Omista poikkeavia mielipiteitä on ihmeen vaikea sietää. Mutta koska elämme epätäydellisessä maailmassa, myös käsitykset hyvästä ja sitä kohti kulkevista reiteistä vaihtelevat. Erimielisyyksiltä ei voi välttyä.
Kasvotusten ihmiset kykenevät yleensä jotenkuten keskustelemaan. Se on evoluution meihin istuttama taito, joka toteutuu ainakin sisäryhmässä. Koska hengissä selviäminen edellyttää yhteistyötä, on erimielisyyksistä voitava neuvotella. Väkivaltaa on vältettävä koska se vaarantaa kaikkien olemassaolon.
Ulkoryhmään, noihin epäihmisiin, tämä ei päde. Ei myöskään oman ryhmän pettureihin, jotka on vihittävä kuoleman omiksi ja syöstävä suohon.
Evoluutio on jostain syystä luonut meihin kipua aistivia pisteitä sen paikan viereen, jossa on eriäviä mielipiteitä ymmärtämään kykenevä elin. Luultavasti tälläkin on elämää säilyttävä tarkoitus – pitää kiinni hyväksi havaitusta ja torjua sitä uhkaavat huonot valinnat.
Kun joku aiheuttaa meille kipua olemalla tärkeistä asioista väärää mieltä, joudumme tienhaaraan: sietääkö tietty määrä lisäkipua yrittämällä ymmärtää, mitä toinen todella tarkoittaa ja miksi hän sanoo mitä sanoo, vai ryhtyäkö kokoamaan nyrkin kokoisia kiviä, joilla väärämielinen vaiennetaan.
Edellinen tie on oikea, sen tiedämme kaikki. Silti usein valitsemme jälkimmäisen. Koska konkreettisten kivien heittely johtaisi meidät vakaviin vaikeuksiin, käytämme käsitteellisiä kiviä. Kutsun tätä nelihaaraiseksi mitätöinnin tieksi.
Reitti on periaatteessa johdonmukainen. Sen, että toinen on väärää mieltä, on johduttava jostakin. Tuolla ihmisellä on oltava meihin oikeaa mieltä oleviin nähden jokin vaje. Kun vaje paljastetaan, kivun tunteemme hellittää.
Neljä vajavaisuutta
Eri mieltä oleva on hullu. Toisin sanoen hänen todellisuudentajunsa on niin vakavasti vääristynyt, ettei hän ymmärrä miten maailma toimii. Hänellä on siis mielenterveyden vaje. Hän on harhainen. Eihän kukaan täysissä järjissään oleva ihminen enää usko Jumalaan, tai sosialismiin.
Meidän ei tarvitse uskoa tai ymmärtää hullun puhetta, koska se on epäkoherenttia höpinää. Olisi suorastaan vastuutonta ottaa hullun puheet vakavasti. Hullun lääkitys pitäisi sen sijaan saada kohdilleen, ja jollei se toimi, hänen paikkansa on laitoksessa eikä esimerkiksi valtioneuvostossa.
Tai eri mieltä oleva on tyhmä. Tämä voi tarkoittaa kahta asiaa. Joko hän kärsii vakavasta tiedon puutteesta, eli hän on sivistymätön juntti, joka ei ole käynyt kotipihaansa kauempana kuin kaljaa juomassa ja naapurin kanssa rettelöimässä.
Tai sitten tyhmä on syntymätyhmä, hänellä on siis älyllinen vaje. Kun on lusikalla annettu niin ei voi kauhalla vaatia. Ei noin tyhmä voi ymmärtää, miksi Kreikkaan on kaadettava miljardeja, miksi markkinoiden näkymättömän käden toimintaan ei pidä puuttua tai miksi sukupuolikiintiöt ovat tai eivät ole tasa-arvoa.
Juntin pitäisi sivistäytyä, toisin sanoen opetella näkemään maailma kuten me sen näemme. Syntymätyhmyyteen ei ole lääkettä, mutta siitä saa sentään naurun aiheen.
Pahoissa sen sijaan ei ole mitään naurettavaa. Pahat pitäisi oikeasti kivittää, harmi ettei saa.
Pahat haluavat tuhota valkoisen rodun tuomalla Suomeen vieraita kansanryhmiä, tai haluavat estää näiden kansanryhmien tuomisen Suomeen koska vihaavat ihmisyyttä. Paha on ryhtynyt salaliittoon toisten pahojen kanssa, ja yhdessä he haluavat syöstä Suomen suureen onnettomuuteen joko marxilaisuuden tai uusnatsismin hengessä.
Pahuudelle ei saa antaa pikkusormen kynttäkään, vaan on perustettava Facebook-ryhmiä joissa pahat paljastetaan. Pahuutta vastaan käytävässä kamppailussa eivät päde normaalit tasavertaisuuden säännöt, vaan kamppailun henki voidaan tiivistää lauseeseen meillä on lupa, niillä ei. Olisi vastuutonta myöntää Saatanalle mitään oikeuksia.
On vielä yksi mitätöinnin tie. Ruma. Siihen turvautuminen voi tuntua triviaalilta: mitä ihmeen tekemistä ulkonäöllä on mielipiteitten arvioinnin kannalta? Siinäpä se – ei yhtään mitään. Siksi se onkin niin kätevää.
Yleensä tähän turvautuvat miehet, koska naisen ihmisarvo on sidoksissa ulkonäköön enemmän kuin miehen. Kaava on suunnilleen tämä: ministeri X ehdottaa, että Suomen pitäisi Y, koska Z. Sehän on karmean ruma ämmä, en panisi edes säkki päässä, todetaan sosiaalisessa mediassa, ja ehdotus on saatu järjestykseen.
Voiko kipua sietää?
On helppo ajatella tuon taistelukentän likaisine aseineen olevan kaukana barbaarimaassa. Me täällä kotirintamalla olemme ihmisiksi ja juttelemme mukavasti. Ehkä, ja hyvä jos niin. Teot ratkaisevat. Silti sivistyneesti käyttäytyvä ihminenkin joutuu tulemaan toimeen erimielisyyden kivun kanssa.
Onko tätä energian häviämättömyyden lakia mahdollista vastustaa? Onko ärsyttävä mielipide pakko päästä kuittaamaan sarkasmilla tai edes yhtä ärsyttävällä hymiöllä?
Siihen joutuu jokainen löytämään oman vastauksensa. Etsinnän voi aloittaa tunnustelemalla, miksi väärä mielipide herättää kipua ja ärtymystä. Onko se loogisesti kestämätön tai perustuuko se virheellisiin oletuksiin? Silloin se pitäisi voida ampua alas hallitusti ja ilman collateral damagea.
Perustuuko väärä mielipide arvoihin, jotka poikkeavat omistani? Silloin pitäisi riittää, että omat arvot tuodaan esille ja hyväksytään hiljaisesti se tosiasia, että ihmisten arvopohjat vaihtelevat.
Näiden ei oikeastaan pitäisi tuottaa kipua. Paljon arempi paikka on oman kaikkitietävyyden kyseenalaistuminen ja erityisesti silloin, kun toisen perustelut huojuttavat kognitiivista dissonanssiamme.
Kyllä, olen joutunut ärtyisälle puolustuskannalle, kun vegaani on kyseenalaistanut lihansyöntini. Menestyksellinen väittely on vaikeaa, kun oma vahvin perustelu on hedonismi.
Erityisesti sosiaaliseen mediaan pätee, että väitellessämme olemme näyttämöllä. Alfauros tai -naaras kokee asemansa uhatuksi väärämielisen sivaltaessa, ja hänen on näytettävä koko klaanille, mistä kana kusee. Silloin uhkaajan nöyryyttäminen ja mitätöinti ovat päämääriä itsessään, koska keskustelu ei palvele totuuden etsimistä vaan statuksen säilyttämistä.
Mutta joskus on myös niin, että kiistakumppani on hullu, tyhmä tai paha. Tai ruma, vaikkei sillä olekaan mitään merkitystä.
Arvot ovat toimintamme kivijalka – ja meidän on hyväksyttävä se, että niin ne ovat kiistakumppanillemmekin. Asioista voi ja on syytä olla eri mieltä, muten – kuten kirjoittaja toteaa – sivistyneesti, loukkaamatta toista: kun osaa arvostaa toista, omakin sisäinen talo on tullut siivotuksi. Tärkeää on tutkistella (vaikkapa nelihaaraisen mitätöinnin tien avulla; minä käytän seitsemää kuolemansyntiä sekä kolmea perusviettiä eli itsesäilytys-, suku- ja sosiaalinen) reaktioitaan. Kun vikojen tai pikemminkin käyttäytymismallin perimmäinen syy on selvinnyt, ollaan puolessa välissä. Sen jälkeen on osattava antaa anteeksi. Ja vihdoin varsinaiseen työhön, jossa perinteiset journalistin kysymykset käyvät hyviksi apuvälineiksi: kuka, mitä, missä, milloin, miksi ja miten – on minua loukannut tai saanut minut reagoimaan tavalla, jonka (arvopohjaisesti) koen epäsuotuisana. Valitettavasti vain tutkistelu ei ole mikään kertasuoritus, vaan menestyksen saavuttaminen tässäkin vaatii jokapäiväistä ponnistelua, kriittistä mutta armollista arviointia, ja, jatkuvaa ponnistelua.
Nähdäkseni äärimmäisen tärkeää on kuitenkin – ainakin sisimmässään, mieluiten kasvotusten tunnereaktion herättäneen ihmisen kanssa, nostaa kissa pöydälle. Kasaantuneet kivut aiheuttavat lumipalloefektin, joka pahimmillaan vyöryy eskaloituen ja ulottaen vihan, kaunan, katkeruuden ja muut tunne-elämän myrskyt hallitsemattomina ityystin ulkopuolisiin ihmisiin, äärimmillään levittäjälle itselleen itsetuhoisin käyttäytymisseuraamuksin.
Koskaan en ole tavannut ongelmaa, joka poistuisi itsekseen. Aina siihen pitää tarttua, heti kun mahdollista, kulloinkin soveliaimman työkalun pakistaan valikoimalla.
Uudet ideat loukkaavat henkilön nykyistä maailmankuvaa. Mitkä ovatkaan henkiön työkalut, joilla käsitellä erilaisia ideoita? Jos ”eväät” ovat heikot, on helppo sortua yo. leimaamisiin. Tapahtuu ad hominem (argumentointi henkilöä vastaan), jossa argumentoija viittaa joihinkin vastapuolen piirteisiin, joilla ei ole merkitystä keskusteltavan aiheen kannalta.
Jos ’ad hominemiin’ syyllistyy, herätyskellojen pitäisi piristä: ”En olekaan hakemassa totuutta, vaan säilyttämässä nykyistä maailmankuvaani nyrkit pystyssä, enkä haluakaan löytää ’uutta ja parempaa’ totuutta.”
Yllä olevan voisi ehkä tiivistää näin:
Kun älylliset, tiedolliset tai moraaliset lähtökohdat eivät riitä aiheen rakentavaan käsittelyyn ilman että edessä on oman aseman heikkeneminen, niin silloin siirrytään aiheenkäsittelystä keskustelijoista keskustelemiseen.
Jos tulee kesken kaiken kiihkeän kinaamisen kuuntelijaksi, niin ei välttämättä tiedä heti onko joku oikeassa vai ei.
Väärässä olijan ja/tai moraalisesti kyseenalaisen linjan kannattajan sen sijaan tunnistaa useimmiten vaikkei tietäisi asiasta tai aiemmasta keskustelusta mitään. Riittää että katsoo kuka siirtää keskustelua keskustelijoista keskustelemisen suuntaan, niin tietää, että kuka seisoo tyhjän päällä.
Tahatonta komiikkaa tilanteeseen tuo se, että yleensä ne keskustelijoita kompromettoivat katsovat itse ”voittaneensa” sillä että tuottivat jollekulle muulle ”tappion”.