Kasvattaminen on haastava taitolaji. Epävarmuus ja luottamuspula eivät ole kasvatuksen viimeinen sana. Hyve-etiikka haastaa intellektuaalisen ja eettisen relativismin.
Yksi tärkeimmistä tehtävistä, joka meillä kaikilla on, on kasvattaa tulevia sukupolvia. Se on hyvin luonteva tehtävä: kaikkihan välitämme niistä, joita rakastamme ja toivomme heille parasta. Haluamme, että he voivat fyysisesti hyvin ja että he myös oppivat löytämään suuntaa elämässään ja erottamaan hyvän pahasta.
Mutta niin luontevia kuin ne ovatkin, koulutus- ja kasvatustehtävät eivät koskaan ole olleet helppo asia. Nykyään näyttää siltä, että ne ovat entistä vaikeimpia. Nykynuoret kun eivät näytä olevan niin vastaanottavaisia kuin aikaisemmin saamaan vanhemmilta ohjeita.
Usein puhutaan sukupolvien välisestä kuilusta. Mikä siis on mennyt pieleen?

Monille sana johtajuus — ja varsinkin johtaminen — koskee kysymystä: Miten saan muut tekemään mitä heidän tulee tehdä? Toisin sanoen johtajuudella on tekemistä käskyjen, ohjeistusten, suunnan näyttämisen yms. kanssa. Johtaja siis määrää, johtaja käskee, ja muut tottelevat.
”Totuudellisuus edellyttää rohkeutta – rohkeutta puolustaa moraalista totuutta, vaikka se olisi poliittisesti epäkorrektia tai provosoivaa.” (1)
Johtajuus on elämäntapa. Se koskee siis koko elämää eikä pelkästään työelämää. Se koskee myös hetkiä, kun olemme yksin. Jos johtajuus koskee kaikkea, se voi myös oppia kaikesta, jopa pyhiinvaelluksesta. Yksi vaeltajan perusominaisuuksista on irtautuminen.
Rakastaminen ja rakkauden osoittaminen eivät ole sama asia. Mutta hyveet auttavat molemmissa. Nöyryys, suurisieluisuus, rohkeus ja jopa järjestys — miten ne liittyvät rakkauteen?
Etiikka, hyve ja arvo: merkitykseltään kolme samantyypistä sanaa. Miten ne eroavat toisistaan? Onko tosiaan järkevä puhua hyvejohtajuudesta ja arvojohtajuudesta erilaisina suuntauksina?
Johtajuuskeskusteluissa voi helposti unohtaa, että yksi johtajuuden peruspilareista ja samalla sen tavoitteista on palveleminen. Mutta onko palveluhenki muodissa?
Kiirettä pitää. Melkein en ehdi kirjoittaa tätä artikkelia. Mutta kiirettä mihin? Päätin pysähtyä pohtimaan kiiren todellista merkitystä.
Anteeksipyyntö saattaa tuntua joskus häviöltä. Kyseessä on
Onko häpeä pelkkä temperamenttinen piirre? Vai onko se voitettavissa hyveiden avulla? Hyvän ja aidon elämän harjoittaminen vaatii häpeän voittamista.
Aitous on hyve, jota kaikki arvostavat. Silti monet näyttävät viihtyvän näyteikkunassa. Miksi?



