Tämä hetki

Tällä kertaa olen taas ottanut itselleni mahdottoman tehtävän. Pitäisi onnistua kirjoittamaan asiasta, josta ei voi kirjoittaa. Miksei? Siksi että sanat eivät ylety siihen. Ne ovat jotenkin liian karkeita, banaaleja ja itsessään tyhjiä. Mutta koska meillä ei muita välineitä ole, joudun tyytymään niihin. Pidetään kuitenkin mielessä, että sanat ovat parhaimmillaan vain jonkinlaisia osoittimia tai tienviittoja, ne viittaavat johonkin muuhun, itsestään poispäin. ”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, kuuluu vanha budhalainen sanonta.

Haluaisin kirjoittaa Tästä Hetkestä. Tai tarkemmin sanoen tämän hetken mysteerisestä luonteesta. Sanapari Tämä Hetki kuulostaa jo niin itsestään selvältä ja tyhjältä, ettei siinä pitäisi olla mitään mistä kirjoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, kaukana siitä. Continue reading

Oikeassaolijat

Kokemus ihmisarvosta on ihmisyytemme kivijalka. Jos sisimmässämme asuu vakuuttuneisuus omasta arvostamme, voimme olla levollisia. Riitämme, kelpaamme ja saamme olle se mikä olemme. Mutta jos se puuttuu tai on hauras, koemme maailman uhkana ja muut ihmiset kilpailijoina. Silloin käymme jatkuvaa taistelua vakuuttaaksemme itsemme ja muut siitä, että riitämme ja että olemme arvokkaita.

Koska ihmisarvo on rakennuksemme kivijalka, käymme tätä taistelua keinoja kaihtamatta. Sisäinen tunne nimittäin on, että rakennuksemme on koko ajan romahtamaisillaan. Näin siitä huolimatta, ettei se ulkonaisesti sitä ole. Monet pyrkivätkin pitämään sisäisen rakennuksensa pystyssä luomalla näyttävän ja monumentaalisen ulkoisen rakennuksen. Se kyhätään milloin mistäkin aineksista: rahasta, vallasta, asemasta, tiedosta, maineesta ja kunniasta. Mikään näistä ulkonaisista ei kuitenkaan kykene estämään sisäistä romahdusta, jos sellainen uhkaa.

Continue reading

Kiireen – ja kiireettömyyden – syvin olemus

 

Missä kiire on syntynyt ja minne se matkaa? Tätä pohtii Tommy Hellsten. 

Sininen planeetta kiertää tähtensä ympäri. Sen vauhti on rauhallinen ja verkkainen, niin verkkainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija huomaa liikettä lainkaan. Se on kiertänyt jo vuosikausia, vuosisatoja, jopa vuosimiljardeja. Eikä se ole tässä ajassa erityisesti tullut mihinkään eikä päässyt perille. Päästyään kerran ympäri se lähtee uuteen kiertoon vain palatakseen jälleen lähtökohtaansa. Uudelleen ja uudelleen.

Planeetan pinnalla häärii tuskin havaittavia, pieniä olentoja. Ne tulivat sinne vasta äskettäin, joitakin satoja tuhansia vuosia sitten. Mutta ne ovat jostain saaneet päähänsä, että nyt on kiire. Nopeasti, tehokkaammin, enemmän, vähemmässä ajassa! Kun heiltä kysyy, että mihin he ovat menossa, he eivät tiedä. Jotkut eivät edes malta pysähtyä pohtimaan kysymystä, vaan ryntäävät jo seuraavan hetkeen tekemään seuraavaa asiaa. Tämä hetki meni jo ja seuraavaan pitää juosta, ettei sekin karkaa. Continue reading

Pelastakaa johtajat!

Olen tänään hiukan erikoisella asialla. Onhan tapana syyttää työpaikkojen huonovointisuudesta johtajia ja esimiehiä. Mutta minun aikomukseni onkin nyt puolustaa heitä. Enkä tee sitä olemalla sinisilmäinen tai puolueellinen, vaan pyrkimällä ymmärtämään heitä. Mistä lopulta johtuu, että niin harva johtaja ja esimies osaa johtaa ihmisiä?

On totta, että suuri osa uupumuksesta työpaikoilla selittyy huonolla johtamisella ja esimiestyöllä. Saattaa myös olla totta, että suomalainen johtaminen ylipäänsä on vaikeuksissa ja usein varsin kömpelöä ja jopa tuhoisaa, kun puhutaan ihmisten johtamisesta. Työssäni kohtaan karmivia esimerkkejä siitä, miten ihminen on tullut julmalla tavalla kohdelluksi ja miten tästä syntynyt pahoinvointi syö häntä sisältä ja heijastuu lopulta koko hänen perheeseensä.

Continue reading

Rohkeus – jokaisen ulottuvilla

Rohkeus on sankarin ominaisuus. Ja me kaikki ihailemme sankareita. Sankaruudessa on jotain yli-inhmillistä, jotain joka ylittää tämän maailman lainalaisuudet ja rajoitukset. Sankarin tekee sankariksi juuri hänen rohkeutensa.

Hän on jotain enemmän, enemmän kuin me tavalliset, ikään kuin puoliksi jumala ja puoliksi ihminen. Sankari on onnistunut tekemään invaasion siihen myyttiseen ja selittämättömään, jota me kaikki kaipaamme. Continue reading

Elämää vai työelämää? Työpaikalla pitää saada olla ihminen

Ennen vanhaan ei ollut olemassa mitään sellaista kuin työlämä. Oli elämä. Ei ollut myöskään sellaista kuin työaika ja vapaa-aika. Kaikki oli aikaa. Maaseudulla elettäessä ei ollut mitään erityistä työpaikkaa, kaikki tapahtui siinä missä elämäkin tapahtui.

Industrialismin myötä syntyivät käsitteet työpaikka ja työaika. Mentiin kotoa pois kun mentiin työhön. Sen jälkeen elämä jakautui kahtia, oli työelämä ja elämä. Syntyi vapaa-ajan käsite, jolla tarkoitettiin sitä, että oltiin kotona eikä tehty työtä.

Continue reading

Läsnäolo vaatii kyvyn hidastaa elämää

Olen muutaman kerran vetänyt vaimoni kanssa viikon retriitin Sveitsissä Cazisin alppikylässä. Meitä oli koolla noin viitisentoista ihmistä. Me sekä asuimme että työskentelimme vanhassa luostarissa, jossa meitä palvelivat nunnat. Nämä nunnat ovat viettäneet luostarissa hiljaista elämää rukouksessa ja mietiskelyssä jo vuosikymmeniä.

He paitsi tekivät meille ruoan, myös tarjoilivat sen meille. Ruokailimme hiljaisuudessa, ja ainoa minkä nunnat sanoivat oli lyhyt ruokarukous ennen aterialle asettumista.

Continue reading

Johtajille vertaistukea

Monet johtajat ovat päässeet huipulle, koska ovat elämänsä aikana fokusoineet vahvasti suorittamiseen ja menestyksen tavoittelemiseen. Aseman saavuttaminen onkin yhteiskunnassamme legitiimi tapa luoda ihmisarvoa.

Mutta jos ihmisen arvo rakentuu pelkän suorittamisen varaan, ihmiskuva ontuu. Ihminen nimittäin on enemmän kuin hänen suorituksensa.

Syvimmältä olemukseltaan ihminen on yhteyden tarvetta. Sitä, että joku näkisi, kuulisi, ymmärtäisi ja hyväksyisi. Ihmisen syvin tarve on siis itse asiassa rakkauden tarve. Perusolemukseltamme olemme olentoja, jotka ovat ei-suvereeneja ja jotka sen tähden tarvitsevat toisiaan.

Voisimme jopa sanoa, että ihminen on rakenteellista rakkauden tarvetta. Olemme rakenteellista keskinäistä riippuvuutta. Tämä on tosiasia, hyväksymme sen taikka emme.

Continue reading

Pelko lamauttaa, rakkaus vapauttaa

Meidät ihmiset on paiskattu elämään, jossa joka päivä pitäisi tehdä valintoja. Suurin mahdollinen ja samalla vaikein pitäisi tehdä pelon ja rakkauden välillä, kirjoittaa Tommy Hellsten.

Tämä valinta ei tapahdu filosofisesti, älyllisen viileästi, ikään kuin valitsisi mielipiteen useasta mahdollisesta, vaan se tapahtuu tunnetasolla, juuri sillä arkisella taistelukentällä, jota jokapäiväiseksi elämäksi nimitetään.

Tämä rakkauden ja pelon välillä tehtävä valinta on aina kohtalokas, sillä se muuttaa elämän suuntaa ja vie lopulta kahteen aivan erilaiseen lopputulokseen. Continue reading