Tästä syystä jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jokeri

Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta. 

Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle. 

60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste. 

90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi. 

2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä. 

Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana. 

Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?

Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä: 

  1. Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua? 
  2. Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
  3. Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?

Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan. 

Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).

Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa. 

Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?

Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida? 

Minkälaista tarinaa kerrot itsestäsi itsellesi?

Ihminen on sellainen otus, joka uskoo siihen tarinaan, jota itsestään itselleen kertoo. 

Huippu-urheilu ja sen tarinat ovat toimineet usein katalysaattorina suomalaisen yhteiskunnan murrokselle. Ne ovat edesauttaneet muutoksen syntymistä. Yksi viimeisimmistä näkyy ja kuuluu siinä itseluottamuksessa, jolla tämän päivän nuoret kohtaavat eteen tulevat haasteet. He eivät näe uhkia vaan mahdollisuuksia. Harmi että me aikuiset usein jarruttelemme heitä. 

Itsensä vähättelemisen mentaliteetti on suomalaisuuden loppuun kulutettu klisee, mutta valitettavasti kannamme sitä edelleen mukanamme. Häpeä on heijastunut kulttuuriimme, eikä vähiten juuri urheilun kautta.

Continue reading

Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä

Tämä teksti sisältää useita, mielestäni hienoja, sitaatteja. En pyri ärsyttämään tai loukkaamaan sinua, mutta jos niin käy, en valitettavasti voi olla pahoillani.

Fear is excitement without the breath.” –Fritz Perls

Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on, etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä, miten toimin. Harhainen pyrkimys miellyttää ihmisiä rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan saa pelkäämään onnistumista. Continue reading

Maailman vaikein, mutta väkevin taito

Tiedätkö sen tunteen, kun joku esiintyy edessäsi hurmaavasti? Hän puhuu taitavasti ja juuri sinulle tärkeistä aiheista. Mutta esityksen vaihtuessa keskusteluun, hänen kasvojensa hymy alkaa hyytyä. Hän ehkä vilkuilee kännykkäänsä tai miettii millä tavoin seuraavaksi sinut vakuuttaisi. Esiintyjä on kiinni omassa esityksessään, eikä ole aidosti läsnä. Continue reading

Promillet antavat luvan käyttäytyä ihmisiksi

Humalassa ollessaan ihmisellä on lupa (jopa kehote) käyttäytyä tavalla, jota selvin päin tehtynä pidettäisiin typeryytenä. Hiprakassa hihitellään, läiskitään toverillisesti selkään ja lauletaan. Känniin edetessä hihitys vaihtuu päälle huutamiseksi, läiskiminen nojailuksi ja lauluistakin tulkitaan pelkät vokaalit.

Tästä edetään seuraavaan vaiheeseen ja sarjaan typeryyksiä, jotka missä tahansa muussa yhteydessä olisivat typeryyksiä, mutta alkoholin väärinkäytön myötä ne ovat sankaritekoja. Ja tuota sankarillisuutta muistellaan vielä päivienkin päästä: ”Ai mitä mä tein? Ei vitsi…. miten noloa! En muista mitään.”

Mitä tapahtuisi, jos duunin bileissä tai sählyjengin saunaillassa joku päättäisi olla vesilinjalla, mutta käyttäytyisi silti humalassa olevan tavoin? Continue reading

Ajattelun tulee käydä työstä

Luovuus ja ajattelu ovat tunnustettuja, mutta silti pääsääntöisesti enemmän vapaa-aikaan kuin työelämään liitettyjä hyveitä. Mielleyhtymä Juha Vainion laulussa esiintyvän hahmon käyskentelystä pitkin kesäistä ahon laitaa yläruumis paljaana yhdistetään helposti vastuuttomuuteen, toisinaan jopa laiskuuteen.

Samaan hengenvetoon kuitenkin rakastamme ajatusta siitä, että uskaltaisimme ottaa irtioton ympäröivän arkemme vaateista ja normeista: olla hetken luovia ja tarttua suvituulen kutsuun. Continue reading

Tämän päivän nuoret muuttavat maailman, ellemme sitä ennen kyllästytä heitä kuoliaiksi

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii vieraskynäkirjoituksessaan nuoria paremman huomisen mahdollistajina. 

Vaikka moni jäärä muuta väittää, ovat nykynuoret kaikkea muuta kuin laiskoja.

On sukupolvista riippumaton trendi, että aikuiset väheksyvät nuoria ja pitävät heitä laiskoina. Maailma muuttuu, eikä nuorten todellisuus vastaa aikuisten omaa, minkä vuoksi nuorten kokemusmaailma on helppo mieltää aikuisen omaa keveämmäksi. Mitä meillä aikuisilla olisi, ellei meillä ole nuoremman sukupolven kunnioitusta? Kun sen saaminen ei ole itsestäänselvyys (mitä sen ei koskaan pitäisi olla), on helppo sortua vähättelyyn. Continue reading