Jason Lepojärven Perjantailahja tarjoilee viihdyttävää viisautta

Voisitko kuvitella, että rankan työviikon päätteeksi lukisit perjantai-iltana yhdeltä istumalta kirjan, joka käsittelee hyveitä ja syvällisiä eettisiä ja moraalisia teemoja? En minä ainakaan. 

Ja Perjantailahja on juuri tällainen kirja! Sen salaisuus piilee kirjoittajansa persoonasta huokuvassa mutkattomassa kepeydessä, joka kuorruttaa hersyvän herkullisesti toinen toistaan seuraavat, nerokkaan oivaltavat ajatukset. 

Arkirakkaus koskettaa, naurattaa ja itkettää. Tasa-arvo, seksi ja porno, työelämän pelit ja oikeudenmukaisuus. Yhteiskuntavastuu ja politiikka. Oikeus elämään ja kuolemaan. Järeitä teemoja pulpahtelee esiin sivu toisensa jälkeen kepeästi, kuin spontaanin sattumanvaraisesti perjantai-illan baarikeskustelussa, mutta sisältö on painavaa. Lukija vaikuttuu, havahtuu – ja nauttii. 

Annoin kirjan luettavaksi keski-ikäiselle miespuoliselle ystävälleni, joka ei näistä teemoista ollut erityisen kiinnostunut, eikä ainakaan teologin kirjoittamana. Hän luki kirjan hetkessä ja totesi sen olevan todella hyvä, ehdottomasti lukemisen arvoinen.    

Jason Lepojärvi on yksi Hyvejohtajuus-blogin perustajista. Perjantailahja sisältää useita hänen suosituimpia Hyvejohtajuus-kolumnejaan. Kirja on omistettu Jussi Ruokomäelle, joka on Lepojärven ohella toinen hyveiden perikuva. Vuosi toisensa jälkeen Jussi on huolehtinut jokapäiväisistä Hyvejohtajuuden mietelauseista ja nostanut tuon tuostakin kaatuneen nettisivuston pystyyn ruuhkavuosiensa keskellä. 

Arvostan ja ihailen Jason Lepojärveä ja Jussi Ruokomäkeä hyvin paljon. Haluan kiittää heitä molempia yli kymmenestä vuodesta hyveiden lähettiläinä erilaisissa rooleissa. 

Haluan myös kutsua Sinut, joka tätä luet, mukaan sellaiselle matkalle, joka ylittää elämäsi lomamatkat mennen tullen. Hyppää hyveiden siivelle ja lennä! Matkalippuina toimivat sekä Perjantailahja-kirja että blogin kirjoitukset vuosien varrelta.  

”Minkälainen elämä sitten on itsessään hyvää? Miten ihmiselämää voitaisiin arvioida kokonaisuutena? Voidaanko sanoa, että ollaan onnistuttu elämässä? Voidaanko puhua täydellisestä tai erinomaisesta elämästä? Jos voidaan, missä mielessä? Työuran perusteella? Ystävien määrän tai laadun? Vanhemmuuden? Jonkun taloudellisen tai materiaalisen mittarin perusteella? Nähdäkseni ainoa mielekäs mittari on: kutsumus. Elämä on mielekästä silloin, kun elää kutsumustaan.” – Jason Lepojärvi, Perjantailahja (Reuna, 2021)  

Johtajana organisaatioiden rakennustyömaalla

Eräässä tarinassa mies katsoi ystävänsä kanssa taloaan, joka oli määrä purkaa ja rakennuttaa uudelleen entistä ehommaksi. Paikalle saapui talon purkamista varten tilattu yritys, jonka työntekijät eivät vaikuttaneet ystävän silmiin kovin ammattitaitoisilta. Ystävän kerrotaan kysyneen: ”Luotatko näiden miesten varaan talosi uudelleenrakennuksen?” Tähän mies oli vastannut: ”Ehei. Tämä yritys vain purkaa nykyisen taloni.”

Tarinan mies halusi päästä nykyisestä talostaan eroon ja saada aikaan jotain uutta ja hienoa. Nykyisten rakenteiden purkamiseen mies oli kelpuuttanut hieman epäammattimaisemmalta vaikuttavan porukan, kun taas uuden rakentamiseen hän oli tilannut luotettavan ja varman joukon. 

Mies oli luottanut siihen, että halvemmalla saa nykyiset rakenteet kyllä murrettua, mutta uusien rakentaminen on haastavampaa. Oli sitten kyse taloista tai organisaation rakenteista, johtaminen vaatii välillä murroksen tekemistä. Uudistamista. Johtamisen kannalta on kuitenkin tärkeää ymmärtää jotain, mitä tarinan mies ei kenties ajatellut: On eri asia purkaa hallitusti kuin hajottaa päämäärättömästi. Jokainen, joka on katsellut purkutyömaata tietää, että purkukuulaa ei voi heiluttaa hallitsemattomasti.

Divide et impera. Kautta aikain hajottamista on käytetty hallitsemisen välineenä ja erityisesti valtaan pääsyn työkaluna. Organisaatioiden johtamisessa on helppo kritisoida olemassa olevia toimintoja ja rakenteita tuomatta kuitenkaan itse mitään korvaavaa ja konkreettista ehdotusta tilalle. Moderniin johtajuuteen tuleekin nykyään sisällyttää hajottamisen sijaan uudistamisen periaate, jossa nykyisiä asioita voi kritisoida, kunhan on mukana myös uudelleenrakentamisessa.

Joskus rakenteet vaativat totaalista räjäyttämistä, asioiden aloittamista puhtaalta pöydältä. Rakennustyömaalla purun jälkeen on tärkeää aloittaa hyvistä perustuksista. Paaluttamisen ääni on varmaan monelle tuttu. Organisaatioiden arvot, visio ja missio tulee olla kirkkaana mielessä, kun uudelleenrakentamista tehdään, jottei päädytä ojasta allikkoon. Kun pohjatyö on tehty, voidaan edetä kantaviin seiniin ja lopulta kattoon. 

Hajottaminen on helppoa. On helppo sanoa ikävästi, toimia selän takana tai tehdä epärehellisiä ja kestämättömiä päätöksiä. Toisinaan kritiikkiä tekee mieli antaa suodattamatta mitään, mutta itsensä hillitsemällä saa kenties jäsenneltyä asiansa paremmin. Hajottaminen on nopeaa. Hajottamisesta ja hallitsemisesta tunnetut Rooman valtakunnan joukot tunsivat varmasti sen nahoissaan. Toisaalta roomalaisten merkittäviin saavutuksiin kuuluu kymmeniä tuhansia kilometriä pitkät tieverkot: rakentaminen. Historiallisesti tiedetään, että valloittaminen on ollut nopeaa, mutta rakentaminen ei. 

Niinpä, seuraavan kerran, kun edessäsi on rakenne, joka tekisi mieli hajottaa, kysy itseltäsi:

Mikä vika tässä on?
Voiko vian korjata?
Täytyykö rakenne kokonaan purkaa?
Kuinka purkaminen tehdään?
Voiko purun tehdä hienovaraisesti rikkomatta tärkeintä?
Onko minusta uudelleenrakentamaan sitä?

Rakenteiden ohella tärkeä tekijä on yhteisön jäsenet, eli ihmiset, jotka toimivat organisaatioissa. Voiko rakenteita uudistaa, jos ihmiset eivät uudistu? Täytyykö johtajan vaihtua, vai riittääkö, jos toimintatavat muuttuvat? Miten voi johtaa uudistumista, jos rakenteet, ihmiset ja tavat pysyvät samana?

Oikeastaan ainut asia, mikä on hallitsematonta hajottamista turmiollisempaa, on nykyisiin rakenteisiin jämähtäminen. Totuttuun ja vallitsevaan tilaan on vain helppo tottua. Mikäli kulttuuri ja rakenteet kaipaavat uudistamista, tulee tarttua moukariin. Älä siis epäröi uudistaa, mutta muista: pura hallitusti, kehitä uutta tilalle.

Rikkominen on nopeaa, rakentaminen hidasta. Uudelleenrakentamisen mahdollistaa itsehillintä. Oletko sinä ympäristösi hajottaja vai rakentaja?

Kasvohalvaus videopalaverissa

Olet ehkä huomannut, jos pidät esityksiä yleisölle tai palaverissa, että ihmisten kuunteluilmeet eivät tyypillisesti heijastele laisinkaan kiinnostusta, vaan aivan päinvastoin: ilmeet muistuttavat pikemminkin molemminpuolista kasvohalvausta? Tämän ”EVVK” eli ei voisi vähempää kiinnostaa -kuunteluilmeen korjaaminen on todella tärkeä seikka sekä videopalavereissa että fyysisissä kohtaamisissa, jos haluat rakentaa luottamussuhdetta. 

Kokemus nähdyksi ja huomatuksi tulemisesta on elintärkeä inhimillinen perustarve. Ja yksi menestymisen tärkeimmistä salaisuuksista on kyky hahmottaa sitä, millaisia tunteita oma käyttäytyminen herättää muissa. 

Ihmisen kyky havainnoida omaa toimintaansa objektiivisesti on kuitenkin yleisesti ottaen heikko.  

Koemme olevamme oman elokuvamme päähenkilöitä ja havainnoimme elokuvaa ikään kuin pääosan esittäjän näkökulmasta. Katsojille eli läheisillemme ja tuttavillemme elokuva on kuitenkin toisenlainen, me esitämme siinä vain yhtä sivurooleista. 

Johtaja kokee itse olevansa seikkailuelokuvan valloittava supertähti, jonka seuraavia edesottamuksia odotetaan innolla. Työntekijän näkökulmasta johtaja on kuin satuelokuvan lohikäärme, jonka ilmestymistä metsästä on syytä odotella varuillaan ja valppaana. Lieskat ovat rohkeita ja yllättäviä kehitysideoita, toisaalta kuumottavia vaatimuksia kasvusta, nopeudesta ja tehokkuudesta. 

Työntekijä on omaan elokuvaansa käsikirjoittanut itselleen pääroolin reiluna ja suurisydämisenä hyviksenä, joka huomaa ihmisten väliset suhteet ja edistää pitkäjänteisesti työtovereiden välisiä tasa-arvoisia suhteita. Hänen elokuvassaan monipuoliset ja runnsassävyiset tunnereaktiot romantiikkaa unohtamatta ovat keskeisin teema.        

Työntekijä on puolestaan johtajan elokuvassa kuin ravintolakohtauksen tarjoilija. Johtajan elokuvaan kuuluu satunnaisia, lyhyitä ja kohteliaita kohtaamisia tämän sivuroolissa olevan henkilön kanssa, josta syntyy ystävällinen, mutta hiukan varautunut ja vaisu vaikutelma. 

Sinulle, joka olet hyvällä itseluottamuksella varustettu oman elämäsi sankari, on menestymisen salaisuus tässä: 

Odota ja jopa edellytä itseltäsi nykyistä enemmän ja pyri olemaan entistä kiitollisempi elämässäsi ja ympärilläsi jo olevista asioista. 

Keskitä siis enemmän energiaa oman luonteesi jalostamiseen ja vähemmän energiaa siihen, mitä odotat muilta. Kysy palautetta toiminnastasi läheisiltäsi. Kuuntele tarkasti, mitä he sanovat. Kysy vaikkapa näin: jos olisit minä, miten muuttaisit käyttäytymistä, jotta… (esimerkiksi: olisin parempi vanhempi, puoliso tai ystävä / etenisin uralla / löytäisin ihmissuhteen?)   

Yleensä hyvällä itseluottamuksella varustettu sankari on nimittäin tyytyväinen itseensä, mutta odottaa, toivoo ja jopa edellyttää ympäristöltään nykyistä enemmän. Tästä syntyy jatkuva tyytymättömyyden tunne. Käännä siis tyytyväisyyden ja odotusten kohteet toisinpäin, kuin ne enimmäkseen pyörivät mielessäsi.  

Jos taas itseluottamuksesi on keskimääräistä alempi, kokeile samaa ohjetta päinvastoin: harjoita nykyistä enemmän tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta omaa itseäsi kohtaan ja pyydä, jopa edellytä ympäristöltäsi enemmän. Mieti, millaisia hienoja luonteenpiirteitä ja arvoja sinussa on, missä olet onnistunut ja mitä kaikkea osaat, mistä olet selvinnyt. Rohkaistu pyytämään läheisiltä nykyistä enemmän, osallistumaan vaikkapa kotitöiden tai työtaakan jakamiseen. Kysy kernaasti myös läheiseltä, mitä hyvää hän näkee sinussa. 

Sama ohje menestymiseen ja onnellisuuteen toimii siis käänteisesti riippuen siitä, millainen ihminen on persoonallisuudeltaan tai elämäntilanteeltaan. Hyvissä neuvoissa onkin kaksi puolta, aivan kuten liikaa tiettyä hyvettä kääntyy paheeksi: liiallinen rohkeus on uhkarohkeutta, liiallinen vaatimattomuus ja nöyryys taas alistumista, nöyristelyä. 

Käytännöllistä viisautta on osata valita kuhunkin tilanteeseen parhaiten toimiva neuvo. Ja joskus on erityisen hyödyllistä pyytää läheisen apua parhaan neuvon valintaan.  

Onnistumisiin! 

Mielenmaisemia – merkityksellisen elämän äärellä

Mistä kirjan kirjoittaminen alkaa? Joskus ideasta, joskus pyynnöstä, joskus siitä, että miettii, mitä haluaisi ymmärtää paremmin. Tällä kertaa teksti alkoi syntyä kokemuksista ja sopivasta ajankohdasta. 

Se, mitä ihmisten välillä ja mielessä tapahtuu, on sekä kiehtovaa että kummallista. Miksi joidenkin kanssa kaikki sujuu, toisten kanssa hankausta taas ei voi välttää? Miten tunnelma voi muuttua hetkessä ja miksi jotkut ajatukset jäävät vaivaamaan? Mikä selittää hyvän tai kurjan olon, ja miksi tietyt tilanteet ja keskustelut toistuvat kuin samaa kaavaa noudattaen? Entä miksi joskus on ymmällään tutussakin seurassa siitä, mitä nyt on meneillään?  

Tulossa oleva pyörämatka tuntui olevan juuri oikea paikka näille pohdinnoille. Matkapäivien rytmi ja vaihtuvat maisemat antavat tilaa uudelle, ja pyöräilyn toistuva liike rauhoittaa ja ohjaa olemaan läsnä hetkessä. Kun on irti päivittäisistä rutiineista ja vain kulkee, ajatuksilla on tilaa vaeltaa. Mieli täyttyy ja tyhjenee, järjestyy ja uudistuu, ja tärkeät asiat alkavat löytää paikkansa. 

Mietin lämpimiä ja kylmiä katseita ja eleitä, jotka kertovat kiinnostuksesta tai välinpitämättömyydestä. Tunnistin lauseita ja sanoja, joilla on ihan oma merkityksensä juuri minulle. Tunsin konkreettisesti, kuinka tärkeää on tavoittaa kaikissa tilanteissa edes ripaus rauhallisuutta, kiireettömyyttä ja vapauden tunnetta. Muistin tunteet, jotka tuntuvat koko kehossa, myllertävät mieltä ja saavat hetkessä järjestäytyneenkin mielen paikoiltaan. Joskus tunteet taas ovat kuin lankasotku, kietoutuneina toisiinsa ja muodostaen vaikeasti avattavia solmuja. 

Niin käy joskus myös ihmissuhteille. En voinut olla ajattelematta, että jos hieman kärjistää, ne ovat elämän eliksiiri tai myrkky. Pahimmillaan suhteet ovat jännitteisiä, raastavia tai tuhoisia, parhaimmillaan läheisiä, antoisia ja tärkeitä. Ja toisinaan kanssakäyminen voi saada kummallisia muotoja: ylenpalttista halua miellyttää, tarvetta salata kaikki mahdollinen, yrityksiä peitellä ilmeinen tai tuhoisia sosiaalisia pelejä. Nekin ovat osa mielenmaisemaamme ja sosiaalisia tilanteita.   

Vuorovaikutus olisikin helppoa, jos kohtelisimme kaikkia aina yhtä huomaavaisesti, kiinnostuneesti ja tasavertaisesti. Mutta kun läsnä on aina myös aiemmat toiveet, pettymykset ja salaisuudet, ei ihme, jos olo on välillä hankala. Sillä on vaikutuksensa myös suhtautumiseen, yhteenkuuluvuuden tunteeseen ja haluun olla yhdessä. 

Ja siihen, mitä mielessä alkaa pyöriä. Mielessämme olevat yli 60 000 päivittäistä ajatusta voivat kiertyä yhteen, jumittaa mielen, luoda uutta, karata tavoittamattomiin ja palata yllättäen. Kun mieli on hyvä, aivotkin toimivat paremmin. Jos sen sijaan tuntuu raskaalta tai turhalta, ajatuksetkin alkavat takkuilla eikä voimia meinaa riittää mihinkään. 

Pyöräillessä oli hyvä hetki myös pohtia, miten tilanteet ja ihmiset vaikuttavat suoraan mieleemme. Se, millainen tunnelma päivästä jää, riippuu paljon siitä, keitä on tavannut ja mitä on tapahtunut. Jos päivä on täynnä äkäisiä kommentteja, välinpitämätöntä tuiskahtelua ja nyrpeitä ilmeitä, on olo täysin toinen kuin silloin, kun ympärillä on ystävällisiä kasvoja, hyväntuulista puhetta ja auttamista puolin ja toisin. Sellaiseen ympäristöön kaipaa, vastakkaista taas karttaa. 

Kesän muistiinpanot kasvoivat kirjaksi tunteiden vaikutuksesta, vuorovaikutuksen merkityksestä, mielen voimasta ja ihmissuhteista.  Mielenmaisemia – merkityksellisen elämän jäljillä (2020, Partuuna) on kirja siitä, mitä ihmisten välillä tapahtuu arjen vuorovaikutustilanteissa. Se kertoo, kuinka pienillä hetkillä, sanoilla ja teoilla on suuri vaikutus. Ne koskettavat tunteita, paljastavat suhtautumisen ja saattavat muuttaa suhteita ihmisten välillä. Samalla kirja on myös matkakertomus, joka kertoo pyöräilyn ja kävelyn voimasta. 

Keitä ajattelin kirjaa kirjoittaessani? Niitä, joiden työ on ihmisten kanssa toimimista ja niitä, jotka haluavat ymmärtää muita ja itseään paremmin. Kaikkia, jotka haluavat vahvistaa sosiaalisia taitojaan ja parantaa ihmissuhteitaan. Ja erityisesti heitä, jotka ovat uteliaita kurkistamaan mielenmaisemaan ja haluavat tehdä arjestaan onnellisemman.  

Julkaisukelpoiset tarinat vai totuus?

Elämän tie on liian lyhyt matkustaaksemme muualle kuin kohti totuutta. Silti säännöllisin välein juoksentelemme sivuteillä kuin uskoen kuolemattomuuteen ja puheemme pursuavat julkaisukelpoisia tarinoita jättäen totuuden ojanpenkkaan. Kuinka paljon puhetta poistuisi katukuvasta, lehtien palstoilta ja Facebookin päivityksistä, jos julkaisukelpoisten tarinoiden virta loppuisi ja tilalle tulisi tarinoita totuudesta? Hiljentäisikö se kuulijat, lukijat, rinnalla kulkijat? Vai ehkäpä kävisi toisin päin. Hiljentymisestä siirtyisimme johonkin isompaan. Julkaisukelpoisten ja poliittisesti korrektien tarinoiden väistyttyä takaa avautuisi rikas, rankka, rujo ja kaunis maailma sekä silmiä avaava, syvältä koskettava ja meitä yhdistävä elämänvirta.

Mukautumista, rajauksia ja selityksiä

Julkaisukelpoiset tarinat hiipivät puheisiin kuin varkain. Olen spontaani ja siitäkin huolimatta hämmästyn välillä reaktionopeuttani. Pystyn kokoamaan valonnopeudella tapahtumasarjat julkaisukelpoiseen muotoon. Ne pullahtavat salakavalasti suusta, ennen kuin huomaakaan. 

Joskus tulee sanottua jotain turhan miellyttävää, vaikka pitäisi olla hiljaa. Toisena hetkenä peukutukset ja myönteiseen huomioon kaipuu vetävät pitemmän korren kuin halu pysyä totuudessa. Tai myötäilevät sanat kiertävät kuin kissa kuumaa puuroa, koska pelko estää sanomaan suoraan sen, mitä pitäisi kertoa. Ja kuinka usein kaunistellaan omia valintoja, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta.  

Small talkin ja julkaisukelpoisten tarinoiden raja on häilyvä. Niiden rajamailla kulkeminen ei ole vaarallista. Mutta mitä lähemmäksi varjojamme keskustelu siirtyy, sitä suurempi houkutus on kertoa kaunisteltuja tarinoita. Lopulta laskeudutaan jonnekin, jossa hämärä ruokkii valheellista kuvaa, itsestä, toisista, maailmasta. 

Keho ei valehtele

Itseään ei voi sanoilla loputtomasti huiputtaa. Kun ajatuksissaan ei vielä hyväksy, keho jo kertoo siitä, että julkaisukelpoiset tarinat ovat jatkuneet liian pitkään. Huonosti nukutut yöt, kohonneet verenpaineet, tasaiseksi purrut hampaat. Vaikka ajatuksissa tarinat jatkuisivat, kehon viesti on selvä. Vaihda suuntaa! Puhu totuuden tarinoita! Jos ei kellekään muulle, niin ainakin itsellesi!

Mitä jos uskaltaisi irtautua päälle liimatusta kiiltokuvasta, kohdata elämää pienentävän häpeän, lopettaa toisten toiveiden liiallinen täyttäminen tai uskottelu kaiken olevan hyvin, silloin kuin ei ole. Matka kohti totuutta tekee vapaaksi. Ja ystävämme keho, jonka kanssa kuljemme tiemme loppuu asti, jaksaa pitemmälle totuudessa kuin julkaisukelpoisten tarinoiden keskellä. Nyt kun tie näkyy vielä edessämme, olisi aika antaa itselle lahjaksi hyvin nukutut yöt.

Valitse taistelusi

Julkaisukelpoisten tarinoiden virta kerää energiansa ulkoa sisälle. Näiden tarinoiden keskellä on vaikea nähdä itseään kokonaisena. Totuutta hakeva tarina kulkee puolestaan sisältä ulos. Sen virran innoittavissa, pelottavissa, rajuissa, riisuvissa pyörteissä voi löytää uudet askeleet vahvuuksiensa ja varjojensa kanssa. Se ei useinkaan kulje nopeinta reittiä, mutta aina kohti parempaa tasapainoa.

Kun totuus on jotain, joka ensikosketuksella satuttaa, kivusta pääsee pakoon suremalla. Kyynelten pesemillä silmillä näkee totuuden ja julkaisukelpoisten tarinoiden eron sekä sen, mitä kumpikin meille aiheuttaa. Tälläkin matkalla pätee yksi mielilausahduksistani: Valitse taistelusi. Valitseeko hetkellisen tuskan ensimmäisessä totuuden valokeilassa, vai loputtoman hämmennyksen julkaisukelpoisten tarinoiden viidakossa?  Se on päätös, jonka päivä päivältä lyhenevällä elämän tiellä on jokaisen tehtävä yksin. 

Uskalla tehdä hyvää

Lähetänkö viestin ”pidän sinusta”, jos tulenkin torjutuksi? Tervehtiessä naapuripöydän vierasta pariskuntaa saako hymyn vai tylyn sanattoman katseen? Kun sanon olevani pahoillani, sataako päälleni syytöksiä entistä vimmaisemmin? Rohkeuden puutteessa jää ystävällisiä sanoja sanomatta. Sanoja, joilla välitämme toisista.

Kritisoidessa osaa jo odottaa, että vastapuolen reaktio ei välttämättä ole riemastuneen iloinen. Mutta kun on hetki sanoa jotain positiivista – tervehtiä satunnaista ventovierasta, kiittää jaetuista hyvistä muistoista tai ehdottaa yhteistä kahvihetkeä – jättääkö sen sanomatta, koska pelkää negatiivista reaktiota? Se kuulostaa lähes nurinkuriselta.

Ystävälliset sanat ovat avoimena olemista. Paljastamme palan itsestämme ja siihen voi toinen iskeä takaisin. ”No, parempi pysyä hiljaa, niin ei tule satutetuksi”. Pelko ohjaa meitä enemmän kuin arvaammekaan. On helpompaa odottaa, sanoisiko joku toinen kannustavan alkurepliikin ja sitten uskaltaisi hypätä mukaan. Hyvän kohtaamisen aloituskynnys on toisinaan korkealla.

Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit kokeilla?

Pelko on syntynyt elämänkaaren negatiivissa kohtaamisissa läheisten ja vieraiden kanssa, hetkissä, joissa ei ole voinut tai osannut suojata itseään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta rohkeutta voi rakentaa uusissa kohtaamisissa. Siis tuulta päin!

Uutta hyvää syntyy, kun ottaa riskin ja astuu toista kohti ystävällisellä eleellä. Silloin kun saa tylyn vastauksen, pystyisikö harmista huolimatta ajattelemaan: ”no, ehkä tuolle henkilölle ystävällinen sanani tuli tarpeeseen” ja jatkamaan kohtaamisia muiden kanssa? Ympärillämme on kuitenkin enemmän kohtaamiselle avoimia ihmisiä, kuin niitä, jotka pahaa oloa purkaakseen reagoivat ystävälliseen lähestymiseen hyökkäävästi.

Hyvät kohtaamiset löytyvät kokeilemalla – sanomalla ääneen ystävällisiä asioita. Kun uskaltaa toistaa sen uudestaan, ystävällisten vastaantulijoiden joukko kasvaa. Ja mikä muu paremmin eheyttää elämän varrella ihmissuhteissa tapahtuneina ikäviä kohtaamisia, kuin uudet hyväntahtoisuudella täytetyt tapaamiset. Hyvä kohtaaminen on sellainen, joka leviää seuraaville. Ja kaikki voittavat.

Sanoissa on voimaa

Maailmaa ei voi mustavalkoisesti jakaa hyviin ja pahoihin. Silti Mumbain lentokentän seinällä silmiini sattunut Gandhin ajatus sisältää syvää viisautta. Sitä mukaillen: pahuus ei maailmasta katoa sillä, että keskitytään poistamaan pahaa tekevät ihmiset, vaan sillä, että hyvät ihmiset tekevät enemmän hyvää.

Tilaisuuksia hyvän kokeiluun on joka päivä. Liian usein jää sanomatta sen mielessä pyörivä ystävällinen ajatus. Mikä voima siitä kasvaisi, jos sanoisi ystävällisen asian viikossa – yhden enemmän kuin tähän asti?

Kohti radikaalia mielikuvitusta

Kirjoittaessani tätä maailmalla on todettu yli 16 miljoonaa koronatartuntaa. Tämä on käsittämätön luku. Mielessäni välähtää ajatus siitä, miten Espanjantauti (tai siis Amerikantauti, mikä olisi oikeampi ilmaisu) ajelehti ympäri maailmaa 1900-luvun alkupuolella. Miten se osaltaan symbolina osallistui arvojen, käytäntöjen ja ajattelun uudistamiseen, on jäänyt taka-alalle. Mieleeni vilahti Max Weber, jonka sosiologisia kirjoituksia on yksi sun toinen lainannut, menehtyi myös espanjantaudin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Ehkäpä hän olisi kehitellyt byrokratian ajatusta johonkin muuhun suuntaan, jos olisi elänyt pidempään.

Miksi tämä on merkityksellistä? Ajattelijat, kuten Cornelius Castoriadis, ovat pitkään on puhuneet arvojen tyhjiöstä ja siitä, että käytänteet ja symbolit ovat menettäneet merkityksensä arjen hahmottajina. Tämä on tuntunut elävästi jo monen vuosikymmenen ajan, mutta vasta näin koronakeväänä siitä on tullut kehollis-emotionaalinen todellisuus.

Pitkään puhuttu geopoliittinen muutos on tullut esiin tavalla, jota johtamisessa ei ole aiemmin käsitelty. Yhtäkkiä monet maat ovat huomanneet riippuvuutensa isoista maista ja ehkä myös huomanneet, miten omavaraisuuden lipsuminen onkin köydyttänyt rikastamisen sijaan. Taidot, tiedot ja niihin liittyvät käytänteet ovatkin muiden hallussa. Omakuvasta voi näin tulla hajanainen tai pelokas uuden järjestyksen vakiinnuttua. Se peräänkuulutettu rationaalisuus voikin nopeasti kadota ikkunasta ulos.

Keskustelut hyveistä ja ihmisen luonteesta ovat olleet tämän rationaalisuuden läpitunkemia. Kuitenkin tänä vuonna on käynyt selväksi, että rationaalisuus ei ole ajava voima, vaan oman hyvän tavoittelu – jopa äärimmäinen narsismi, jonka kautta monia asioita uudelleentulkitaan. Olemme eläneet maailmassa, jossa yhteistä hyvää on korostettu erilaisten kansainvälisten sopimusten kautta sekä yhteisiä symboleja ja arvoja painottaen. Nyt näyttää siltä, että monet näistä on heitetty romukoppaan. Vähän samalla tapaa kuin yhteiskunnallinen muutos seurasi ensimmäistä maailmasotaa, olemme nyt kansainvälisten instituutioiden muutoksen äärellä.

Jean Monnet aikoinaan totesi, että ilman ihmisiä mikään ei ole mahdollista eikä mikään kestävää ilman instituutioita. Eurooppalaiset arvot ovat pitkälle nojanneet näihin käsityksiin. Instituutiot ovat olleet luomassa mielikuvaa turvallisesta, tutusta ja sopimuksiin nojautuvasta maailmasta. Olemme vedonneet arvoihin, käytänteisiin, lakipykäliin ja sopimuksiin ajatellen, että näillä on insititutionaalinen tuki ja kannattelu. Tässä ajassa tämä ei enää tunnu itsestäänselvyydeltä, kun näitä sitoumuksia heitellään romukoppaan kuin märkiä pyyhkeitä.

Samalla johtajuudesta tulee suunnistamista sumussa, jossa kompassikin näyttää vähän sitä sun tätä. Ihmisen ja johtajuuden vahvuus tuleekin esiin siinä, miten tätä suunnistamista voidaan tehdä yhdessä löytäen uusia tapoja kohdata haasteita. Kysymys onkin: miten lockelainen yhteiskuntasopimus toimii tässä ajassa, vai onko aika keksiä jotain aivan muuta? Minua kiinnostaa se, miten tämä kaikki vaikuttaa johtajuuteen ja johtajuusajatteluun kansainvälisellä tasolla – ja kuka tai mikä on tämä ’johtaja’ tulevaisuudessa.

Elämme siten ajassa, jossa monet merkitykset joutuvat suurennuslasin alle. Samalla ajattelu, joka on kantanut näin pitkälle, joutuu myös oman tarkastelunsa alle. Joudumme tekemään ajattelun karsimista ja syyssiivousta, joka näyttää jatkuvan vielä pitkään. Ehkä yksi kyky, jota johtajat joutuvat kehittämään, piileekin Castoriadiksen peräänkuuluttamassa radikaalissa mielikuvituksessa.

Johtajuuden nuorallakävelyä – kuusi askelta osaavampaan johtamiseen

Johtaminen jaetaan usein eri sektoreihin tai aloihin. Eri johtamistyylit sopivat erilaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin. Kiireessä harvoin ehtii pyytää kauniisti ja toisaalta kahvihuoneessa kovaääninen käskyttäminen saattaa aiheuttaa hyvän tuloksen sijasta eripuraa. Pohjimmiltaan on kuitenkin vain johtamista, jota sovelletaan eri tavoin tarpeen mukaan.

Perinteiset johtamistyylien ääripäät ovat henkilöstöjohtaminen ja operatiivinen johtaminen. Operatiivisissa organisaatioissa, kuten puolustusvoimissa ja pelastuslaitoksilla sovelletaan kenttätoiminnassa operatiivisen johtamisen periaatteita, joihin kuuluu muun muassa käskyttäminen, nopeat päätökset ja valvonta. Henkilöstöjohtamisessa keskitytään tyypillisesti vapauteen, itseohjautuvuuteen ja luovuuteen. Esittelen tässä tekstissäni nyt muutamia asioita, joita operatiivinen johtaja voi oppia henkilöstöjohtajalta ja päinvastoin.

Johtaja – opi näistä operatiivisen johtamisen perusteista!

Valmiit toimintamallit ja tarkistuslistat: Kun miehistö astuu meripelastusyksikköön, täytyy varmistua onko aluksen viikkotarkistus tehty. Laiturista irtautuessa tarkistetaan lähtölista. Sairaalassa hoitoelvytyksessä noudatetaan valmiiksi sovittua protokollaa, jonka tiimin jäsenet tuntevat. Henkilöstöjohtajana voit laatia listan tai mallin, jota noudatat esimerkiksi kuukausi- tai vuositasolla. Vuosikelloon voi kirjata esimerkiksi kehityskeskustelut ja palkitsemiset. Listat ja mallit voivat tukea myös henkilöstön suoriutumista ja jaksamista.

Priorisointi: Kun ensihoitoyksikkö saapuu suuronnettomuuspaikalle, tehdään niin kutsuttu triage, potilasluokittelu. Luokittelussa huomioidaan avun tarpeen kiireellisyys. Tulipalopaikalla pelastusyksikkö pyrkii ensisijaisesti pelastamaan ihmishenkiä omaisuuden sijaan. Henkilöstöjohtajana voit miettiä, kannattaako kaikkia henkilöstöä kuormittavia projekteja ottaa vastaan juuri nyt, vai voisiko yhteisössä keskittyä juuri nyt vaikka vain kolmeen keskeisimpään tarpeeseen.

Selkeämpi viestintä: Sotilasjohtajan antaessa toimintaohjeen johdettavalleen sotilas toistaa annetun käskyn ääneen. Johtaja voi vastata ”oikein” tai ”väärin” ja tarvittaessa korjata kuultua oikeaksi. Kun meripelastusyksikkö kääntää suuntaansa, päällikkö toteaa ”vasen vapaa”, jolloin ohjaimissa oleva miehistön jäsen vastaa toistamalla havainnon. Työpaikoilla ja muissa yhteisöissä iso osa ongelmista johtuu viestinnän haasteista ja siitä, ettei asioita sanota ääneen. Toinen iso haaste on se, ettei asioista puhuta suoraan tai niitä ei ole ymmärretty oikein.

Johtaja – ammenna lisää valmiuksia henkilöstöjohtamisesta!

Läsnäolo ja kuunteleminen: Kun henkilöstöjohtaja pitää kehityskeskustelua, täytyy molempien osapuolten olla läsnä. Eikä vain fyysisesti, mutta myös psyykkisellä ja sosiaalisella tasolla. Operatiivisena johtajana suoriudut tehtävästäsi paremmin, kun ymmärrät johdettaviesi nykytilanteen ja näet, kuinka he suoriutuvat ja minkälaista tukea he kaipaavat. Hyvä johtaja kuuntelee korvilla, silmillä ja sydämellä.

Konsensus: Yhteisöä eteenpäin kehitettäessä tiimin jäsenillä täytyy olla yhteinen suunta. Suuntaviivojen muodostumiseksi tarvitaan yhteisymmärrys siitä, mitä tehdään, miksi tehdään ja miten se saadaan aikaan. Operatiivisessa toiminnassa toisinaan seurataan sokeasti johtajaa, koska näin on koulutuksessa opetettu. On totta, että kiireellisissä tilanteissa epäröinnille ja niskuroinnille ei aina ole aikaa, mutta usein tiimistä voi löytyä parempi toimintaehdotus, josta hyvä johtaja ottaa opiksi ja muodostaa konsensuksen.

Kiittäminen ja kannustus: Työpäivän päätteeksi tiimivastaava huikkaa ”kiitos päivästä”! Kun työkaveri tekee jonkin palveluksen, kollega kiittää. Hyvin suoritetusta tehtävästä kiitetään, koska sillä on hyvinvoinnin ja palautumisen kannalta suuri merkitys. Vaikka toimintatilanteessa operatiivinen johtaja ei ehtisikään lausua korulauseita, niin tilannetta purettaessa on syytä muistaa kiittää. Tehtävän lopputuloksesta riippumatta eteenpäin johtaa parhaiten kannustus siten, että ensi kerralla suoriudutaan asiasta vielä paremmin.

Yhteenvetona todettakoon, että usein eri tavoin tekeviltä oppii kaikkein eniten – joko hyvän tai huonon esimerkin kautta. Kannattaa olla ennakkoluuloton ja tutkia ympäristöä: kuinka minun johtajuuteni voisi kehittyä tänään?

Nappaa palanen lomaa mukaasi arkeen

Kun loma lähestyy loppuaan, on luonnollista kokea haikeutta. Jatkuva kellon vilkuilu, aikataulujen perässä kiirehtiminen, stressi ja väsymys – se ei ole ihmisen arvoista elämää! Mitä jos et palaisi kokonaan lomalta, vaan säilyttäisit osan siitä? 

Elämämme laatua ei määritä se, kuinka paljon määrällisesti saamme kokea itsellemme mieluisia asioita, vaan se, miten osaamme arvostaa niitä. Onko kilo suklaata parempi kuin hitaasti nautiskellen syöty suklaapatukka? Entä kahdenkymmenen kilometrin lenkki vai kahdenkymmenen minuutin reipas happihyppely? Entä onko epävarmuus huomisen ohjelmasta lomalla mukavaa, mutta epävarmuus työprojekteissa mielestämme huono asia? 

Ongelmamme on nimittäin se, että riistämme itse itseltämme oikeuden ja kyvyn nauttia vapaudesta. 

Annatko kellon ja kalenterin määrittää, milloin saat elää täyttä elämää? Vähän iltaisin, vähän enemmän viikonloppuisin ja paljon lomalla? Hylkäätkö sisimpäsi, kun palaat arjen kiireisiin? 

Lopulta teemme lomalla hyvin paljon asioita, jotka ovat täysin mahdollisia myös arjessa. 

”Lomalla tunnen itseni rentoutuneeksi, vapaaksi ja rauhoittuneeksi.”

Mielenrauhaan pääsee sukeltamaan syvälle muutamassa minuutissa meditoiden tai rukoillen, vaikka autossa parkkipaikalla. Se, jäätkö rauhoituttuasi aloillesi kahdeksi tunniksi tai kahdeksi päiväksi, ei tee elämästäsi monin verroin parempaa.  

”Lomalla ehdin ulkoilla.”  

Voitko jättää aistisi hereille arjessakin, kuunnella lintujen laulua ja tuntea raikkaan ilman tuoksun aamulla ulos lähtiessäsi? Katua ei tarvitse tuijottaa. Tiesitkö, että jos nostat päätäsi ja katsettasi viiden sentin verran, mielialasi muuttuu valoisammaksi ja toiveikkaammaksi hetkessä? 

”Lomalla suorastaan hellin aistejani.” 

Tuoreita marjoja, hedelmiä ja vihanneksia voi syödä ympäri vuoden. Voit nauttia suihkusta, saunasta tai kylvystä syksylläkin kaikessa rauhassa. Kun suljet silmäsi, voit siirtyä hetkeksi kesämökin laiturille. Aivosi eivät erota muistikuvaa reaaliaikaisesta havainnosta, molemmat rentouttavat yhtä hyvin. 

Pehmeälle sohvalle heittäytyminen kirjan kanssa on sallittua myös maanantaisin. Ja musiikin vaikutus tunteisiisi on vahva, vaikka kuuntelet sitä bussissa kuulokkeilla. 

Rakastan juoda aamukahvia rauhassa ja lukea päivän lehteä.”

Voisitko mennä joinakin iltoina vähän aiemmin nukkumaan ja herätä niin, että ehdit nauttia aamustasi rauhassa? 

”Lomalla harrastimme yhdessä kivaa liikuntaa.” 

Entä jos menisit ystäväsi, puolisosi tai lastesi kanssa liikkumaan yhdessä myös syksyllä? Pyöräilkää kirjastoon tai postiasioille, kävelkää kauppaan repun kanssa. Pelatkaa pimeässä illassa hetki sulkapalloa otsalamppujen kanssa pihalla! Tai pidätkö haasteista? Valitse yksi kuntoiluliike, jota päätät tehdä joka päivä kuukauden ajan palattuasi arkeen.  

Loman vaikutuksesta yllättävän suuri osa tulee jo sitä suunnitellessa. Selaile siis matkakohteita ja suunnittele lomaa jonnekin! Ei ole kovinkaan tärkeää, toteutatko tuota suunnitelmaa koskaan – ja itse asiassa pelkkä suunnittelu on ekologisesti fiksuinta.  

Onko teillä aikaa toisillenne viisi sekuntia arkiaamuna? Sen verran kestää posken tai käden hipaisu eteisessä.  

Harjoittakaamme hetki kohtuullisuuden hyvettä: Ota esiin pieni paperi ja tee lista kaikesta mukavasta, jota olet kokenut lomallasi. Alleviivaa ne, joita haluat ja voit tuoda mukanasi arkielämään. Yllätyt, kuinka moni niistä on mahdollista toteuttaa – vaikkei ehkä ajallisesti yhtä pitkinä jaksoina, niin hetkinä. Talleta paperi takataskuusi tai kiinnitä jääkaapin oveen. 

Lopulta elämme kuitenkin vain ja ainoastaan hetkissä, lomalla ja arjessa.     

Johtajan tärkein ominaisuus

Painin usein sen ajatuksen äärellä, miksi päätöksenteko on yhtäältä helppoa ja toisaalta vaikeaa. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki muu on helppoa, paitsi ihmisten väliset suhteet. Useimmiten päätökset, joihin ei liity ihminen, ovat helppoja: on sinänsä helppoa päättää, ostanko kaupasta vaaleaa vai tummaa leipää tai kävelenkö kotiin tätä vai tuota reittiä.

Vaikeaa sen sijaan on sanoa, kuinka tämä ongelmakohta nostetaan esiin ja miten antaa tuo palaute oikein. Samankaltaisten haasteiden äärelle päästään, kun mietitään, miksi jokin päätöksenteon peruste toimii yhdessä tilanteessa, muttei lainkaan toisessa.

Continue reading

Upeassa elämässä ei ole enää koronaa – vai onko?

Olen koko ikäni haaveillut jonkinlaisista muutoksista elämääni.
Enkä taida olla ainoa.

Nuorena haaveilin, että olisi vaikkapa arvostettu parantavan lääkkeen kehittäjä tai sykähdyttävä artisti, jolle ohikulkijat lähettäisivät lentosuudelmia.

Katselin tämän jonkun toisen elämää haaveissani. Hän oli rauhallinen ja tyytyväinen, säteilevä, onnellinen. Tämä haaveilemani roolimalli, ihmiskunnan helmi, ei ollut suomalainen, vaan tietenkin maailmanvalloittaja. Korkeintaan ylpeä suomalaisista juuristaan.

Aikuistumisen ja keski-ikäistymisen myötä haaveet ja unelmat ovat unohtuneet pitkiksi ajoiksi kaapin perälle.

Continue reading

Hyvää elämää koronan aikaan: rakkautta, armollisuutta ja ripaus chiliä

Halu elää on halua elää hyvin. Arjen automaatioita voi olla haastava muuttaa, mutta toisinaan elämä keskeyttää tutun arjen ja rikkovat totutut tapamme. Uusi tilanne on raskas, koska joudumme miettimään valintojamme. Miten minä tässä tilanteessa toimin? Se on raskasta, koska vastauksen on samalla vastattava suurempaan kysymykseen. Miten minä tässä hetkessä elän? Onko se hyvää elämää?

Uusi tilanne vaatii uusia tapoja. Ihminen on riippuvainen muista ja hyvä elämä ottaakin muut huomioon. Puhumme siis rakkauden hyveestä ja siihen liittyvistä tavoista.

Jos tahdon olla rakastava, niin kuinka toimin? Ehkä on helpompi lähestyä kysymystä toisesta suunnasta. Jos tahdon olla itsekäs, niin kuinka toimin? En välitä muiden tarpeista tai terveydestä. Pandemiasta puhuttaessa voi myös unohtua, että tässä yhteydessä ”muut” tarkoittavat koko maailmaa. Minun toiminnallani on maailmanlaajuiset seuraukset.

Continue reading

Kumpaa teillä: puhetta vai tekoja?

Istuin kahvin ääressä, mutta en edes nähnyt kahvikuppia. Puhumattakaan, että olisin nähnyt, mitä ympärilläni tapahtuu. Hetkeä aiemmin olin jättänyt tekstini luettavaksi. Hypistelin aurinkoisella terassilla kupin vieressä ollutta lautasliinaa palasiksi ja yritin piilottaa itseni lierihatun sisään. Oliko mitään järkeä kirjoittaa juttua, miksen jättänyt itsestäänselvyyksiä täynnä olevaa amatöörikirjoitelmani suunnitelmatasolle ja pöytälaatikkoon?

Dynamiittia suunnitteluprosessien alle

Muutama viikko myöhemmin istuin kokouksessa, jossa puheenjohtaja veti keskustelun yhteen sanoen ”Hyviä ehdotuksia, ihmiset. Nyt lähdemme kokoamaan porukkaa, jolla teemme linjauksia suunnitelmiin”. Auts, silmieni eteen piirtyy mielikuva horisonttiin häviävästä loputtomasta kiemurtelevasta tiestä, joka pursuaa erikokoisia palaveripöytiä, fläppejä, työryhmiä, infotilaisuuksia… Kokouksen loppusanat olivat joko arjesta irti olevaa hallintojargonia tai totuus siitä, että suunnitteluja pidetään paikoittain tekemisen ytimenä. Suunnittelua suunnitellaan. Ja siinä ollaan isosti hakoteillä.

Hyvin suunniteltu on kuin puoliksi tehty. Näinkin on, mutta kyse ei ole siitä. Keskeinen kysymys on, ymmärretäänkö toiminnan koko sykli eli se, että hyväkin suunnitelma ilman toteutusta on nollan arvoinen. Tai pikemminkin se on negatiivinen. Suunnitteluun sijoitetut resurssit menevät hukkaan ja se turhauttaa.

Ohjaako mokaamisen pelko vai rohkeus?

Mitä sitten useimmiten tapahtuu? Ensin, pitkitämme loputtomalla suunnittelulla konkreettiseen tekemiseen ryhtymistä. On helppoa jäädä pyörimään suunnitelmien viidakkoon. Ei tarvitse herätä aamuyöllä hikisenä aivomyrskyyn ja päässä poukkoileviin ajatuksiin: mokasinko? Todellinen pelko mokaamisesta ei herää suunnitellessa. Se tulee silloin, kun suunnitelmia toteutetaan ja toteutusta arvioidaan. Mokaamisen pelon kohtaavat ne, jotka rohkeasti tekevät ja vievät suunnitelma käytäntöön.

Toisaalta, pelätessämme epäonnistumista ja viemme suunnitelmia käytäntöön puoliteholla, varmistellen. Ja kun epäonnistumme edes osin siinä, mitä suunnitelmien mukaan odotimme – harvoinhan kerrasta täydellistä tulee – häpeilemme ja piilottelemme sen, mitä tapahtui. Häpeä vie voimaa siitä, että oppisimme epätäydellisistä suorituksista. Mikä energiahukka: ensin tehdään ja sitten ei opita tekemisestä. Tuplahävikki.

Yhdessä tekemisen voima

Elämässä tai työssä asiat eivät tule valmiiksi suunnittelemalla. Miten voisimme rohkaistua tekemään ja kokeilemaan sekä antamaan toisillemme ja itsellemme luvan tehdä epätäydellistä tulosta? Kun uskalletaan avoimesti puhua tekemisen tuloksista, oppia ja parantaa, päästään askel lähemmäksi ”täydellistä tulosta”. Tämä positiivisen kehittämisen sykli ei jaksa pyöriä ilman ympärillä olevan yhteisön lupaa ja sitä tukevia yhteisiä käytäntöjä esim. perjantai-iltapäivän yhteinen keskustelu siitä kuka oppi tällä viikolla virheistään ja ”viikon paras moka & paras oppi”-äänestys.

Konkreettiset sidosryhmien ja henkilöstön kanssa tehdyt kokeilut auttavat myös päätöksenteossa. Historiaan katsovien raporttien pohjalta tehdyt päätökset ilman pilotkokeiluja ovat huonompia kuin pilottien – epäonnistuneidenkin – jälkeen tehnyt päätökset. Kokeilujen jälkeen tiedetään paremmin mikä toimii ja kenelle, mikä ei.

Loppujen lopuksi suunnitelmien konkreettinen toteuttaminen on palkitsevana hetki, ei moka. On onnistuttu yhdessä tekemään jotain konkreettista, josta voi jatkaa ja parantaa. Ja mikään ei sido ihmisiä yhteen niin kuin yhteinen tekeminen, onnistumiset, epäonnistumiset ja yhteinen oppiminen. Se ei ole JEDI-voimaa vaan WEDI-voimaa – WE Did It!

Miten sitten kahvihetkeni loppui?

Siirryin selailemaan Facebookia paetakseni päässäni risteileviä ajatuksia. Sitten silmiini osui video Linnunradasta ja kuinka maailma pyörii avaruudessa häviävän pienenä pisteenä. Pääni läpi kulki jyristen pyrstötahti asioiden loksahtaessa oikeisiin mittasuhteisiin: annoin oman pienen panokseni ja maailma jatkaa kulkuaan. Tulos ei ole ehkä täydellinen, mutta se on nyt lihaa ja verta. Se ei jäänyt puheen tasolle. Tein jotain konkreettista, mikä päälle voin itse tai joku muu rakentaa parempaa. Hyville suunnitelmille kaikki kunnia, mutta loppujen lopuksi vain teoilla on merkitystä, olimme sitten töissä tai kotona.

Haaste yhdessä tekemiseen

Robin Sharma on kehittänyt kurinalaisen mallin, jota hän kutsuu nimellä Aamuviiden kerho (The 5AM Club). Tässä kerhossa varhaisen aamun tunnit hyödynnetään tehokkaasti. Kaava on yksinkertainen: ensin harjoitetaan 20 min fyysistä liikkumista (joogaa, venyttelyä tms.), tätä seuraavat 20 minuuttia keskitytään meditaatioon tai muuhun mietiskelyyn. Tämän jälkeen kolmas 20 minuutin aikajakso käytetään lukemalla jotain kehittävää kirjallisuutta.

Kuulostaa ihanalta. Ja niin vaativalta. Sharmanin ajatuksena on säännöllisyys. Aamuviiden kerhoon pitäisi pystyä osallistumaan ainakin muutaman kerran viikossa, jotta sen hyödyllisyys toteutuisi. Aamukerhon tukena voivat olla toiset ihmiset, kun kokemuksia jaetaan yhteisöllisesti esimerkiksi Facebook-ryhmässä. Jäin miettimään, miten työyhteisössä toimisi haaste aamuviiden kerhosta? Työpaikalle tullessaan ihmiset vaihtaisivat kokemuksiaan ja kannustaisivat toisiaan onnistumisesta.

Continue reading

Voiko älylaite pilata työmatkan – tai koko työpäivän?

Hyvää huomenta! Virkistävät yöunet alla ja aurinkokin paistaa. Istut aamubussissa ja vilkaiset puhelimestasi, mitä maailmalla tapahtuu. 

Kännykkä tietää kertoo, että ilmastonmuutos ja lajien sukupuuttoaalto etenee, uusi lama on jo pian täällä, eläkkeisiin ei riitä enää rahaa kun sinne joskus 70-vuotiaana päästään, kunnat ympäri Suomea velkaantuvat ja eivät pysty huolehtimaan asukkaistaan, sosiaali- ja terveyspalveluihin ei kohta enää riitä rahaa, työllisyys sakkaa pahasti ja kohta taas leikataan, maailmanlaajuiset pandemiat leviävät ja ihmisiä kuolee, mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet ja erityisesti nuoret miehet syrjäytyvät, yksinäisyys on yleistä ja työelämässäkin uuvutaan, vanhusten hoitokodit ovat yhä retuperällä, maailmanpoliittinen tilanne on kriisiytynyt ja aseellisia konflikteja on eri puolilla.   

Hälytys, kriisi, uhka. Niiden massiivisuus saa minut lamaantumaan. Jo yhteenkin vaikuttaminen on haastavaa. Nyt en osaa valita, mistä aloittaisin. Ehkä lifestyle-sisällöt tarjoavat jotain kepeämpää aamuun.

Oletko aina avannut oven väärin? Tämä vaarantaa terveytesi ja se kannattaa muuttaa nopeasti, neuvoo asiantuntija”. Taas uhka, joten klikkaan linkkiä. Nopeasti. Pelko hälvenee tai kasvaa. Ihmisellä on luontainen tarve itsesuojeluun, joten kaikki kansansairaidet, ruoka-aineet ja liikuntamuodot on valjastettu lifestyle-uutisoinnin välineiksi. Tällä tai tuolla muutoksella riski kasvaa tai vähenee, elinaika pitenee tai lyhenee, tilastolliset hyvinvointivaikutukset kasvavat tai vähenevät. Pelko saa minut reagoimaan ja varautumaan.

No, ehkä sosiaalisessa mediassa olisi leppoisampaa. Koen kuitenkin pettymyksen. Myös täällä herää tunteita niin nopeasti, että ajatus ei aina pysy perässä. Provosointi ja kärjistäminen saa minut vihaiseksi ennen kuin edes itse tajuan. 

Tuo henkilö vääristelee! Hän ei varmasti ymmärrä minun kokemuksiani, kuka hän on tästä puhumaan! Ja silti hän täällä kampanjoi! Miksi hänen valheellinen viestinsä saa noin paljon huomiota! Minulla ei ole mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa, tämä ei ole minun Suomeni!

Pääsen pois bussista, mutta puolen tunnin matkan aikana olen jo ehtinyt lamaantua, pelätä ja raivostua. Bussimatkan aikana, jonka aloitin hyvin levänneenä ja iloisella mielellä. 

Avaan työpaikan oven. Minkälaisessa mielentilassa aloitan päiväni? 

Huomenna bussimatkani toistuu samanlaisena. Tämä on niin hyvä kaava, että en halua sitä muuttaa. Klikkauksilla tämä kansantalous pysyy pystyssä ja mainostulot virtaavat. 

Yhteisöllisyys muistuttaa ajan rientämisestä

Ikäryhmään kuulumista yhdistää yleensä ydinkokemus tai merkittävä yhteiskunnallinen tapahtuma. Näitä ovat aiemmilla sukupolvilla olleet esimerkiksi talvisota, vietnamin sota, rauhanliike, ympäristöliike jne. Sosiologit ovat kertoneet, että aiemmilla sukupolvilla oli yhteinen nimittäjä, mutta mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sen hatarammaksi yhteisökokemus muuttuu.  

X-sukupolvi lienee ensimmäinen ikäryhmä, jonka elämää ei yhdistä mikään suuri yhteiskunnallinen kertomus. Sitäkin enemmän yksilölliset tarinat, joihin kiinnittyä. Amerikkalaisen kirjailijan Elisabeth Wurtzelin mukaan X-sukupolven merkittävin tarina on ”onnellisuuspillerin” arkipäiväistyminen. Terapiakäynnit ja mielialan hoitaminen nivoivat tämän sukupolven maailmaa kohti epävakautta ja kohti epävarmaa tulevaisuutta. 

Ikämme asettuu suhteessa itseämme vanhempiin ja toisaalta nuorempiin. Aivan kuin olisimme aseteltuja janalle, jossa jotkut tupsahtavat samalle pisteelle ja toiset näkyvät siellä kauempana. Jana kuvaa matkaa ja liikettä, johon emme voi vaikuttaa. Olen viime aikoina usein kuullut sanonnan ”entinen viisikymppinen on nykyinen seitsemänkymppinen”. Lausahdus kuvastaa sitä, miten ikään liittyvät stereotypiat ovat muuttuneet. Ihmiset voivat yhä paremmin ikääntyessään. Heidän elämäntapansa on dynaaminen ja aktiivinen. Eläkeikä on noussut ja työtä tehdään yhä pidempi kaari. Ikääntyminen ei pysäytä, vaan pikemmin aktivoi liikettä. Monet eläkkeelle siirtyneet matkustavat ja katsovat maailmaa eri näkövinkkeleistä. Toki, kaikki eivät elä näin, eikä ihmisistä aina voi puhua joukosta.

Viime aikoina on usein nostettu keskusteluun työelämän ikäsyrjintä. En osaa sanoa mitään tarkkaa faktaa asiasta, koska sellaista ei ole yksiselitteisesti saatavilla. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 työllisiä ihmisiä oli Suomessa 2 570 000. Ikäryhmä jakaantuu tilastoissa 15–64 vuotiaisiin. Perinteinen eläkeiän porras häämöttää tässä, mutta on muuttumassa lähivuosina eläkeiän nousemisen myötä. Millaiselta näyttäisivät työpaikat, joissa keskimääräinen työllisten ikä olisi vaikka 30–vuotta? Entä työpaikka, jossa erilaisissa työtehtävissä olevilla ihmisillä olisi ikähaitaria vaikka kaksikymmentävuotta toistensa kanssa? 

Ikäsyrjinnän aikana kannattaa kohdistaa erityistä huomiota niihin työnantajiin, jotka ymmärtävät työn, ammattitaidon ja yhteisöllisyyden voiman merkittävänä ja toimivat sen mukaisesti. Eli palkkaavat eri ikäisiä ihmisiä töihin, miettivät työpaikan yhteisöllisyyden potentiaalia rekrytoimalla toisiaan ammatillisesti täydentäviä ihmisiä. Monet näistä työnantajista ovat oivaltaneet yli 40– ja 50 –vuotiaiden olevan osaamisensa huipulla. Monella heistä on tietoja ja taitoja, jotka puhkeavat täyteen loistoon tässä vaiheessa. Suhtautuminen työhön saattaa olla omistautunutta tai ainakin siinä halutaan onnistua. 

Aika rientää myös toiseen suuntaan kuin janan loppupäätä kohden. Olen kiinnostuksella seurannut miten monet nuoremman ikäluokan ihmiset, lähinnä Y-sukupolvi suhtautuu työhön aivan uudella asenteella. Koska työ ei ole enää yhden pitkän janan tallustamista saman työnantajan palveluksessa, siihen kannattaa rakentaa ilmava suhtautuminen. Vapaus, itsensä määritteleminen, joustavuus, vaihtelevuus ja itsensä kehittäminen ovat erityisesti niitä termejä, joilla tämä sukupolvi kuvailee suhdettaan työhön. Tämä sukupolvi ajattelee työn tulevan muun elämän ehdolla, kun heitä edeltävälle joukolle muu elämä asettui työn ehtojen mukaisesti. 

Ikävaihetarinoihin liittyy ajan rientämisen kokemus. Syntymäpäivät tulevat ja menevät. Juhlaseurueesta puuttuu jossain vaiheessa ystäviä, aivan kuten siinä Uudenvuoden päivän klassikossa Illallinen yhdelle, jossa lady Sophie juhlii yksinään. Elämänkokemuksen karttuminen on voimavara, jonka turvin moni meistä kykenee toimimaan omassa elämässään yhä paremmin. Se tarkoittaa monille työelämässä tietojen ja taitojen käyttämisen parasta aikaa. Ihmissuhteisiin tulee syvyyttä, koska on enemmän rohkeutta jakaa asioitaan. Rajojen asettamisen uskallus tuottaa monelle tyytyväisyyttä elämää kohtaan. Monet toteuttavat elämänkokemuksen saattelemana aivan uusia asioita arjessaan. 

Tästä syystä jokaisen tulisi olla oman elämänsä Jokeri

Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta. 

Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle. 

60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste. 

90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi. 

2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä. 

Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana. 

Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?

Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä: 

  1. Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua? 
  2. Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
  3. Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?

Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan. 

Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).

Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa. 

Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?

Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida? 

Herkullisimmat kasvun hedelmät kypsyvät hitaammin kuin jaksamme odottaa

Lataan puhelimeeni uuden sovelluksen. Oletan sen toimivan heti – luonnollisesti. Sovelluksen tulee olla erittäin helppo hahmottaa, nopea ja yksinkertainen ottaa käyttöön ja tuottaa saman tien tulosta, vaikkapa nopeuttaa jotakin toimintaa tai tuottaa viihdettä. Jos sovellus ei tuotakaan tyydytystä, kritisoin helposti sen tarjoajaa.  

Kun päätän kokeilla uutta tiimityömetodia, oletan senkin toimivan heti, olevan helppo hahmottaa, nopea ja yksinkertainen ottaa käyttöön ja tuottavan heti tuloksia. Jos se ei tuota heti parempia tuloksia kuin entiset metodit, se on huono. Voi vaikka klikata some-arvioksi kaksi tähteä. Jos näet pätkän jonkin luennoitsijan videota, eikä se heti säväytä, tuo luennoitsija putoaa valintavalikosta pois lopullisesti. Pikaisesti tehtyjä arvioita ei ole digimaailmassa tapana ottaa uudelleen harkintaan myöhemmin.    

Ovatko arvokkaimmat, tärkeimmät asiat elämässä helppoja ja nopeita? Tuottavatko ne heti alkumetreillä onnistumisen tunteita tai mielihyvää? Kuinka helppo on ladata vaikkapa seuraavat sovellukset näppärästi omaan elämäänsä: aikuistuminen, ammattiin valmistuminen ja siinä eteneminen, parisuhde, vanhemmuus, fyysinen kunto? Entä kaunis piha tai ulkoilumetsä? 

Esimerkiksi parisuhde on nykyisin kuin sovellus, jota yritämme digimaailmassa ladata suoraan puhelimesta elämäämme. On virkistävää kuulla vanhojen pariskuntien kertomuksia elämästä. He puhuvat paljon pidemmistä jaksoista kuin me nykyisin: ”Sodat ja niiden välinen aika olivat rankkoja vuosia.” ”Mies lähti ensin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan kolmeksi vuodeksi, ja sen jälkeen mentiin naimisiin.” 

Itse asiassa monet elämämme tärkeimmät asiat kantavat edellisten sukupolvien istuttamien puiden hedelmää. Miten päädyimmekään itsenäisen Suomen kansalaisiksi? Kuka on raivannut pellot ja perustanut tehtaan, jotta voimme ostaa kaupasta pastaa? Kenen rakentamalle mökille menemmekään kesällä vierailulle? Jos jaksan olla lempeän jämäkkä vanhempana, mahdolliset lapsenlapsenikin hyötyvät siitä aikanaan. 

Työelämässä olettamus pikasovelluksista on ehkä vielä kärjistetympää kuin yksityiselämässä. Työhaastattelusta ei tule toista tilaisuutta. Entä kuinka moni tänä päivänä saa rakentaa työnsä tulevaisuutta seuraavalle sukupolvelle? Jos otamme käyttöön jonkin uuden tavan toimia, oletamme sen toimivan ja tuottavan tulosta mieluiten heti, vähintään samana vuonna, muuten se ei ollut kannattava valinta. Ammattiosaamisen tason nosto niin yksilön kuin organisaationkin osalta on kuitenkin pitkä tie, eikä se tuota lineaarista, varmaa ja ennakoitavaa tulosta.  

Mitä arvokkaampi asia, sitä monimutkaisempaa ja hitaampaa on sen omaksuminen ja opettelu. Osaammeko antaa oppimiselle ja tulosten kypsymiselle riittävästi aikatilaa, itsellemme ja muille? Kun käyn juuri avatussa uudessa ravintolassa, eikä kokemus vastaa odotuksiani, antaisinko sille uuden mahdollisuuden? Toivoisimmehan, että meille itsellemme annetaan uusi mahdollisuus, jos ensimmäinen osa esityksestämme ei mennyt ihan nappiin. 

Idässä harjoitettavat kamppailulajit ovat hyvä esimerkki tästä: kukaan ei voi ajan hengen mukaisesti nopeasti ja tehokkaasti saada mustaa vyötä ja ryhtyä opettajaksi. Samaa liikettä voi toistaa satoja ja tuhansia kertoja, eikä opettaja odota sen sujuvan täydellisesti ensimmäisillä kerroilla.  

Oman luonteen jalostaminen on ihmisen tehtävistä ehkä tärkein. Meistä ei koskaan tule itsemme tai läheistemme mielestä valmiita, ja jos pystymme sietämään tämän totuuden, opimme olemaan kiitollisia jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta. Viisaus on pääoma, joka kasvaa parhaiten kärsivällisyydellä, nöyryydellä ja sinnikkyydellä kastellen.

Voisimmeko nostaa keskeneräisyyden arvostamisen uudeksi mustaksi, pitkäjänteisesti tavoiteltavaksi mustaksi vyöksi?