Nöyryys on elämänilon perusedellytys. Mutta nöyristely on aidon nöyryyden irvikuva. Suurisieluisuus, joka on palaamassa suomalaisten sanavarastoon, on puolestaan nöyryyden kaksoisveli.
Johtajuuden syvimmät hyveet ovat suurisieluisuus ja nöyryys. Näin asian esittää Alexandre Havard kirjassaan Virtuous Leadership (Scepter, 2007): suurisieluisuus saa johtajan unelmoimaan ja tavoittelemaan suuria asioita; nöyryys ohjaa hänet palvelemaan muita. Näihin kahteen luonteenominaisuuteen rakentuu todellisen johtajan nauttima arvovalta ja luottamus.
Mutta eikö tässä yhdistelmässä ole jotain ristiriitaista? Eikö suurisieluisuus ole suorastaan nöyryyden vastakohta?
Ei ole. Niiden välillä vallitsee syvä toisiaan tukeva suhde, jota voisi suorastaan kutsua riippuvuudeksi: vain aidosti nöyrä voi olla aidosti suurisieluinen. Ja päinvastoin.
Ole nöyrä, mutta älä nöyristele
Meillä on vaikea suhde nöyryyden kanssa. Varsinkin Suomessa. Toisaalta olemme hyvin kunnianhimoisia, mutta toisaalta emme haluaisi, että kukaan huomaa – tai ainakaan huomaa meidän haluavan tulla huomatuksi. Lisäksi olemme varsin jääräpäinen kansakunta, mikä on merkki ylpeydestä.
Eräs ulkomaalainen psykologituttuni vieraili helsinkiläisessä sairaalassa. Hän pani merkille taustalla soivan suomalaisen tangon. Vähän asiaa harkittuaan hän kysyi hienovaraisesti: “Anteeksi, mutta miksi soitatte potilaille niin masentavaa musiikkia? Haluatteko, että he tappaisivat itsensä?”
Mikä on uskollisuuden salaisuus? Rakkaus. Mutta mikä on rakkauden salaisuus? Pienet asiat.
Keskustelin parin ystävän kanssa siitä, mikä on järkevän liiketoiminnan tavoite ja moottori. Onko se puhdas voitontavoittelu? Jos ei, niin mitä tekijöitä pitäisi ottaa huomioon?
1980-luvulla oli muodikasta ylpeillä ahneudella. Onneksi ei tänä päivänä. Muodikkaampaa on puhua moraalisuudesta.



