Upeassa elämässä ei ole enää koronaa – vai onko?

Olen koko ikäni haaveillut jonkinlaisista muutoksista elämääni.
Enkä taida olla ainoa.

Nuorena haaveilin, että olisi vaikkapa arvostettu parantavan lääkkeen kehittäjä tai sykähdyttävä artisti, jolle ohikulkijat lähettäisivät lentosuudelmia.

Katselin tämän jonkun toisen elämää haaveissani. Hän oli rauhallinen ja tyytyväinen, säteilevä, onnellinen. Tämä haaveilemani roolimalli, ihmiskunnan helmi, ei ollut suomalainen, vaan tietenkin maailmanvalloittaja. Korkeintaan ylpeä suomalaisista juuristaan.

Aikuistumisen ja keski-ikäistymisen myötä haaveet ja unelmat ovat unohtuneet pitkiksi ajoiksi kaapin perälle.

Nuoruuden unelmat ovat kuin upea, mutta epämukava vartaloa nuoleva mekko. Nyt en edes halua sitä päälleni, vaan viihdyn mainiosti verkkareissa. Tämä oma pienen ihmisen elämäni tuntuu mukavalta. Ihailen mekkoja mieluusti kotisohvalta televisiota katsellen. Jos ajatusleikkinä minua pyydettäisiin nyt pääministeriksi tai gretathunbergiksi, en lähtisi. Lapseni, koirani ja vanha äitini tarvitsevat minua enemmän kuin maailma.

Huomaan, että minusta tulikin osa yleisöä, eikä tähti. Peukutan sosiaalisessa mediassa niitä sankareita, jollaiseksi haaveilin tulevani.

Tervehdin lähikaupan kassaa ja sparraan päivällä asiakasta, illalla harrastan liikuntaa ja löhöän sohvalla, vaikka kaikki nämä tunnit voisin sim-sala-PIM – Parantaa Isosti Maailmaa! Voisin tämänkin illan ajella ruokalähettinä apua sitä tarvitseville. Mutta minä rapsutan koiraa ja huutelen ohjeita skeittilautaa tuunaavalle lapselle, kun en viitsi nousta ylös.

Olenko siis luuseri, luovuttaja?

Tulen tietoiseksi siitä, että nuoruuteni unelmien sankarit eivät ole olleet inhimillisiä hahmoja. He eivät olleet mielikuvissani koskaan väsyneitä, stressaantuneita. He eivät hermostu, vihastu. Ainakaan heidän lapsensa ei naura heille, jos he suuttuvat. Eivät he olleet myöskään huolestuneita, ahdistuneita tai kokeneet riittämättömyyden tunnetta. Tai epävarmoja, pelokkaita. Paitsi tietenkin hetkellisesti aivan itse valitsemissaan taisteluissa.

Unelmien sankarihahmot tekivät työtään suurimman osan aikaa flow-tilassa. Heitä ei kukaan kaivannut kotona sinä aikana, kun he olivat töissä.
Töissä heitä arvostettiin pyyteettömästi, ja kotona oltiin kiitollisia kaikesta ajasta, jonka he siellä viettävät. He yrittivät ahkerasti ja sen seurauksena luonnollisesti onnistuivat lopulta aina. Unelmien hahmot eivät väsähdä tai kuole kesken tarinan.

Voimme sohvalla rakentaa mielikuvitusmaailmoja, joissa kaikki on nykyistä paremmin, joissa tuska ja epämukavuus ovat poissa tai ainakin hallittavissa, valittavissa. Voimme paeta mielikuviimme, se on inhimillinen ja tarpeellinen laastari.

Ja voimme kuitenkin elää vain tässä maailmassa. Tässä maailmassa voi elää parasta elämää niin, että hyväksyy oman rajallisuutensa, ihmisen rajallisuuden. Hyväksyy sen, että kun korona väistyy, kaikki ei olekaan paremmin. Monenlaiset muut huolet ja ongelmat valtaavat tuota pikaa koronan jättämän tilan.

Paras mahdollinen elämä aidossa todellisuudessa on sitä, että on onnellinen silloin, kun tiedostaa, että kaikki ei ole hyvin. Voi olla väsynyt ja tietämätön siitä, milloin jaksaa taas. Voi surra ja olla iloinen samassa todellisuudessa.
Kykenee katsomaan raastavaa pahaa ja havahtuu kääntämään katseensa siniselle taivaalle ennen kuin lamaantuu. Voi löytää sisimmästään rauhallisen keitaan hetkiksi epävarmuuden ja taistelujen keskellä.

Rohkenee antaa apua ja rohkaistuu kertomaan, kun ei jaksa tai osaa nyt auttaa. Lupaa yrittää – ja uskaltaa olla lupaamatta liikoja. Ymmärtää, ettei koskaan tunne tai hallitse olosuhteita kovin hyvin, eikä omia tai läheisten voimavaroja, vaan tekee aina inhimillisiä johtopäätöksiä vain menneisyyden pohjalta.

Paras elämä on sitä, että jaksaa raaputtaa lempeästi itsestään esiin pienen palan sitä parempaa versiota luonteestaan satunnaisessa haastavassa hetkessä tänään. Paras elämä ei odota jossain koronan jälkeen, paras elämä on parasta ennen huomista.