Tästä syystä jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jokeri

Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta. 

Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle. 

60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste. 

90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi. 

2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä. 

Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana. 

Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?

Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä: 

  1. Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua? 
  2. Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
  3. Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?

Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan. 

Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).

Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa. 

Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?

Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida? 

Tuntematon sotilas

Aku Louhimies ja hienosti valittu näyttelijäkaarti tuovat kankaalle vaikuttavan version Väinö Linnan romaanista. Vähän kun on käännetty, niin on osuttu kohdalleen ja leivänkin päälle on saatu voita.

Se oli temppu.

Tässä vaiheessa uutta Tuntematonta on jo ehditty kehua retostella siinä määrin, että alkaa olla jo lähes klisee silitellä sitä lisää. Silti on kyllä todettava, että vaatii aikamoista ammattitaitoa vääntää näinkin ikoninen materiaali uuteen muotoon ja onnistua siinä näinkin jäätävästi. Vaikka naamat ovat uudet, hahmot ovat tuttuja ja tunnistettavia. Lammio ei ole edelleenkään mikä hyvä mies. Lehto on temperamenttihaasteinen ja Vanhala ylen sankia priha. Ja hein kansai on nii lustii jot hitto. Continue reading

Knight of Cups ja Malickin mieletön mieli

Kesti pitkään ennen kuin uskalsin katsoa Terrence Malickin uusimman elokuvan. Pelotti monestakin syystä. Knight of Cups ei ole saanut kovin hyviä arvioita. Vaikka olen Malick-fani, hänen elokuvansa eivät ole helpoimpia katsoa, koska ne vaativat todella paljon keskittymistä ja energiaa. Niitä pitää osata lukea.

Continue reading

Fargo: Pienet ja rohkeat

Coenin veljesten elokuva Hail, Caesar! on ensi-illassa. Coenien kädenjälki on painettu myös vastikään valmistuneisiin Fargo-televisiosarjan kahteen tuotantokauteen. Timo Nisula arvioi Minnesotan maisemiin aukeavaa moraliteettia.

Joel ja Ethan Coen ohjasivat vuonna 1996 jo klassikon asemaan nousseen elokuvan Fargo. Absurdi ja musta huumori, tuttuudessaan eksoottiset Keskilännen lumilakeudet ja puoleensavetävän hellästi kuvatut henkilöt sheriffi Gundersonista (Frances McDormand) alkaen voittivat katsojat ja kriitikot puolelleen.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Coenin veljekset palaavat Fargon maisemiin, tällä kertaa tuottajan roolissa.

Continue reading

Häijy kaunis Macbeth

Näin Macbethin samana päivänä, kun Coldplayn uusi levy A Head Full of Dreams ilmestyi. Duurivoittoisia viisuja sisältävän levyn takakannessa bändi poseeraa hiekkadyynillä, johon on kukkasin kirjailtu lause ”Love is universal”. Ylämaalla kukkia ei kasva. Ja jos kasvaa, ne kerätään ja asetellaan pienokaisten hautarovioiden koristeiksi.

Tarina lähtee liikkeelle Macbethin (Michael Fassbender) kätkytkuolleen lapsen hautajaisista. Sieltä siirrytään usvaiselle nummelle, jossa Macbethin johtamat kuningas Duncanin joukot lyövät lakoon petturi Macdonwaldin ja norjalaisten armeijan.

Taistelusta palaavat Macbeth ja ystävänsä Banquo kohtaavat kolme noitaa, jotka lausuvat ennustuksen kunkin heidän tulevaisuudesta. Macbethista on tuleva kuningas, ja Banquon pojista on tuleva kuninkaita. Continue reading

Vihdoinkin kotona – Star Wars: The Force Awakens

Aku Visala arvioi uuden Star Wars: The Force Awakensin (vailla spoilereita). Hän kertoo pimeän uhan hälvenemisestä ja kuinka elokuva palauttaa Star Warsin juurilleen. The Force Awakens on makean nostalginen, mutta tämä on myös elokuvan ongelma.

Pitäisi asua kuussa ja lukea vain Savon Sanomia välttääkseen joka puolelta tunkevan Star Wars -kuumeen.

Ei tunnu väärältä sanoa, että J. J. Abramsin ohjaamaa Star Wars -saagan rebuuttaavaa A Force Awakensia on odotettu kuin Endorin kuuta nousevaa niin nörttipiireissä kuin kaikkien muidenkin populaarikulttuurin kuluttajien keskuudessa. Continue reading

Spectre: Ase ja Aristoteles

Bond on palannut. Dosentti Olli-Pekka Vainio kertoo, miksi Bond on vapaa-ajallaan lueskellut Nikomakhoksen etiikkaa.

Sam Mendesin toinen Bond-ohjaus jatkaa täsmälleen siitä, mihin edellinen Skyfall jäi. Skyfallin jälkeen odotukset ovat olleet korkealla, mikä on aiheuttanut pelon siitä, voiko tätä ultimaattista Bond-elokuvaa mitenkään ylittää.

Spectre yrittää kovasti, muttei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta huono tämä elokuva ei missään tapauksessa ole; jälki on komeaa ja meininki railakasta. Toiseksi paras Bond, sanoisin. Siis teatteriin, hopi hopi ja mars mars.

Continue reading

Mad Max: Fury Road – Rytinää ja rikkinäisyyden filosofiaa

Uusi Mad Max: Fury Road on saapunut valkokankaalle. Aku Visala kertoo arviossaan, kuinka tiukan toimintaelokuvan kuoren alle on ladattu varsin paljon sisältöä. Mitä tapahtuu, kun maailma rikkoutuu?

Vanhana toimintaelokuvien harrastajana minua hirvittää aina, kun klassikkoja väen vängällä väännetään uuteen, 2010-luvun asuun. Uudelleenfilmatisointien historia on varsin surullinen, vaikka poikkeuksiakin on.

Australialaisen George Millerin Mad Max –elokuvat (1979, 1982, 1985) ovat toimintaklassikoita: rähmäisiä ja vauhdikkaita tykityksiä, jotka ovat enemmän b-elokuvia kuin tyyliteltyjä Hollywood kassamagneetteja.

Mad Maxit olivat kuitenkin enemmän kuin pelkkää toimintaa. Niiden postapokalyptinen visio puhutteli ihmisiä syvästi ja ne synnyttivät kokonaisen uuden genren. Tuhansien halpakopioiden lisäksi postapokalyptisesta rappiomaailmasta tuli ilmiö myös tietokonepelien maailmassa. Tuskin olisi olemassa esimerkiksi merkittävää Fallout–pelien sarjaa ilman Mad Maxia.

Nyt, 30 vuoden jälkeen, George Miller on jälleen ohjaimissa. Minun ei olisi tarvinnut olla huolissani. Continue reading

Avengers 2: Tiimipäivä

Avengers-saaga etenee toiseen elokuvaansa ja meininki vain muuttuu tiukemmaksi – ja poliittisemmaksi.

Marvel-sarjakuvauniversumiin perustuvat elokuvat ovat järjestään olleet aika hyviä. Niin on tämäkin. On vaikeaa keksiä mitään kritisoitavaa, kun kaikki vain on yksinkertaisesti niin siistiä. Mutta mitäpä tämänkertainen kela nyt sitten pitää sisällään?

Continue reading

Chappie: Kone mieheksi

District 9:llä scifikansaa sykähdyttänyt Neill Blomkamp palaa juurilleen hienossa tekoälytieteisfantasiassa Chappie.

Tietoisuuden filosofia on muodissa. Tästä kertoo se, että elokuvastudiot työntävät aihetta käsitteleviä, mutta onneksi eri genreihin sijoittuvia, elokuvia ulos solkenaan. Transcendence oli verkkainen trilleri, uusi Robocop taas oli yllättävän vähätoimintainen, mutta filosofisesti raskas. Lucyssa yritettiin tehdä aiheesta oikeaa toimintaleffaa, mutta hieman kehnolla menestyksellä. Chappie on selkeästi ensi sekunneista alkaen tyylipuhdas toimintapätkä, jossa kuitenkin nostetaan esiin ihan oikeita ja kiinnostavia kysymyksiä.

Continue reading

American Sniper: sotahullu vai sankari?

Onko American Sniper, Chris Kyle, sotahullu vai aito amerikkalainen sankari? Aku Visala tarkastelee Clint Eastwoodin ohjaamaa American Sniper–elokuvaa ja sotilaan hyveitä.

Olin viime vuoden marraskuussa Yhdysvalloissa työasioissa ja ystäviä tapaamassa. Vietin viikonlopun kaverini mökillä Michiganin perämetsissä. Paikan päällä ei juuri ollut tekemistä: lumi saartoi meidät ja pakkasta oli yli 20 astetta. Löysin kuitenkin sattumalta hyllystä Chris Kylen omaelämänkerran American Sniper, jonka sitten takkatulen loisteessa lukaisin läpi.

Ammuntaa monia vuosia aktiivisesti harrastaneena olen aina ollut kiinnostunut tarkka-ampujista. Kirjassa oli kuitenkin muutakin kiinnostavaa: itse Chris Kyle.

Continue reading

Only Lovers Left Alive: Elämänohjeita elottomilta


Romantiikasta puhutaan suuria nykyaikana, mutta aivan kuten monet muut sanat – rakkaus, Jumala tai totuus – romantiikka on brutaalisti turmeltu. Sitä käytetään tavoilla, jotka eivät tee sille arvoa. Onko siis mikään ihme, että romantiikan sisältö on unohdettu. 

Romantiikan rippeet, miltä ikinä ne näyttävätkään, eivät ole nekään erityisesti suosiossa. Kaikesta huolimatta Caspar David Friedrichin, Sergei Rachmaninovin ja Percy Shelleyn perintö loistaa yhä kirkkaana, täynnä räjähtävää voimaa, suuruutta ja raakaa kauneutta. Kaikkea sitä, mikä teki romantiikasta alunperin niin vetovoimaista.

Continue reading

Sin City: Pahan kaupungin pahat ihmiset

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja hitot. Robert Rodriguezin Sin Cityssä toiset ovat toistaan pahempia.  

Frank Millerin sarjakuvaan perustuva elokuva Sin City: A Dame to Kill For jatkaa tyylillisesti ja tarinallisesti siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Syntisessä kaupungissa elää kituuttaa joukko ihmisiä, joista ei löydy juurikaan hyvää sanottavaa. Millerin sarjakuva on inhorealistinen: korruptio ulottaa lonkeronsa joka puolelle. Puhtaita sieluja ei ole. Nancyn (Jessica Alba) kertojanääni kertoo syyn: tämä kaupunki vetää jokaisen lokaan. Viattomuus on kuollut, koska sille ei ole elintilaa synnin keskellä. Continue reading

Robocop: Minuuden salaisuudet

Uusi Robocop on keskinkertainen elokuva, mutta se käsittelee yllättävän kiinnostavasti filosofisia kysymyksiä: persoonaa, vapaata tahtoa, sielua.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun 80-luvun klassikko yritetään siirtää 2010-luvulle. Total Recall vuosimallia 2012 oli hajuton ja hengetön yritys tavoittaa alkuperäisen, Paul Verhoevenin ohjaaman Total Recallin (1990) vimmainen ja visvainen rytinä. Suutariksi jäi.

Vuonna 2014 otettiin käsittelyyn toinen, vähintäänkin yhtä visvainen ja vimmainen Paul Verhoeven klassikko, Robocop (1987). Kuultuani asiasta ensi kertaa mietin, miksi ihmeessä miksi tätäkin yritettiin. Leffan nähtyäni mietin sitä vieläkin.

Keskinkertaisuudestaan huolimatta elokuvassa käsitellään kuitenkin yllättävän mielenkiintoisesti teemoja, joita voisi pitää mielenfilosofiaan kuuluvina.

Continue reading

Lone Survivor ja kuolemisen vaikeus

Mitä saadaan, kun yhdistetään Terence Malickin estetiikka, eteerinen postrock ja Die Hard?

Jokainen toiminta-elokuvien ystävä tietää, että Die Hardin kohtaus, jossa Bruce Willis könyää paljasjaloin lasinsirpaleilla edustaa oman genrensä keskeistä kulminaatiopistettä. Kiinnostava sankari on haavoittuva. Kiinnostava sankari on lihaa ja vertaa, vertavuotavaa lihaa. Siksi John McClane on toimintasankarien aatelia. Continue reading

Leijonasydän: Kesyt jellonat, villit ihmiset

Dome Karukoski teki rasismista elokuvan, joka ei käsittele rasismia.

Teppo (Peter Franzén) on uusnatsi. Sari (Laura Birn) on tarjoilija. Teppo ja Sari päätyvät sänkyyn. Tepolla on olkapäässä hakaristi. Sari ei pidä hakaristeistä, koska hänellä on tummaihoinen poika, Rhamu (Yusufa Sidibeh). Koska Teppo on kunnian mies, hän sanoo pitävänsä Rhamua omana poikanaan. Tästä seuraa tietenkin ongelmia.

Aleksi Bardy on kirjoittanut tarinan, jossa on älykkäitä ja rohkeita pointteja sekä keinoja, joilla asioita kiepsautetaan ylösalaisin. Tavoitteena on ollut tehdä elokuva, jossa on tuore näkökulma aiheeseen, jota suurin osa ihmisistä pitää todennäköisesti varsin tympeänä.

Tuloksena on genresoppa, johon on siroteltu komediaa, yhteiskunnallista analyysia, ihmissuhdesotkuja ja muhjuista väkivaltaa.

Continue reading

World War Z: Kiire syömään

Purema, toinen, ja pian jo zombit alkavat laiduntaa planeetalla. World War Z on elokuva, jossa zombit eivät vain juokse vaan vyöryvät eteenpäin tiiviinä massana. Mutta miksi zombit toteuttavat maailmanloppua valkokankaalla juuri nyt? Ja mitä hyveillä on tekemistä zombien kanssa? Continue reading