olkapäässä hakaristi. Sari ei pidä hakaristeistä, koska hänellä on tummaihoinen poika, Rhamu (Yusufa Sidibeh). Koska Teppo on kunnian mies, hän sanoo pitävänsä Rhamua omana poikanaan. Tästä seuraa tietenkin ongelmia.

Aleksi Bardy on kirjoittanut tarinan, jossa on älykkäitä ja rohkeita pointteja sekä keinoja, joilla asioita kiepsautetaan ylösalaisin. Tavoitteena on ollut tehdä elokuva, jossa on tuore näkökulma aiheeseen, jota suurin osa ihmisistä pitää todennäköisesti varsin tympeänä.

Tuloksena on genresoppa, johon on siroteltu komediaa, yhteiskunnallista analyysia, ihmissuhdesotkuja ja muhjuista väkivaltaa.

Continue reading

Mitä on olla suvaitsevainen?

Suvaitsevaisuus on harvinaista, paljon harvinaisempaa kuin uskommekaan. Ellei jopa mahdotonta.

Suvaitsevaisuus on sanana turmeltunut. Sitä voidaan käyttää ilmaisemaan niin monia keskenään ristiriitaisia asenteita, että voidaan aiheellisesti kysyä, onko käsitteellä mitään järkevää sisältöä.

Väitän, että on.

Mutta ennen kuin pääsemme tähän käsiksi, meidän on tehtävä aika paljon töitä.

Continue reading

Man of Steel: Lihaa vai terästä?

Is it 300? Is it Dark Knight? No, it is… Man of Steel. Uudessa Teräsmiehessä (ensi-ilta 26.6.) yhdistyvät kömpelö juoni, hieno animaatio ja sotkuinen bioetiikka.  

Teräsmies on aina ollut supersankareista hankalin – siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on niin ylivoimainen. Hänestä on vaikea saada aikaan kovin kiinnostavaa draamaa, ja siksi homma yleensä keskittyy kryptoniittihippaan.

Teräsmiehen tenho on siinä, että hän voi tehdä periaatteessa ihan mitä vaan. Alun alkaenkaan kyseessä ei siis ole ollut juonivetoinen sankarihahmo. Hän on aivan eri kastia kuin monet ambivalentit supersankarit, joilla on ongelmia, traumoja ja paheita. Continue reading