Kumpaa teillä: puhetta vai tekoja?

Istuin kahvin ääressä, mutta en edes nähnyt kahvikuppia. Puhumattakaan, että olisin nähnyt, mitä ympärilläni tapahtuu. Hetkeä aiemmin olin jättänyt tekstini luettavaksi. Hypistelin aurinkoisella terassilla kupin vieressä ollutta lautasliinaa palasiksi ja yritin piilottaa itseni lierihatun sisään. Oliko mitään järkeä kirjoittaa juttua, miksen jättänyt itsestäänselvyyksiä täynnä olevaa amatöörikirjoitelmani suunnitelmatasolle ja pöytälaatikkoon?

Dynamiittia suunnitteluprosessien alle

Muutama viikko myöhemmin istuin kokouksessa, jossa puheenjohtaja veti keskustelun yhteen sanoen ”Hyviä ehdotuksia, ihmiset. Nyt lähdemme kokoamaan porukkaa, jolla teemme linjauksia suunnitelmiin”. Auts, silmieni eteen piirtyy mielikuva horisonttiin häviävästä loputtomasta kiemurtelevasta tiestä, joka pursuaa erikokoisia palaveripöytiä, fläppejä, työryhmiä, infotilaisuuksia… Kokouksen loppusanat olivat joko arjesta irti olevaa hallintojargonia tai totuus siitä, että suunnitteluja pidetään paikoittain tekemisen ytimenä. Suunnittelua suunnitellaan. Ja siinä ollaan isosti hakoteillä.

Hyvin suunniteltu on kuin puoliksi tehty. Näinkin on, mutta kyse ei ole siitä. Keskeinen kysymys on, ymmärretäänkö toiminnan koko sykli eli se, että hyväkin suunnitelma ilman toteutusta on nollan arvoinen. Tai pikemminkin se on negatiivinen. Suunnitteluun sijoitetut resurssit menevät hukkaan ja se turhauttaa.

Ohjaako mokaamisen pelko vai rohkeus?

Mitä sitten useimmiten tapahtuu? Ensin, pitkitämme loputtomalla suunnittelulla konkreettiseen tekemiseen ryhtymistä. On helppoa jäädä pyörimään suunnitelmien viidakkoon. Ei tarvitse herätä aamuyöllä hikisenä aivomyrskyyn ja päässä poukkoileviin ajatuksiin: mokasinko? Todellinen pelko mokaamisesta ei herää suunnitellessa. Se tulee silloin, kun suunnitelmia toteutetaan ja toteutusta arvioidaan. Mokaamisen pelon kohtaavat ne, jotka rohkeasti tekevät ja vievät suunnitelma käytäntöön.

Toisaalta, pelätessämme epäonnistumista ja viemme suunnitelmia käytäntöön puoliteholla, varmistellen. Ja kun epäonnistumme edes osin siinä, mitä suunnitelmien mukaan odotimme – harvoinhan kerrasta täydellistä tulee – häpeilemme ja piilottelemme sen, mitä tapahtui. Häpeä vie voimaa siitä, että oppisimme epätäydellisistä suorituksista. Mikä energiahukka: ensin tehdään ja sitten ei opita tekemisestä. Tuplahävikki.

Yhdessä tekemisen voima

Elämässä tai työssä asiat eivät tule valmiiksi suunnittelemalla. Miten voisimme rohkaistua tekemään ja kokeilemaan sekä antamaan toisillemme ja itsellemme luvan tehdä epätäydellistä tulosta? Kun uskalletaan avoimesti puhua tekemisen tuloksista, oppia ja parantaa, päästään askel lähemmäksi ”täydellistä tulosta”. Tämä positiivisen kehittämisen sykli ei jaksa pyöriä ilman ympärillä olevan yhteisön lupaa ja sitä tukevia yhteisiä käytäntöjä esim. perjantai-iltapäivän yhteinen keskustelu siitä kuka oppi tällä viikolla virheistään ja ”viikon paras moka & paras oppi”-äänestys.

Konkreettiset sidosryhmien ja henkilöstön kanssa tehdyt kokeilut auttavat myös päätöksenteossa. Historiaan katsovien raporttien pohjalta tehdyt päätökset ilman pilotkokeiluja ovat huonompia kuin pilottien – epäonnistuneidenkin – jälkeen tehnyt päätökset. Kokeilujen jälkeen tiedetään paremmin mikä toimii ja kenelle, mikä ei.

Loppujen lopuksi suunnitelmien konkreettinen toteuttaminen on palkitsevana hetki, ei moka. On onnistuttu yhdessä tekemään jotain konkreettista, josta voi jatkaa ja parantaa. Ja mikään ei sido ihmisiä yhteen niin kuin yhteinen tekeminen, onnistumiset, epäonnistumiset ja yhteinen oppiminen. Se ei ole JEDI-voimaa vaan WEDI-voimaa – WE Did It!

Miten sitten kahvihetkeni loppui?

Siirryin selailemaan Facebookia paetakseni päässäni risteileviä ajatuksia. Sitten silmiini osui video Linnunradasta ja kuinka maailma pyörii avaruudessa häviävän pienenä pisteenä. Pääni läpi kulki jyristen pyrstötahti asioiden loksahtaessa oikeisiin mittasuhteisiin: annoin oman pienen panokseni ja maailma jatkaa kulkuaan. Tulos ei ole ehkä täydellinen, mutta se on nyt lihaa ja verta. Se ei jäänyt puheen tasolle. Tein jotain konkreettista, mikä päälle voin itse tai joku muu rakentaa parempaa. Hyville suunnitelmille kaikki kunnia, mutta loppujen lopuksi vain teoilla on merkitystä, olimme sitten töissä tai kotona.

Minna-Kaarina Forssén

Minna-Kaarina Forssén on tehnyt työuransa johtamisen ja työelämän kehittämisen parissa. Hänen missionsa on luottamusta ja sen myötä onnistumisia edistävien organisaatiokäytäntöjen ja -rakenteiden vahvistaminen työpaikoilla.